Skip to content

Juokseva kommentaari osa 6: Ihmisen osa

elokuu 31, 2010

En sietänyt Juoksuhaudantietä, mutta uusinta Hotakaista on kehuttu ja Finlandia-pölykin on laantunut. Lisäksi olen pudonnut WSOY-miesproosan kelkasta, Raittilalta ja Hotakaiselta en ole Finlandia-kirjojen jälkeen lukenut mitään ja Juha Seppälältäkin Super Marketin joskus vuonna paskalta haiseva lukiovessa. Viimeinen lukemani Tervo oli Rautapää, sen jälkeen alkoikin sitten Tervon historiallinen projekti ja minä olin jo lukiossa. Kerran vuodessa pitää silti masentua suomalaista yhteiskuntaa luotaavan juoksutuksen äärellä.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, luvassa lienee näkökulmakerrontaa monelta suunnalta ja ikäpolvelta. Yleensä näissä (missä näissä? en edes tiedä ja olen silti oikeassa) on ainakin joku suurta ikäluokkaa edustava yrittäjämies, mahdollisesti varakaskin, joka suhtautuu uraansa kuin urheilusuoritukseen ja joka ei ymmärrä nuorison sielunelämää. Sitten ehkä tämän miehen lapsia. Myös joku vähäosaisempi. Ja niin edelleen. Seuraavassa on taas sekavia, välittömiä ja vähemmän välittömiä mietteitäni lukemisen ohella sivunumeroin varustettuina.

(s.7) En voi sietää vanhojen ihmisten puhetta kirjallisuudessa. Siis eläkeläisen kautta fokalisoitua. Tämä otti minua tattiin Oksasen Puhdistuksessakin. Eläkeläismummon ”kyllä minä ja minun Pekkani” -puheenparsi on kauheimpia proosan koventioita lapsipuheen ohella. En ymmärrä mitä sillä pyritään saavuttamaan. Mimeettisyyttä? Miten se voi olla kaltaista, jos kukaan ei tiedä eikä voi tietää, miten lapsi ajattelee? No joo, nyt on kyse vanhuksista, mutta tuntuisi olevan sama asia. Eikö heistä kukaan ajattele normaalisti? Ovatko kaikki vanhukset illiteraatteja käytännön ihmisiä, joiden lausekin on jämptiä mutta silti vähän anteeksipyytelevää? Toisaalta ymmärrän projektin; tämä on se samastumiskelpoisin vanhus, työtä elämänsä tehnyt ja postikortteja lähettelevä, Mehumaijalla marjoja lirittävä, vähän jo yhteiskunnasta pudonnut jäänne. Eikä tämä stereotyyppi minnekään häivy jos sitä jatkuvasti uusinnetaan. Ehkä Suomessa ei sitten ihan aikuisten oikeasti ole niitä ”sivistyneitä” vanhuksia. Tämä olisi yksi niistä arkirealismin tympeistä tasoista, jotka tulisi kirjallisuudessa edes joskus tuhota.

”Kun minä näin tämän kursiivin, niin heti sanoin, etten sitä halua, kyllä tässä jo muutenkin kumarassa kuljetaan, ei sitä tarvitse erikseen korostaa.” Olin hyvin vähällä lopettaa lukemisen tähän ensimmäisen sivun lauseeseen. Inhoan kaikkea tuollaista arkeistavaa pikkunäppäryyttä, miten jostain pikkuseikasta tehdään suuri biograafinen toteemipaalu ja tuhotaan keskustelu. Naapuripöydänkin ukot hyrskähtelevät kahvit rinnuksilleen ja kusta tirskahtaa kalsariin; ”just nii hienova, nii hienova se on kaikki toi kirjallinen meno”. Aivan kuin jostain Matti Mäkelän kolumnista. Ehkä se olen vain minä, joka on vieraantunut todellisuudesta. Pitää aina ihmisten ilmoilla liikkuessa vetää tonttulakki päähän ja riisua lauseista informaatioarvo ja analyysi, ettei heti ammuta jonain ÄLYKKÖNÄ. Onneksi jatkoin, sillä Hotakaisen kirja on mielestäni ihan hyvä.

(s.10) Mummo on kovasti huolissaan ”totuudesta”, kaiken pitäisi tähdätä siihen. Niin tekstin kuin puheenkin. Tietokirjat ovat hyvää kirjallisuutta, kaunokirjallisuus pelkkiä valheita. Mummo on tarkoituksellisesti maallikko ja samalla priimaesimerkki yksilöstä, josta ei varmasti ole ollut valtiolle ja yhteiskunnalle mitään haittaa. Helpoiten hallittavissa ovat ihmiset, jotka uskovat vain arkeen. Minulle hän on luonnonoikku ja vieras, koska taide on ollut rakkauden ohella ainoa asia, minkä vuoksi olen elänyt.

Kaunokirjallinen teos on tietenkin se keljuin paikka käsitellä totuutta, koska teksti ei ole vieläkään toipunut modernismilta ja dekonstruktiolta saamistaan iskuista. Mikä on totuus? No aika- ja kulttuurisidonnainen konstruktio. Mitä on teksti? Katso edellä. Entä voiko kielellä välittää mitään? Ainakin se on syy uusiin houreisiin.

Mummo on fiktiivinen hahmo, joka valittaa totuuden puutteesta. Periaatteessa jo tässä vaiheessa on vain tehtävä päätös, että mummo on ”oikea” hahmo, jonka fiktioluonteen pyrin unohtamaan. Muussa tapauksessa leijun jatkuvasti avaruudessa, koska kaikelta voi halutessaan vetää pohjan alta.

(s.13-16) Totuuteen ja oman eletyn elämän tärkeyteen – jääkö arjessa eläjälle mitään muutakaan arvokasta kuin oma historiansa? – liittyy myös se, miksi mummo ei mieluusti kauppaisi omaa elämäänsä kirjailijalle. Voikin vain kysyä minkä ihmeen takia ei kauppaisi? Kysymys on Kuolleiden sielujen uusintamisesta ja samalla vertaus nykyisestä identiteettikulttuurista, näkymättömästä pääomasta ja kauppatavarasta, mielikuvashoppailusta ja minänrakentamisesta. Hotakainen terottaa jatkuvasti, että Salme (joka on siis mummon nimi, anteeksi) on tehnyt koko elämänsä konkreettista työtä, myynyt nappeja ja saanut niistä rahaa. Mielikuvatalouden sielunmaisemaan siirtyminen vaatii vanhalta epäinhimillisiä ponnistuksia, aivain samoin kuin digisovittimen käytön opettelu omalta äidiltäni. Sitä ennen dvd-soittimen ja sähköpostin. Voiko konkreettisten tavaroiden myymiseen tottunut ihminen olla muuta kuin helvetin epäluuloinen siinä vaiheessa, kun kysymyksessä on oman eletyn elämän kauppaaminen? Eihän sitä ole olemassa, eihän se ole mitään. Paitsi subjektille itselleen, jotain. Mutta voiko sillä silti tehdä vahinkoa tai jotain konkreettista? Rahaa, mainetta? Salme ottaa ensiaskeleitaan Facebook-maailmaan.

Toisaalta Salmesta kuoriutuu nopeasti uusjuppi, joka alkaa tinkiä hintaa ja mainostaa omaa elämäänsä tuotteena. Hän on, loppujen lopuksi, opportunisti ja kusipää, joka käyttää vielä elämänkokemustaan kaupallisella alalla hyväkseen kyniäkseen lisähintaa. Toisaalta kukapa ei korottaisi hintaa niin kauan kuin vain pystyy, varsinkin jos huomaa että toinen on hädässä ja todella haluaa ja tarvitsee myytävän asian?

(s.18) Jäätävä moraalisten kysymysten lykkääminen paljastuu: ”Nyt mieleen hiipi kaikenlaisia synkänpuoleisia aatoksia, niillähän on oikea nimikin: moraalisia kysymyksiä. Jumala jätti ne meille, kun ei itse joka paikkaan ehdi. Minä en ollut tottunut sellaisia miettimään, koska olimme Paavon kanssa eläneet aika lailla suoraviivaisen ja yksinkertaisen elämän.” Ymmärrän ja tavallaan hyväksynkin taustan, mutta silti näen punaista ja sormi hakeutuu liipasimelle aina kun törmään ihmisiin, fiktiivisiin tai todellisiin, jotka eivät pohdi moraalisia seikkoja jokaisena elämänsä päivänä ja tyytyvät osaansa. Kuka helvetti haluaa tyytyä osaansa tällaisessa yhteiskunnassa? Ei ainakaan moraalinen ihminen. Etc. Tässäkin suhteessa Salme on identtinen uusjuppien kanssa; hän on politiikan ulkopuolinen eläin, eli jo valmiiksi oikeiston pussissa.

(s.19-20) ”Näkymätön tavara”. Olen pahoillani siitä, etten tunne Marxia edes auttavasti. Intuitioni sanoo, että olisin nyt lisäarvon, tavaroiden fetissiluonteen ja työstä vieraantumisen priimaesimerkkien äärellä. Hotakainen pistää kirjailijan myös kierrättämään viimeksi Pentinkulmilla kuulemani vertauksen kirjailijasta/kirjallisuudesta sikana, joka syö ja märehtii kaiken ja ulostaa sitten nätin pötkön, valmiin kirjan. Salme ei tietenkään pidä mielikuvasta, koska ei arki-istina ja tabutätinä pääse ulostemielikuvan ylitse. Myöhemmin (s.150-151) kirjailija antaa toisen eläinesimerkin, jolla puolustaa samalla näkökulmatekniikkaansa: useampi näkökulma asiaan jäsentää sitä paremmin ja useammasta kulmasta. Sikaesimerkissä sika on meille likainen ja mudassa mönkivä eläin josta tulee riistolihaa, lapselle sika on possu ja joulun merkki, sialle itselleen elo on (kenties) vain ruokaa ja paskantamista. Etc.

(s.21) Totuus vs. valhe -filosofiaa vähän avataan: ”Valhe jää päähän. Se on kuin mikreeni. Totuus taas on kuin bumeranki. Se osuu otsaan, herättää mukavasti ja jatkaa siitä horisonttiin. Ei totuus kenenkään oma ole. Sanon tämän siksi, että valehtelusta minulla on huonoja kokemuksia. Toivon, että kirjailija ottaa tämän vakavasti. Jos alan valehdella, häviän melkein kokonaan. Se on jonkinsorttista katoamista se valehtelu. Ääriviivat häviävät ja äkkiäpä olet isossa valkeudessa eli et missään. Bumeranki kopsahtaa otsaan ja saattaa sinut taas värien maailmaan.” Salme äityy metailemaan. Minä luen tämän vertauksen myös kuvauksena relativismin ja ”arkimoraalin” suhteesta. Ensimmäinen on hankala ja äkkiseltään perusteeton ja yksinäinen, jälkimmäinen on kanonisoitu ja sidottu perinteeseen. Kenties yleisen kirjallisuuden tulisi tähdätä välimaastoon: tarpeeksi irrallista haastaakseen lukijan, mutta silti tarpeeksi turvallista että köysi on kiinni laiturissa, että mukavuudenhaluinenkin uskaltaa lukea. Minulle pelkkää sekoilua äärirajoilla, kiitos. Jos en siedä sitä, niin ei ole pakko lukea, aikaansa voi tappaa ja todellisuutta paeta muutenkin kuin lukemalla mimeettisyyteen tähtäävää paskaa samasta tylsästä todellisuudesta.

(s.30) En voi sietää näitä jämptejä suomalaisia, jotka sanovat sellaisia asioita kuin ””Kirjailija naputti jo nauhuria. En välittänyt sen kärsimättömistä eleistä, minun oli saatava sämpylän ja mehun energiat sulamaan ennen kuin saatoin jatkaa. Nälkäinen ihminen puhuu mitä sattuu, minä halusin puhua asiaa”. Aivan kuin sillä olisi mitään väliä jos puhuu mitä sattuu. Kaaospippeli ja tourette puhuvat minussa.

(s.32) Kaiken aikaa kulkee taustalla kysymys taiteen tarpeellisuudesta. Esimerkiksi Salmelle taiteilijat ovat sellaisia ihmisiä kuten ”somistaja”, joka teki hänen ja Paavon nappikauppaan niin nätin kyltin. Sillä saatiin sitten enemmän asiakkaita. Taide on siis alisteinen lisäke, joka hyvin tehtynä kasvattaa liikevaihtoa.

(s.34-35) ”Minä arvostan rahaa, koska tiedän miten tiukassa se on. Kiven alta se haetaan. Ensin nostetaan kivi paikaltaan, sitten paljain käsin kivistä maata aletaan raaputtaa. Sormenpäät verillä. Polvet  ruvella. Kuu siellä jo loimottaa, kun me Paavon kanssa kykitään onnemme eteen. Ja sieltä se nousee hyväkäs, multaisena, mutta kun sitä hinkkaa, jo alkaa kiiltää. Kimpale raijataan verottajalle, joka kultasella vesurilla liippasee siitä osansa, sitten se viedään kotiin ja isketään sitä pajavasaralla niin, että se halkeaa neljään osaa.” Ellottavaa elannon mystifiointia. Voin vain nostaa Hotakaiselle hattua, sen verran helposti hän tuhrii ”rehdin työn” auvokuvaston muistuttamalla tosiasioista, eli pääomasta. Raha, lykkäämisen universaali väline. Sen jälkeen kaikki työkin tehdään enää vain tulevaisuutta, ei työntekoa itseään varten. Luen tätä pientä kuvausta negatiivisesti, varoittavana esimerkkinä ja satiirina. Jos joku ihminen on OIKEASTI tuota mieltä rahasta, haluan oksentaa hänen suuhunsa. Elanto ei ole merkityksellinen. Elanto vain lykkää. Kysymys ei ole viime kädessä edes rahan saattamisesta herrojen taskuihin, sillä herratkin ovat onnettomia, maailma on rikki. Herrana sinäkin olisit onneton. Etc.

(s.38) Tässähän on nopea rahan analyysi! Se suoritetaan tietenkin vessassa: ”Rahasta puhumisesta tulee likainen olo, vaikka itse välineessä ei ole mitään vikaa. Tässä maassa voi vapaasti puhua vain säästä, se on kaikille sama eli huono”. Vaikka ensin puhuttiin niin kauniisti rahan hankkimisesta. Entä onko syy vain tässä maassa? Voiko rahasta puhua muissa maissa avoimemmin? Tiedän vain sen, että hyvästä elintasosta ei kukaan alaluokkainen kieltäytyisi. Moinen on keskiluokan tai yläluokan elintasosairaus. Yleistän, koska siihen perustuu kirjallisuus ylipäänsä. Yksikään kiinalainen työläinen ei kieltäytyisi rikkaudesta, ei myöskään yksikään lähiökundi. Vasta sivistys tekee allergiseksi rahalle, koska viime kädessä ruokaan ja asuntoon ei hirveitä mene ja toisaalta elämän turvaaminen tekee elämästä myös tylsää. Raha menettää arvoaan sitä mukaa, mitä enemmän sitä on. Mitä isompi palkka, sitä turhanpäiväisempi työ. Etc.

Jatkoa seuraa. Kirja lähtee kunnolla lentoon vasta 100 ensimmäisen sivun tuolla puolen, kun otetaan muut puhujat käyttöön ja päästään paremmin kiinni kaameaan yhdentekevään arkeen.

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. elokuu 31, 2010 4:17 pm

    jos raha pitää hakea kiven alta, ilmankos se on tiukassa suomalaisessa kirjallisuudessa.
    (ja tää ei oo huono vitsi, ajatelkaa benjamin kiveä!)

Trackbacks

  1. Vuoden 2010 kirjat: proosa ja tieto osa 2 « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: