Skip to content

Elämistä

kesäkuu 18, 2010

Vähitellen totun jälleen uuteen asuntoon, vaikka toisaalta huoneeni järjestys on ollut sama viimeiset 10 vuotta. Kun on tietyt huonekalut ja tietyt prioriteetit suorakulmion muotoisessa huoneessa, ei järjestyksen vaihtelemisessa ole oikein mitään mieltä. Tai siis olisi, jos olisi useampi huone (keittiön lisäksi).

Television ja stereoiden tulee olla pitkällä seinustalla, tietokoneen lyhyen seinustan nurkkauksessa siten, että ikkuna on kuvaruudun takana ja että koneelta näkee television kääntämällä päätä noin 90 astetta. Muussa tapauksessa en pysty multitaskaamaan ja menetän järkeni. Nyt huoneeni on tosin sen verran suuri, että sängyn lisäksi tänne mahtuvat sohva, kirjahylly ja suuri antiikkituoli. Sohva mahdollistaa edellisiä asuntojani mukavamman lukupaikan, sillä en pysty lukemaan kuin selälläni maaten ja sängyssäni ei ole päätyjä, joihin tukea tyynyt. Tämä on elimellisen tärkeää. Kotini, siis oikean kotini, olohuoneessa oleva "lukusohva" on jättänyt ikuisiksi ajoiksi arpensa minuun; harva soppi on niin hyvä lukemiseen. Tosin vanhempani poistivat juuri olohuoneesta väliseinän, mikä poisti – kenties kriittisesti – lukusopen omaa rauhaa. 

Pitkästä aikaa minulla on myös viherkasveja. Häkellyttävää, miten paljon tyytyväisyyttä muutama kasvi tuo mukanaan. Vielä on yksi vapaa koukku katossa yhdelle riippujalle. Jollekin, joka ei tarvitse paljon valoa.

Asuintoverini Salmenniemi suosii kuulastaa ja jokseenkin minimalistista sisustusta, mikä on ymmärrettävää huomioiden Harryn melko hektisen ja jatkuvasti liikkeessä olevan elämäntyylin. Itse puolestani haluan vastavoimaisesti karistaa Wittgensteinin, zenin ja modernistisen arkkitehtuurin ihanteet huoneestani ja luoda mahdollisimman asutun ja täyden näköistä. Sarjakuva/elokuva/pelikulttuurin neuroottinen ystävä voi asua ainoastaan kaikkea sekoittavassa ja räikeässä tilassa. Varsin kaukana soppeni on silti sellaisesta esoteerisesta helvetistä, jonka haluaisin rakentaa, sillä en jaksa metsästää ja raahata sopivia "hifihuonekaluja". Tarkoitan sellaista hyllykköä/tasoa tasoa, johon voi mahduttaa pelikonsolin, digiboksin, stereoiden, dvd-soittimen ja television lisäksi satoja dvd-elokuvia. Viihde-elektroniikka ei ole erityisen hyvän näköistä.

Konsolissa pyörii mainio Dead Space. Lukusessa pyörii hitaiden Alastalo- ja Bachelard-projektien lisäksi Shohei Ookaa, Daniel Suarezia, Steven Eriksonia ja Marjo Heiskasta. Viimeinen näistä on osa esikoiskirjailijaseminaariprojektiani; Pentinkulman järjestäjät kun toivovat osaanottajien tutustuvan toistensa teoksiin. Elokuvaosastolla olen koettanut keskittyä vähän hämärämpään marginaalielokuvaan. Gradua on hitaasti mutta ei niinkään varmasti erittynyt 35 liuskaa. Vielä hieman ja sitten saa riittää, taiteellinen osio ja haastattelu muodostakoon lopun. Muutama käännösprojekti on vireillä. Toinen kokoelmani makaa edelleen kustantamoissa, luultavasti lukemattomana. Kolmattakin olisi jo jonkin verran kasassa. Tuntuu päivä päivältä typerämmältä kirjoittaa runoutta julkaisutarkoituksessa, kun kukaan ei selkeästi halua julkaista sitä. Toisaalta runous edustaa sitä, miten kaltaiseni nykyihminen ajattelee, eli (elo)kuvallisesti, hektisesti, kielellisesti, intuitiivisesti ja spatiaalisesti. Ei niinkään tylsän kronologisesti, tarinallisesti ja kertakäyttöisesti, kuten proosa. Silti se vähäkin raha, mikä kaunokirjallisuudessa pyörii, pyörii proosan puolella. Tosin PoeSian suunnalla sattuu ja tapahtuu, tuossa kehityksessä olen varsin mielelläni mukana.

Proosan asema Suomessa on perverssi: meillä ei ole hyviä, fantastisia tarinoita, jotka oikeuttaisivat lukukirjallisuuden. Taideproosaa meillä ei puolestaan ole lainkaan. Mikseivät ihmiset siis vain yksinkertaisesti katso elokuvia ja kirjoita itse tarvittavan runoutensa? Luulen, että kaikki alle 35-vuotiaat niin tekevätkin. Väki on omituista. Alkeellisen yhteiskunnallinen tendenssi tuntuu taittuvan vähitellen esseekirjallisuuden suuntaan, ainakin jos Savukeitaan pojilta kysytään. Minun kirjoissani uusi suomalainen esseekirjallisuus ei ole ainakaan toistaiseksi ollut mitään runouden korvaavaa suurta taidetta, vaan poliittista elämänohjepuuroa. Asteittain toki kiinnostavaa ja aikaansa kuvaavaa, mutta ei mitään varsinaisesti kirjallisuudeksi tai kirjoitukseksi laskettavaa.

Kuukauden verran elämääni säätelee MM-jalkapallo, varsinkin turnauksen alkupuoli, kun pelejä on kolme päivässä. Otteluiden välit tulee käyttää tehokkaasti, jos haluaa "saada aikaan" jotain muutakin kuin futiksen katsomista.

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    kesäkuu 19, 2010 4:34 am

    ”Muussa tapauksessa en pysty multitaskaamaan ja menetän järkeni.” Oot kyllä ehta makkara.
    santeri

  2. Nimetön permalink
    kesäkuu 19, 2010 4:34 am

    ”Muussa tapauksessa en pysty multitaskaamaan ja menetän järkeni.” Oot kyllä ehta makkara.
    santeri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: