Skip to content

Juokseva kommentaari osa 6.2.: Ihmisen kolmas ja viimeinen osa

syyskuu 1, 2010

(s.104) ”Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkana. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihen, että jokainen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintöjä ja vetäytymiseminaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointpupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla. Jokaikinen pienikin kriisi tai notkahdus herättää rotat viemäreistä ja ne nousevat rännejä pitkin johtoryhmän huoneeseen.”

Lainaus menee taas loppua kohden väsyttävästi eläinvertaukseksi, mutta perusviesti on selvä: Helenaa ottaa tattiin se kaikki turha oheistoiminta, jota rahantekemisen tielle änkeää. Eikö koko liiketalous ole sitä paitsi jo ulkoistettu Kiinaan? Ihmiset tekevät lähinnä jotain plasebo-töitä täällä ihan vain siksi, etteivät menetä järkeään, protestantteja kun ovat. Pelataan myös humanistikortti, eli Helena vakuuttaa että moraalista ei ole kysymys, rahaa voi kyllä tehdä. Sinänsä rehti ele. Kaikkien liikealalla töissä olevien tulisi myöntää, että siitä ja vain siitä on kysymys, eikä höpistä joutavia. Kaikki ylimääräinen vaikuttaa huonosti sovelletulta ja ymmärretyltä humanismilta.

(s.136) ”Miksi taide on aina synkkää” -marmatusta Salmen taholta. Onko se edes aina synkkää? Eikö se vain jatka jotain romanttisen taidenäkemyksen kliseetä? Ei ainakaan uusi runous ole synkkää. Proosa toki usein on, ainakin Hotakaisen oma.

(s.142) Tuntemattoman sotilaan kyykyttämistä tyyliin ”ei se noin mennyt”. Ei muuten varmasti mennytkään. Entä sitten?

(s.144-145) Okei, selviää että kirjailija on tavannut yhden Salmen lapsista, Pekan, aiemmin. Eli ainakin Pekan surkeassa tarinassa on totuuden siemen, poika on vain kusettanut äitiään. Olen hieman pettynyt, koska tämä manööveri pakottaa taas turvallisemmille vesille, nojaamaan vahvemmin fiktion luomaan maailmaan.

(s.150) Silti minua sapettaa se, miten valjuiksi ja korrekteiksi kirjailijat usein kotimaisessa nykyproosassa kuvataan, niin tässäkin. Ihan kuin se kaupungista maaseudulle tullut pyöreäsilmälasinen ylioppilas, joka puhuu sivistyssanoja ja käyttää liiviä. Kirjailija sentään uskaltautuu sanomaan Salmelle, ettei tällä ole lainkaan näkemystä kirjallisuudesta. Ei kyllä paljon mistään muustakaan. Missä ovat ne demoniset kirjailijat, joiden omatunto ei alistu kumartelemaan kaiken maailman ämmiä, juntteja, fasisteja, pösilöitä ja idiootteja? Eikö kirjailija enää olekaan älykkö? Ehkä ei ikinä ollutkaan. Minun ihannekirjailijani on sanallinen vastine varmalle kuolemalle ja tuholle. Ala vittuilla ja sinusta ei jää luuta luun päälle. Muu on sisällöntuottamista sesonkeja varten.

(s.153) Nyt saatiin tiskiin se vakiomallinen rahasuharikin (Kimmo), joka on rakennettu tällä kertaa peilaamaan itseään autonsa (Audi S3) kautta. Sinänsä jämptisti kirjoitettu luku, autoa eläimellistetään samalla kun Kimmo pohtii päässään elämänfilosofiansa ja -tarinansa. Näitä ajatuksenvirtana esitettyjä minibiografioitahan oli pullollaan myös Turkka Hautalan Salo. Romaaneissa ei ole varsinaisesti tapahtumia, ainoastaan monenlaisia, tiivistettyjä maailmankatsomuksia.

(s.161) Jännää, että kotimaisessa proosassa työ kuvataan aina välineenä, kuin jonain vieraana olentona, jota ruokitaan ja hoivataan sen verran, että se voittaa jonkun penikkapalkinnon. Siis pohjimmiltaan välinearvona statuksen tai rahan luo, siinä on vain välissä se helvetin tarinallistaminen. Tai siis ei minkään luo, kuten jo aiemmin uusjuppientryissä oli puhe. Siinähän se ongelma sitten onkin. Pää alkaa hajota ja kaikki on niin tyhjää. Saman kokee Kimmo, joka rikastuneena huomaa, että ei siellä mitään ollutkaan ja vertaistukiryhmäkin puuttuu, samoin elämästä jännitys. Tästä alkaa Kimmon amok-juoksu. Saadaan konfliktin ainekset.

(s.182) Ai hitto, rikkaiden nokkimisjärjestyksen analyysia:

”Kimmo vihasi Nyströmiä, ei siksi, että miehellä oli rahaa, vaan siksi, että Nyström sekoitti pakan. Ennen vanhaan rupusakki tiesi paikkansa, samoin herrasväki. Sitten tuli aika, kun ne sekoittuivat keskenään. Rupusakki sai pankista lainaa niin paljon kuin se halusi. Ja sehän halusi. Rupusakki alkoi ulkoisesti muistuttaa herrasväkeä niin, että herrasväki tunsi olonsa epämukavaksi ja lamaantui. Se oli tottunut kulkemaan koivukujaa ja hyräilemään: pappi, lukkari, talonpoika, kuppari. Herrasväen onneksi lainankorot nousivat ja asunnot, jotka rupusakki oli ehtinyt hankkia, menettivät arvonsa, ja rupusakki palasi lähtöpisteeseen eli nollaan. Mutta sitten routa jälleen suli, ja jostain katuojasta kihisi äkkirikkaiden heimo, joka pani koko korttipakan taas uusiksi, eikä kukaan enää erottanut jätkää kuninkaasta.”

Näitä luen aina kiinnostuneena, koska rikkaiden sielunelämä häkeltää minua ja on minulle vieras. Toivon aina, että Hotakainen on tehnyt edes vähän tutkimustyötä, jotta voisin käyttää hänen taidettaan väärin, sosiologisena näytepalasena. Sinänsähän tuo kuulostaa aateliston valitukselta porvariston nousun tiimoilta satakunta vuotta sitten. Olin niin kovin nuori vielä silloin. Eikä Kimmo ole edes aatelistoa, ainoastaan vanhempaa polvea, viisissäkymmenissä, joka joutui tekemään vähän enemmän töitä omaisuutensa eteen. Voi veljet. Ei ihme että pää hajoaa. Niinpä hän lähtee kaduille kuljeksimaan.

(s.184) Kimmon seikkailu ”alamaisten” parissa on ihan huvittavaa, erityisesti se kun hän meinaa saada paniikkikohtauksen bussissa, jonka kuljettaja on kaiken lisäksi ”neekeri”. Itse asiassa samainen mies, joka on Salmen tyttären Maijan aviomies, Biko. Tätä kuviota en olekaan jaksanut selittää. Tumma mies oli tietenkin kova pala vanhemmille, mutta kyllä ne puhevälit sieltä vähitellen palasivat. Etc.

(s.189) ”Tämä homma on nyt pyörähtänyt akselinsa ympäri. Minun isän mielestä porvarit riistivät työläisiä, mutta minun mielestä työläiset riistävät porvareita.” Tavallaan. Paitsi että työläiset koettavat riistää porvarilta vain edes promillen kaikesta siitä ylimääräisestä rahasta siinä missä porvari polki koko työläisen olemassaolon. Toisaalta hieman aiemmin Kimmo alusti teemaa kelaamalla sitä, miten yhteiskunta on punonut työttömälle korvauksien tukiverkon ja vertaisryhmän, mutta rikkaat joutuvat ottamaan riskinsä yksin ja putoamaan korkealta. Jalomielisyys on kuitenkin turhaa, koska gambiitti on alkujaankin niin järjetön ja moraaliton.

(s.234-235) Hauska aina huomata, miten kansallisuuskritiikin ottaa heti paljon vakavammin kun sen sanoja on ulkomaalainen, tässä tapauksessa afrikkalainen (mikä varmasti lisää vielä toiseuspisteitä). Toisaalta Biko vetää aika peruskelat: ”nöyristelette edessä ja vikisette takana”, ”kostatte luonnevikaiset pomonne vaimoillenne, miehillenne ja lapsillenne”, ”luulette hiljaisuudella peittävänne kaiken, mutta voi kuinka paljon tulette paljastaneeksi” jne. Lopulta aika peruskauraa, haluaisin jo vähitellen syvällisempiäkin haukkuja. Nuo voisi siirtää aika moneen muuhunkin maahan.

(s.242) Onko Suomi tosiaan täynnä entisiä äkkirikkaita kännykkäkauppiaita ja innovaattoreita, jotka ovat nyt leipäjonossa?

(s. 248) Koko kirjan ajan pedattu tragedia saa vihdoin vahvistuksensa: Kimmo huristi hieman aiemmin autollaan lapsen hengiltä, nyt käy ilmi tuon lapsen olleen Helenan lapsi. Samalla aikataso sekoittuu; kaikki muu on ollut takaumaa paitsi Salmen kelailut. Surun kuvaus hoidetaan siten, että lauseista tehdään entistä tiiviimpiä ja pelkistetympiä. Rivitetään siten, että virkkeen jälkeen rivi vaihtuu. Runollinen keino. Tulee itse asiassa vähän hupsusti mieleen Tao Linin esikoisteos, jossa taitaa olla vain päälauseita. Tosin vaikutelma on eri. Surun kuvaaminen on hieman kuin vanhusten ja lasten tajunnan kuvaaminen, vaikka toisaalta surusta ihmisillä on ehkä keskimäärin enemmän kokemusta. Luontevin keino tuntuu olevan pelkistäminen. Ehkä silloin ei todella ole voimia muuhun.

(s.256) Etäännytetyssä luvussa (Kimmo, Pekka ja Biko ovatkin yhtäkkiä vain ”miehiä”) Kimmolta katkaistaan kostoksi kieli. Hän on jo kärsinyt 9 kuukauden vankeusrangaistuksen kuolemantuottamuksesta, mutta se ei surevalle perheelle riitä. Lisäksi mukaan saadaan enemmän konfliktia ja myös kaivattua väkivaltaa. Hohhotihoijaa. Olin juuri lukenut Ian McEwanin Pornography-novellin, jossa suoritettiin samantyylinen, kliiniseksi pyrkivä kotioperaatio. Tosin McEwanin novellissa lähtee jotain sukuelimiin liittyvää. Siksikin tylsistynyt.

Muutenkin uhrin henkiin jättävä kostotoimenpide on typerä (tai siis typeryyden maksimoimista). Mistä voi tietää, että mutiloitu osapuoli ei käytä koko loppueläämänsä metsästääkseen kiduttajansa? Hän myös väkisin arvaa, miltä suunnalta moinen sattumanvarainen teko on lähtöisin. Kaiken lisäksi rahamies, joka on jo kertaalleen hukannut mielekkyyden elämään. Miksei hän käyttäisi kaikkea tarmoaan ja omaisuuttaan tuhotakseen koko suvun? Nylkisi, raiskaisi, keittäisi ja söisi jokaisen jäsenen. Niin minä tekisin.

Mitä?

(s.265-266) Lopulta selviää, että kostotoimen tilasi toistaiseksi mykkänä (Helenan tyttären kuoleman järkyttämänä) pysytellyt Paavo, Salmen mies. Vertauskuvallisen ällöttävästi hän alkaa taas puhua, kun irtileikattu kieli toimitetaan hänelle. Hänen perustelunsa ovat huonoja, mutta ehkä moista tekoa ei hyvin voi perustellakaan. Sinänsä Kimmo on syypää vain rikastumiseen. Autohasardi voi sattua kelle hyvänsä. Tavallaan porvari vain kosti toiselle, uudemman malliselle porvarille.

Siinä se. Toivottavasti joku jaksoi lukea.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: