Skip to content

Urrrrjalan taikayö, osa 1

elokuu 12, 2010

Alkujaan ilmaisin kiinnostukseni osallistua Pentinkulman päiville ensisijaisesti ”näkyvyyden” vuoksi. Tiesin, että E80-seminaari tuskin herättää median kiinnostusta, mutta halusin kirjani jonkin enemmän tai vähemmän intensiivisen fokuksen kohteeksi. Toki olin saanut paljon palautetta runoilijakollegoilta, mutta vähemmän muilta kirjoittavilta tai lukevilta ihmisiltä.

Toisaalta halusin tavata prosaisteja, sillä jo perinteiseksi lauluksi on ehtinyt muodostua, että runoilijat tuntevat kyllä toiset runoilijat, mutta muihin kirjailijoihin on etäisemmät välit. Asia saattaa olla toisin niiden kohdalla, jotka asuvat Helsingissä, mutta itse Jyväskylässä asuvana tunnen oikeastaan vain muita Jyväskylässä asuvia tai siellä asuneita prosaisteja. Heidätkin alkujaan muista kuin kaunokirjallisista kuvioista.

Kunnianosoituksena voi ottaa jo sen, että minut ylipäänsä valittiin Urjalan kahdentoista esikoisen joukkoon – hakijoita oli hilkun vaille 50 ja itse edustan vielä marginaalia marginaalissa, runoutta. Hyvilläni olin myös siitä, että kaksi muuta esikoisrunoilijaa olivat Irina Javne ja Hannimari Heino, joista kummankaan kanssa en ollut ollut tekemisissä ennen seminaaria. Vetäjistä tunsin entuudestaan Tommi Parkon ja jollain Taija Tuomisen luennolla olin ollut joskus kirjoittajaopintojeni aikoina. Esikoisista tunsin entuudestaan Turkka Hautalan, joka suoritti kirjoittamisen maisteriopinnot Jyväskylässä.

Lukiessani esikoisteoksia ennen varsinaista tapahtumaa huomasin ilokseni, että yksikään ei ollut mielestäni huono, vaikka toisaalta yhtäkään en myöskään pitänyt varauksetta mestariteoksena. Suhteeni proosaan ja kieleen tuntuu olevan yksinkertaisesti liian erilainen kuin kotimaisten prosaistien keskimäärin. Minun lukukokemukseni lähtökohdat eivät ole realismissa, tarkassa kaltaisuudessa tai keskimääräisessä arjessa. En tiedä juontaako realismin vastustukseni MTV:n, scifin, fantasian, sarjakuvien ja tietokonepelien tiukasta kasvatuksesta, mutta pidän toissijaisena ja vajaavaisena kaikkea fiktiota, jossa ei ole mukana jotain satumaista elementtiä. Näitä elementtejä on hankala luokitella, koska sellaisiksi kelpaavat – lohikäärmeiden lisäksi – usein esimerkiksi tarkka suhtautuminen kieleen, teknologiaan, mediakulttuuriin, ajankohtaisuuteen, historiaan. Jokin eetos on oltava, että kokisin olevani kiinnostavien asioiden äärellä. Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus on toki yhteiskunnallinen ja historiallinen, mutta en silti erityisesti pitänyt siitä. Lukiessani yksinkertaisesti tunnen, koska tulokulma on minun mielestäni oikea. Kenties vielä joskus opin tarkentamaan mistä on kysymys.  Kotimaista proosaa lukiessani näen yleensä ainoastaan rakenteita ja perustaitavaa kieltä, mutta en mitään erityisen koskettavaa tai kiinnostavaa.

Urjalan esikoisista kaksi on minulta edelleen lukematta Sami Hilvon ja Janne Salmisen kirjat. Teemu Kaskisen mainiosta sotaromaanista Sinulle, yö kirjoitinkin jo, sen kuvauksessa on jotain hienon hetkellistä ja sen henkilöhahmoissa inhorealismin parhaita puolia. Toisaalta Kaskisen kirjassa, kuten myös Arto Salmisen kirjoissa, vaikutus on mustan energian ja käänteisyyden kautta syntyvää, jossain mielessä inhottavaa. En ole varma, onko lopulta pidemmän päälle mielekästä lukea tekstiä, jossa ”parhaita” hahmoja tai ”hyviksiä” ovat ne, jotka ovat yksinkertaisesti vain vähemmän pahoja kuin muut hahmot. Ei antisankarien karismaa ja kiehtovuutta, yksinkertaisesti harmaata välinpitämättömyyttä ja eksymistä. Kaskisen kirja on puhdistava tylyyden ja sameuden kautta.

Pidin paikoin paljon myös Nina Petanderin Pläts! -romaanista, joskaan en sen nimestä  – romaani stailattiin ja kohdistettiin hieman epäonnistuneesti, ”normaalien” romaanien sarjaan tarkoitettu teos oli ennakkoon vahvasti nuortenkirja ainakin minun lukuasennossani. Reiluuden ja moraalisuuden nimissä ”nuortenkirjallisuuden” ei pitäisi olla mikään stigma, mutta sellainen se tuntuu vahvasti edelleen olevan ainakin minun päässäni. Petanderin kirjassa on kuitenkin miellyttävää menoa, varmastikin kielen hieman äkkiväärien leikkauksien vuoksi. Paikoin ne tuntuvat rikkovan lauseen kronologisen peruslogiikan ja poukkoilevat mielleyhtymäisesti sinne tänne luoden kuitenkin samalla yllättäviä ja uusia yhteyksiä. Periaatteessa siis samantyylisiä reaktioita, mitä vaikkapa kollaasirunon tai Donald Barthelmen lukeminenherättävät. Toisaalta Petanderin romaanissa on ”perinteinen” sisältörakenne: teini-ikäisen tyttären vaikea äitisuhde, kasvutarina. Romaani on sijoitettu 1980-luvun Dingo-hysterian aikaan, mikä tavallaan luo kirjaan eräänlaisen fantasiatodellisuuden; mitä muutakaan sifonkihuivit, c-kasetit ja kasarisoundit voisivat olla 90-luvulla nuoruutensa viettäneelle lukijalle? Urjalassa Nina kertoi romaaninsa olevan eräänlainen negatiivi Tiina-kirjoista, joita hän vihasi. Siitä kertoo jo päähenkilön nimi, Antiina, Anti-Tiina.

Olen edelleen hieman kiireinen, joten jatkoa Urjalan touhusta seuraa myöhemmin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: