Skip to content

Juokseva kommentaari osa 6.1.: Ihmisen toinen osa

elokuu 31, 2010

(s.41-42) Sinänsä tämä rakennejippo (kirjailija nauhoittaa Salmen puhetta, eli teksti matkii puheenomaisuutta ja spontaaniutta) oikeuttaa puolivillaisten mielipiteiden heittelyn. Esimerkiksi Linkola kuitataan taas vain negatiivisia ajatuksia suoltavana, vihaisena miehenä. Sellaisena Linkola varmaan yleensäkin kuitataan, mutta samalla unohdetaan, että Linkolan ajatukset ovat ”negatiivisia” vain tietystä hössöhumanistisesta näkökulmasta. Tavallaan Linkola on sitä, mitä ”korkeamman” älyn omaavat avaruusolennot ovat scifisarjoissa; hän pitää ihmisiä muurahaisina (huono vertaus, koska muurahaiset ovat ekosysteemin tärkeimpiä osasia, toisin kuin ihminen). Mutta yhtenä lajina, ei edes kovin tärkeänä. En ole rehellisesti sanoen törmännyt vielä kovinkaan moneen hyvään perusteluun Linkolan perusteesejä vastaan, siis sellaisiin jotka lähtevät Linkolan leikkiin mukaan tai poistaisivat hänen murheensa.

Vähän hölmö sivupolku. En erityisemmin ajattele Linkolaa enää nykään. Hotakainenkin tuntuu varta vasten rakentaneen Salmen haparoivan mietiskelyn, sillä myöhemmin kirjassa on aika tarkastikin mietittyä kamaa.

(s.42) ”Kyllä ihmisen lapsella pitää olla humputuskausi.” Sietämätön eetos jatkuu. Pääasia on toimeentulo, ura ja perhe, ”humputella” pitää sitten välissä ihan vain siksi, ettei kone keitä yli. Helvetin nollaamiskulttuuri ylipäänsä. Hedonistista tai ihmiskunnan suurimmasta yksilöstä, de Sadesta varsin kaukana tämä Salme kaikkine jumiutumisineen. Oikein vartiolainen pikkuporvari, Janten lakia noudattava kireilijä. Salmesta ei voisi ikinä tulla edes kunnon kapitalistia, koska kunnon kapitalisti osaa törsätä todellisuuteen madonreiän. Salme voi vain jumittaa; hänellä ei ole eskapismireikiä, koska hänellä ei ole sivistystä eikä kapitalismia. Hänellä ei ole jumalan hulluutta tai kylähulluuttakaan, joten hän ei voi olla syyntakeeton. Salme synnytti limbossa lopunaikojen lapsia, jotka lähtivät kohti saatanallisia ylivalotuksia ja jättivät äidin jumittamaan. Vituttaisi olla Salme.

(s.46) Puhuja vaihtuu ensimmäisen kerran. Sinänsä aika hauska rakenneratkaisu: Salme alustaa ensin 45 sivua, luo pohjan. Vasta sitten alkaa näkökulmakerronta. Kirjailija on kolmannessa persoonassa, samoin kaikki muut. Ainoastaan Salme minä-muodossa. Korostanee muiden tarinoiden fiktiivistä luonnetta. Tai siis: Salme on ikään kuin perustasolla, hänen kertomansa on ”totta”. Kaikki muut näkökulmat ovat kirjailijan luomaa fiktiota Salmen puheiden perusteella ja niihin lisäillen. Toisaalta on myös mahdollista, että Salme värittää tarinoitaan ja valehtelee, ehkä hän ei lopulta usko tekstin totuuteen niin paljon. Tai ehkä uskoo liikaa. Ja kaiken valehteli päästään Hotakainen. Etc.

(s.51) Salmen lapsiin siirryttäessä jokaisen luvun alussa on aina ”postikortti” Salmelta, jossa hän höpisee ympäripyöreitä. Yleensä asiaan liittyy marjoja ja jokin banaali elämänopetus. Ainakin tämä lukija katsastaa kortit ironisessa valossa, koska muistaa Salmen aiemmin pohtineen, että kortteihin kirjoitetaan vain tärkeimmät asiat, 70 vuoden elämänkokemuksella totuudellisiksi koetut. Ehkä Salme on vain paska kirjoittaja tai keskinkertainen ajattelija. Ehkä elämässä ei ole mitään muuta totuudellista kuin tyrnimarjamehun vitamiinit. Totuuksia ja hyvyyksiä on tsiljoona. Sen huomaa itsekin aina lukiessaan eri ikäisten ja elämänvaiheisten ihmisten tekstiä ja käsityksiä hyvästä tekstistä. Toki vaikka ihan kriitikoidenkin.

Korostuu myös Salmen lasten näkökulma (ja samalla muistuu mieleen näkökulmakerronnan monitahoisuus): lapset kohauttavat olkia aivan samalla tavalla kuin lukijakin. Vaikka me sentään tiedämme Salmen aivoituksista ja henkilökohtaisista ajatuksista (ellei hän sitten kuseta kirjailijaa). Ei, hyvä intentio ei välttämättä tee tekstistä hyvää.

(s.53) Hauska klisee: liikealalla oleva naiskertoja (yksi Salmen tyttäristä) katsoo kieroon, kun nuorekkaat sukunimet läpsivät ylävitosia. Yksi inhoamistani kotimaisen proosan troopeista: pinnalliset sukunimimiehet. Pohjalta tietenkin löytyy se pieni poika.

(s.55) Samainen tytär on laatinut listan virheistä, joihin ei tule naista iskettäessä sortua:

”Älä väitä, että olet tehnyt omaisuutesi pelkästään omilla ansioillasi.

Älä väitä, että olet nähnyt muita pidemmälle ja seisot nyt kukkulalla.

Älä väitä, ettet tarvinnut onnistumiseesi kapitalismin oikkuja.

Älä väitä, että olet riippumaton, persoonallinen ja yksilöllinen.

Äläkä sano, että tiedät lähistöllä hyvän ravintolan, josta ei ole vielä sana kiirinyt massalle ja jossa on aivan uskomattoman oivallinen viinivalikoima.”

Pidän aina kaikista listoista, stereotyypittämistä ja ennakoinneista, niin tästäkin. Hivenen kesy se ehkä on, mutta ainakin se terottaa, että keskimäärin kapitalismi on hyvin pitkälle sattumanvaraisuuteen, ei niinkään yksilöllisyyteen tai taitoon perustuva systeemi. Toisaalta en tiedä onko se hyvä vai huono asia. Jos se on totta, myös onnenonkijat lähtevät pelaamaan arpapeliä. Jos ei, ihmisistä tulee entistä suorituskeskeisempiä askelmittarifasisteja. En ole muuten koskaan törmännyt tällaisiin kukkopoikiin. Luultavasti olen viettänyt liian vähän aikaa Helsingin yöelämässä ja ylipäänsä liian vähän aikaa muiden kuin ”kaltaisteni” seurassa. Minulle nämä markkinataloudessa keinottelevat miehet ovat suomiproosasta tuttuja stereotyyppejä, mutta pakkohan niitä on olla olemassa, jos kerran arkirealismi vääntää niistä jatkuvasti legendaa. Eikö vain? Onhan heitä?

Tulee myös mieleen, että kenties Salme puhuukin totta, kenties kaikki hänen lapsensa ovat pärjänneet hyvin elämässään. Kenties vain kirjailija itse, fakkiutumiaan ja äijäproosan kliseitä seuraillen, kirjoittaa hänen lapsiensa elämistä sameaa ja ankeaa paskaa.

(s. 56-57) Muistiinpanoissani lukee tällä kohdalla ”miksi ihmisiä kuvaillaan aina samalla tavalla?”. En varsinaisesti enää muista mikä ajatukseni oli, mutta jotenkin se liittyi Helenan (tytät) ajatusvirtaan koskien Kimmon (yrittäjäkusipää) suuta, joka suoltaa vain lisää ja lisää. Siis sellainen taidokas pienoistarina Kimmosta ja kimmonkaltaisista pienillä metamorfisilla elementeillä varustettuna. Tässähän realismi poikkeaa mimesiksestä: minun on vaikea ajatella että kukaan ajattelisi noin, ei ainakaan siinä hetkessä. Ehkä myöhemmin, kun on sanallistamisen aika, mutta:

”Hän ei nähnyt enää miestä, vaan pelkän suun, joka jauhoi, märehti ja mutusteli pötsinsä tuottamaa materiaalia, virheettömiä ja kauniita lauseita, joiden tarkoitus oli paaluttaa niiden tuottaja, hyvin pukeutunut sonni, keskeiselle paikalle ravintoketjua. Suu pysähtyi hetkeksi, ja punavalkolihainen kieli lipaisi huulia poistaakseen niihin kuivuneen syljen ja viinin. Helena ei ehtinyt sanoa mitään, kun suu jo kävi seuraavan materiaalin kimppuun ja valmisti siitä uusia lauseita ja sanoja, joista toistuva käyttö oli raiskannut merkityksen ja mielen ja jotka kilahtelivat terassille kuin vääntyneet naulat peltiämpäriin. Helena katsoi miehen suuta ja mietti, onko se ääretön ja laidaton, onko sillä pohjaa tai loppua, ja jos pohja on, säksättääkö siellä jokin ikiliikkuja tai Jumalan kone, joka kaikesta huolimatta ja omistajaltaan kysymättä, tuottaa aina ja ikuisesti samaa mäskiä, jonka Kimmo ilmiömäisillä puhelahjoillaan jalostaa jumalten juomaksi.”

Olen kyllästynyt lupsakkaan ja hyvään kieleen, olen kyllästynyt tarinallistamiseen ja näihin ihmeellisiin faabeleihin, joita mainostetaan ihmisten tajunnanvirtana. Tietenkin kaiken takana on aina Hotakainen Hyvän Lauseensa kanssa, eihän siitä yli pääse. Mutta jokin tuossa kaikessa sylettää minua kovasti. Se on niin perinteistä ja turvallista. Se ei kerro enää mitään, ainoastaan nostaa esiin taas kerran tietynlaisten ihmisten tietynlaiset piirteet sillä tietynlaisella lauseella kerrottuna. Kaikki hahmot on aina siinä määrin stereotyypitetty, että ne murtuvat aina samalla tavalla, niillä on aina samat kriittiset pisteet, ne pelaavat keskenään aina samat pelit. Helpoin tapa murtua on tietenkin väkivalta tai jokin ”irrationaalinen” teko, kuten jokin tempaus ja sitten irtisanoutuminen. Jotenkin tämäkin romaani pitää lopettaa, löytää jokin konflikti vaikka väkisin. Mutta kaikkeen tuohon on vielä matkaa, en ole vielä edes romaanin puolivälissä.

(s.65) Oikeastaan romaani alkaa skulata vasta kun Pekka (Salmen poika) tulee mukaan. Pekkaa käsittelevät luvut ovat oikeastaan novelleja tai minikertomuksia, jotka keikkuvat absurdin rajamailla. Pekka on työtön ja äärimmäisen nälkäinen keinottelija, joka tekeytyy muistotilaisuuksissa vainajan tuttavaksi saadakseen syödä pitopöydän ruokia; värjää kasvonsa kenkäplankilla, vetää ponchon ja tekoviikset päälle ja menee soittamaan panhuilua kerjäävänä katusoittajana, kiertää ostoskeskusten maistiaispöytiä naamioituen aina välillä uudeksi asiakkaaksi. Pekan kaikki osuudet toimivat hyvin ja ovat melko irrallisia itse romaanista. s.170-172 olevassa ostoskeskustoilailussa on jo yritystä vähän johonkin uuteenkin: juuri näin kuuluu ottaa haltuun julkinen liiketila, suhtautua siihen kuin kirjastoon. Miten paljon pystyy tekemään maksamatta mistään? Vaateosastolta uudeet vaatteet, kauneusosastolta partakoneella parta pois, sitten uutena miehenä hakemaan taas lisää makkaramaistiaisia. Hetkellisesti Hotakaisen romaaniin alkaa jo hahmottua tilaa ja vähän niitä paon viivojakin.

(s.85-89) Maija (toinen tytär) on puhelinmyyjä, jonka asiakkailla on nasevampi kyky dialogiin kuin kellään tuntemallani ihmisellä. Ei siinä mitään. Totuin kaikkien henkilöiden helvetilliseen vittuilukykyyn jo Tervon tuotantoa lukiessani. Aika näpsäkkää matskua Salmisenkin hahmot tuuttasivat. Ilmeisesti dialogi saa olla…korjaan: sen pitää olla hirtehistä JA nasevaa siinä missä kaiken muun kielen, kuvailun ja ajattelun pitää noudattaa tiettyjä speksejä. Aivan kuin miesprosaistit kirjoittaisivat dialogeja, joissa on harmillisena painolastina kuvailua ja juonenkuljetusta (jos sellainen sattuu olemaan, Hotakaisen kirjassa ei erityisemmin tapahdu mitään). Kukaan ei silti koskaan puhu kuin houraileva runoilija, näkijä, sekopää tai sönkkääjä. Aina se timmi ja selkeä lause. Yllätetyksi tuleminen on, edelleenkin, mahdotonta.

(s.91-96) Kierrätetään myös konsulttiklisee, eli innovaatiopaskaa suoltava pseudoterapeutti: ”Jos ajatellaan sitä sanaa palaveri, niin mitä siinä prosessissa haluaisit muuttaa?”. Helena toki lyttää konsultin ihan nasevasti ja sillä helpoimmalla tavalla, eli puhuu yllättäen vierestä hieman irrationaalisesti, sanoihin takertuen ja sosiaaliset konventiot unohtaen. Konsultti ei tietenkään vastaa samalla mitalla (mikä olisi helppoa), koska haluaa säilyttää työpaikkansa. Vallanpitäjän ei tarvitse pelata irrationaalipeliä potilaan tasolla. Sen opetti jo Kafka.

Jatkoa seuraa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: