Skip to content

Esikoiskatsastus osa 1: Sinulle, yö

elokuu 2, 2010

Tämä rupeama olisi pitänyt aloittaa jo kuukausia sitten, kun luin Pentinkulman listan ensimmäisiä esikoisia, eikä vasta nyt, kun viimeinen on jo menossa. Mutta parempi myöhään kuin aikainen lintu vierivä kivi pallejaan nuoli. Voi tosin käydä niin, että itse seminaarin jälkeen en jaksa enää kirjoista kirjoitella, mutta katsotaan nyt.

Teemu Kaskisen Sinulle, yö (WSOY) on yllättävänkin hyvä ”vaihtoehtonykyisyyttä” kuvaava sotaromaani (Suomi on hyökännyt Norjaan), joka keskittyy psykologiaan ja sotatantereen mikrotasoon suurten yhteiskunnallisten seuraamusten sijaan. Koko sodan tarkoitus ja taustoitus jätetään melkolailla minimiin ja keskitytään sen sijaan hetkiin sotatantereella, sotilaiden ”arkeen”. Skenaariovetoista touhua siis, aivan kuin Tuntematon sotilaskin.

Sillä kysymys on, epäilemättä ja väistämättä, jonkinlaisesta luutuneen ikonin uudelleenkirjoittamisesta. Mutta siinä missä Linnan sotilailla tuntuu olevan vielä jonkinlaista viattomuutta tai elämänhalua jäljellä, ovat Kaskisen romaanin hahmot läpikyynistyneitä elukoita, jotka tuntuvat toimivan anaalitasoisten vaistojen ja hedonismin, usein silkan irrationaalisuudenkin pohjalta. Voi tietenkin kysyä, oliko Tuntemattomankaan sotilailla tämän kummempia polttoainevarastoja.

Raadollisuudessa on vähän jotain samaa vibaa kuin Arto Salmisessa. Välinpitämättömyyden, arvojen ja uskon puutteen sekä sodan motiivittomuuden repimät sotilaat tekevät mitä lystäävät, tottelevat sotilashierarkiaa jos lystäävät ja taantuvat lapsen tasolle, jos heitä huvittaa. Hyökkäyksiä ja manöövereitä ei esikunta pahemmin perustele ja kerronta luo sellaisen kuvan, että tuskin silläkään suunnalla on kaikki kotona. Kaskisen romaanissa on kuitenkin jokin runollinen elementti, joka Salmisen kirjoista uupuu. Kohtausten arkkitehtuuri ja ympäristö ovat vahvemmin hanskassa. Pidän Kaskisen pienistä leikkauksista siellä täällä, ne erottavat hänet perussuomiproosasta. Tiedän, että minun pitäisi antaa esimerkkejä ja perustella tarkemmin, mutta en nyt tähän hätään osaa ja ehdi. Kenties hän kiinnittää enemmän huomiota tajunnan hetkiin kuin esimerkiksi ylenpalttiseen ja nasevaan dialogiin.

Kerronnan lasit ovat kuitenkin miessuomiproosan lasit, sen ääni on lopulta tietylle perinteelle tyypillinen. Tietenkin sota on ”miehisistä miehisin” aihe ja se tuntuukin edelleen karsastavan pehmeämpiä ja ambivalentimpia ääniä. Ekonominen tappokonealgoritmi hiipii keskimäärin kerrontaan niin lauseen kuin maailmankuvien tasoilla. Kaskisen romaanin tapauksessa kysymys on myös ironisoinnista, mutta en silti näe, että kirja pystyisi olemaan toisintamatta tiettyä fallokratiaa.

Pelkään, että se johtuu juuri tuosta samaisesta fallokraattisesta sotateemasta, jonka vuoksi Kaskisen romaani tuntuu yleisesti esikoisromaanien joukossa ”merkittävältä” ja ”painavalta”. Yleisesti kammoksun noita kriitikkokliseitä, mutta tällä kertaa tunne on jotenkin ruumiillinen; tuntuu siltä, että Kaskisella on oikeasti keinoja ja haluja analysoida yhteiskunnan piirteitä, jotka saattavat muodostua vielä aika ongelmallisiksikin jutuiksi. Tuntuu siltä, että hänen kirjojensa julkaisemisella saattaa olla jokin oikeutus. Hän ei tuntuisi olevan julkaistu kirjailija vain siksi, että haluaisi olla julkaistu kirjailija. Nihilismillä tai ilman.

Jotenkin tarvitsen tuollaisia tunteita oikeuttamaan edes osan suomalaisesta proosasta, tarvitsen jonkin asennon, jossa nähdä siinä arvokkuutta. Kaskisen romaanin tapauksessa löydän tuon asennon suhteellisen helposti, mutta toisaalta olenkin raadonsyöjien ja hajottajien sukua.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: