Skip to content

kesäkuu 2, 2010
tags:

Nokturnosta voi lukea tämän met(k)an runokirjan, joka julkaistiin eilen anonyymina. Tero kirjoitti asiasta tarkemmin. Ihmiset jo kovaa kyytiä arvailevat, kuka sen kirjoittaja on. Minä tiedän, joten tuo "tekijä on taas kuollut vai onko" -ulottuvuus menee itseltäni täysin ohi. Itse kokoelmasta sanon sen verran, että alku on hyvä, loppu liiassa texassaksisuudessaan motivoimaton ja käyttövoimaltaan tyhjentynyt minun tarkoituksiani varten (jos kohta varsin taitava ja lähes täydellinen pastissi, vaikka tiettyjä sävyeroja on selkeästi havaittavissa). Toisaalta luin vuoden ajan Texas, saksien käsikirjoituksia, minkä vuoksi löydetyn lööppilauseen estetiikkaa tulee jo korvistakin ulos.

Advertisements
22 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 11:08 am

    Erkka:
    nimenhän pitäisi olla dallas, sallad! sillä se se on.
    en pystynyt lukemaan kovinkaan pitkälle tuntematta pahoinvointia (en liioittele). reaktio johtui teksasmaisuuden aiheuttamasta myötähäpeästä. se on varmasti siksikin niin suuri, että painin itse jatkuvasti harrymaisuuksien kanssa. olen moiselle yliherkkä, sillä näen muissa liioiteltuna sen mitä itsessäni pelkään jne.
    kirja vaikutti kyllä läpeensä laadukkaalta, ei siinä. mutta en sitä kyllä mitenkään pastissina osaa ottaa. ehkä minua on jekutettu. yritän vielä kerran –>

    • kesäkuu 2, 2010 11:22 am

      Re: Erkka:
      niin, no pastissi vaiko metodin jatkamista/jalostamista. sinänsä kokoelman loppu on tismalleen texasin metodilla tehty: fontit/fonttikootkin vaihtelevat samalla tavalla jne. kirja on vain yksinkertaisesti liian lyhyt, kun on tottunut texasin massiivisuuteen; minun lukukokemuksessani texas jotenkin perusteli itseään sillä massiivisuudella, se pakotti sen kautta jopa jonkinlaisen draaman kaareen. näin paljon netissä ja nettikielen parissa (5-10h päivässä varhaisteini-iästä saakka) varttuneena minun on lauseen tasolla hankala löytää tuosta estetiikasta mitään sellaista, mikä oikeuttaisi tuon metodin jatkamisen useampiin teoksiin.

    • kesäkuu 2, 2010 11:22 am

      Re: Erkka:
      niin, no pastissi vaiko metodin jatkamista/jalostamista. sinänsä kokoelman loppu on tismalleen texasin metodilla tehty: fontit/fonttikootkin vaihtelevat samalla tavalla jne. kirja on vain yksinkertaisesti liian lyhyt, kun on tottunut texasin massiivisuuteen; minun lukukokemuksessani texas jotenkin perusteli itseään sillä massiivisuudella, se pakotti sen kautta jopa jonkinlaisen draaman kaareen. näin paljon netissä ja nettikielen parissa (5-10h päivässä varhaisteini-iästä saakka) varttuneena minun on lauseen tasolla hankala löytää tuosta estetiikasta mitään sellaista, mikä oikeuttaisi tuon metodin jatkamisen useampiin teoksiin.

  2. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 11:08 am

    Erkka:
    nimenhän pitäisi olla dallas, sallad! sillä se se on.
    en pystynyt lukemaan kovinkaan pitkälle tuntematta pahoinvointia (en liioittele). reaktio johtui teksasmaisuuden aiheuttamasta myötähäpeästä. se on varmasti siksikin niin suuri, että painin itse jatkuvasti harrymaisuuksien kanssa. olen moiselle yliherkkä, sillä näen muissa liioiteltuna sen mitä itsessäni pelkään jne.
    kirja vaikutti kyllä läpeensä laadukkaalta, ei siinä. mutta en sitä kyllä mitenkään pastissina osaa ottaa. ehkä minua on jekutettu. yritän vielä kerran –>

  3. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 12:17 pm

    > se pakotti sen kautta jopa jonkinlaisen draaman kaareen
    Olen samaa mieltä – jännite, sen säilyminen ja hienovarainen muuntelu, on Texasissa olennaista. Kun jäljellä on pelkät näköislauseet, niin tulee tosiaan hiukan hankala olo. Hauska kokeilu sinänsä, texas-meemi on arvaamaton… (on kirjassa varmaan muutakin, nyt vasta vilkaisin)
    Antti

    • kesäkuu 2, 2010 2:40 pm

      niin. tuon anonyymin kokoelman paras anti on mielestäni nimenomaan alkupuoli, erityisesti se itsensä kanssa keskusteleva osuus. siinä on jotain uutta.

    • kesäkuu 2, 2010 2:40 pm

      niin. tuon anonyymin kokoelman paras anti on mielestäni nimenomaan alkupuoli, erityisesti se itsensä kanssa keskusteleva osuus. siinä on jotain uutta.

  4. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 12:17 pm

    > se pakotti sen kautta jopa jonkinlaisen draaman kaareen
    Olen samaa mieltä – jännite, sen säilyminen ja hienovarainen muuntelu, on Texasissa olennaista. Kun jäljellä on pelkät näköislauseet, niin tulee tosiaan hiukan hankala olo. Hauska kokeilu sinänsä, texas-meemi on arvaamaton… (on kirjassa varmaan muutakin, nyt vasta vilkaisin)
    Antti

  5. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 3:18 pm

    Musta se tekijän tietäminen ei tässä tapauksessa poista ollenkaan tota ”tekijä on taas kuollut vai onko” -ulottuvuutta. Kiinnostavintahan tässä on se, miten kirja otetaan vastaan (ei siis se, miten itse ottaa sen vastaan) kun tekijä ei ole yleisesti tiedossa. Laakso jo hehkutti teosta osin Texas, saksia paremmaksi, koska on niin varma että kirjoittaja on Harry. Tuskin kirjoittaisi samoin jos olettaisi tekijän olevan joku toinen.
    Hauskaa kyllä sekin, että tekijä on saanut vaikutteita ennen kaikkea Varjofinlandiasta, mutta Texas, sakset -yhteydet huomasi vasta myöhemmin. Ymmärtääkseni tämä kässäri on aloitettukin ennen Texasin ilmestymistä. Itselleni kävi vähän samoin, mikä pakotti väistelemään liikoja harrymaisuuksia. Mikä puolestaan on hölmöä, koska ne mikrotason ”harrymaisuudetkaan” eivät ole mitään, mitä nimenomaan Harry on tehnyt ensimmäisenä. Tässä mielessä olikin pöhköä mainita Karri ja Harry julkaisuilmoituksessa ja takakannessa, mutta nimien heittäminen tukee mielestäni sitä samaa kuin tämän teoksen julkaiseminen ilman tekijän nimeä. Sillä akselilla, jolla Texas, sakset oli jollakin tavalla seurausta Varjofinlandiasta, nimettömän Alta Pois on seuraava askel Texasista ja nimettömyys on selkeä osa teosta. (Tämä ei ole tietenkään arvottamista)
    Seuraavaksi WSOY voisi vaikkapa julkaista 20-sivuisen kokoelman ilman nimeä, mutta merkitsisi kirjalle sata kirjoittajaa. Ja näinhän käy. Se on väistämätöntä…
    – Tero

    • kesäkuu 2, 2010 4:38 pm

      niin, on siinä toki tuo vastaanoton seurailu. se on lähinnä ”mielenkiintoista”. taidekokemukseen se ei omalla kohdallani liity, kuten ei oikein mikään muukaan aikalaistouhu; minun kokemuksessani tekijöiden tunteminen neutraloi taidetta ja minun on tyytyminen pikemminkin hetkessä tapahtuvaan ja yhteisöllisyyteen (kenties tätäkin tzara tarkoitti). henkilökohtaisesti en kaipaa enää tämän teoksen kaltaisia sosiologisia kokemuksia, vaikka yhteisön seuraileminen aina onkin ihan hauskaa.
      minulle ”alta pois” -kokoelman anonymiteetti ei missään vaiheessa ollut eikä voinut olla osa teosta, koska luin käsikirjoituksen tekijän nimellä, eikä saatesanoissa ollut mitään anonymiteettiin viittaavaa. tätä tarjottiin siis poEsiaankin, mutta kustannustoimittamista ehdittiin vasta harkita siinä vaiheessa, kun teos oli ntamolta tullut ulos. olimme varovaisen innostuneita. itse olisin toimittanut teosta toisenlaiseen suuntaan, vähentänyt nimenomaan loppupäätä ja koettanut jalostaa uudistavaampaan suuntaan, sillä minulle kustannustoimittajana ja lukijana texasin/varjofinlandian/whatever näin blatantti toisintaminen ei tarjoa hirveästi mitään uusia näköaloja. kaikki tämä tietenkin vain, jos tekijä olisi moiseen ollut halukas.
      ntamon sfääriin sijoitettuna teoksen aurasta sen sijaan tulee käsitetaiteellinen ja vähän tuollainen yhteisöllinen jekutus. nopeus korostuu jne. eikä siinä mitään. anonyymi sai varmasti mitä halusikin.
      wsoy sen sijaan ei tule mitään kuvailemasi kaltaista julkaisemaan, tai jos tulee, niin syön hattuni ja olen toki hyvilläni. ehkä he julkaisevat jotain tuollaista ihan vain vittuillakseen minulle.
      sillä vaikka maailman kaikki kolme digikirjallisuuden tutkijaa ovatkin vuosikymmeniä anonymiteetin puolesta vouhkanneet, nuo samaiset vuosikymmenet ovat todistaneet, että anonymiteetti ei ole erityisen toimiva meemi paitsi ehkä poikkeustilanteessa, sirkushuvin kaltaisena mausteena.
      ainoastaan akateemisia piirejä kiinnostaa taide, joka ei ole lähtöisin tekijän henkilömytologiasta. ihmisiä kiinnostaa samastuminen, turvalliset ja vanhat ihanteet sekä tarina.

    • kesäkuu 2, 2010 4:38 pm

      niin, on siinä toki tuo vastaanoton seurailu. se on lähinnä ”mielenkiintoista”. taidekokemukseen se ei omalla kohdallani liity, kuten ei oikein mikään muukaan aikalaistouhu; minun kokemuksessani tekijöiden tunteminen neutraloi taidetta ja minun on tyytyminen pikemminkin hetkessä tapahtuvaan ja yhteisöllisyyteen (kenties tätäkin tzara tarkoitti). henkilökohtaisesti en kaipaa enää tämän teoksen kaltaisia sosiologisia kokemuksia, vaikka yhteisön seuraileminen aina onkin ihan hauskaa.
      minulle ”alta pois” -kokoelman anonymiteetti ei missään vaiheessa ollut eikä voinut olla osa teosta, koska luin käsikirjoituksen tekijän nimellä, eikä saatesanoissa ollut mitään anonymiteettiin viittaavaa. tätä tarjottiin siis poEsiaankin, mutta kustannustoimittamista ehdittiin vasta harkita siinä vaiheessa, kun teos oli ntamolta tullut ulos. olimme varovaisen innostuneita. itse olisin toimittanut teosta toisenlaiseen suuntaan, vähentänyt nimenomaan loppupäätä ja koettanut jalostaa uudistavaampaan suuntaan, sillä minulle kustannustoimittajana ja lukijana texasin/varjofinlandian/whatever näin blatantti toisintaminen ei tarjoa hirveästi mitään uusia näköaloja. kaikki tämä tietenkin vain, jos tekijä olisi moiseen ollut halukas.
      ntamon sfääriin sijoitettuna teoksen aurasta sen sijaan tulee käsitetaiteellinen ja vähän tuollainen yhteisöllinen jekutus. nopeus korostuu jne. eikä siinä mitään. anonyymi sai varmasti mitä halusikin.
      wsoy sen sijaan ei tule mitään kuvailemasi kaltaista julkaisemaan, tai jos tulee, niin syön hattuni ja olen toki hyvilläni. ehkä he julkaisevat jotain tuollaista ihan vain vittuillakseen minulle.
      sillä vaikka maailman kaikki kolme digikirjallisuuden tutkijaa ovatkin vuosikymmeniä anonymiteetin puolesta vouhkanneet, nuo samaiset vuosikymmenet ovat todistaneet, että anonymiteetti ei ole erityisen toimiva meemi paitsi ehkä poikkeustilanteessa, sirkushuvin kaltaisena mausteena.
      ainoastaan akateemisia piirejä kiinnostaa taide, joka ei ole lähtöisin tekijän henkilömytologiasta. ihmisiä kiinnostaa samastuminen, turvalliset ja vanhat ihanteet sekä tarina.

    • kesäkuu 2, 2010 4:48 pm

      sinänsä tuo varjofinlandia-huomautus on varmasti ihan hyvä, siitä on niin kauan kun varjofinlandian luin, etten muista siitä erityisesti mitään. mielestäni se ei kuitenkaan hirveän paljon muistuta anonyymin kokoelmaa. tai jos muistuttaa, niin sitten muistuttavat myös tytti heikkisen kirjat. harryyn se toki vaikutti paljon, joten varmasti jatkumo on sinänsä luonnollinen. mutta häviävän vähän texas muistuttaa varjofinlandiaa, jos taas vertaa miten paljon anonyymin kirja muistuttaa texasia (se on oikeastaan täydellinen pastissi).
      no niin. sitten ajanmukaisuus. taas ollaan lähinnä ”jännän” äärellä; muodostavatko tietyt tekstitendenssit kahdessa erillisessä kirjoittamassa, toisistaan tietämättä, tismalleen samantyyliset kokoelmat? jopa siinä määrin, että rivitys, fontin vaihtelu ja fonttikoon vaihtelu ovat identtiset? hyvin mahdollista, jopa luultavaa. mutta entä mitä sitten?
      ”texas, sakset” nuuskahtaa siltä, miltä ”lohikäärmeen poika” pari vuotta sitten (ja luulen, että myös teemun tuleva ”futurama”): tässä kulttuurisessa vaiheessa sen voi tehdä oikeastaan vain kerran. kenties vaikutteet vähitellen yleistyvät ja osa niistä normittuu (näin käy tietenkin aina, tällä hetkellä kehitys on vain yksinkertaisesti liian nopeaa), minkä jälkeen ei tunnu enää niin suoralta ratsastamiselta, mutta ainakin vielä nyt tuntuu. siinä mielessä molemmissa kokoelmissa on nimenomaan vastaanottoon liittyviä käsitetaiteellisia elementtejä.

      • Nimetön permalink
        kesäkuu 2, 2010 4:53 pm

        ”mutta häviävän vähän texas muistuttaa varjofinlandiaa, jos taas vertaa miten paljon anonyymin kirja muistuttaa texasia (se on oikeastaan täydellinen pastissi).”
        Typografisesti, ihan totta.

      • Nimetön permalink
        kesäkuu 2, 2010 4:53 pm

        ”mutta häviävän vähän texas muistuttaa varjofinlandiaa, jos taas vertaa miten paljon anonyymin kirja muistuttaa texasia (se on oikeastaan täydellinen pastissi).”
        Typografisesti, ihan totta.

    • kesäkuu 2, 2010 4:48 pm

      sinänsä tuo varjofinlandia-huomautus on varmasti ihan hyvä, siitä on niin kauan kun varjofinlandian luin, etten muista siitä erityisesti mitään. mielestäni se ei kuitenkaan hirveän paljon muistuta anonyymin kokoelmaa. tai jos muistuttaa, niin sitten muistuttavat myös tytti heikkisen kirjat. harryyn se toki vaikutti paljon, joten varmasti jatkumo on sinänsä luonnollinen. mutta häviävän vähän texas muistuttaa varjofinlandiaa, jos taas vertaa miten paljon anonyymin kirja muistuttaa texasia (se on oikeastaan täydellinen pastissi).
      no niin. sitten ajanmukaisuus. taas ollaan lähinnä ”jännän” äärellä; muodostavatko tietyt tekstitendenssit kahdessa erillisessä kirjoittamassa, toisistaan tietämättä, tismalleen samantyyliset kokoelmat? jopa siinä määrin, että rivitys, fontin vaihtelu ja fonttikoon vaihtelu ovat identtiset? hyvin mahdollista, jopa luultavaa. mutta entä mitä sitten?
      ”texas, sakset” nuuskahtaa siltä, miltä ”lohikäärmeen poika” pari vuotta sitten (ja luulen, että myös teemun tuleva ”futurama”): tässä kulttuurisessa vaiheessa sen voi tehdä oikeastaan vain kerran. kenties vaikutteet vähitellen yleistyvät ja osa niistä normittuu (näin käy tietenkin aina, tällä hetkellä kehitys on vain yksinkertaisesti liian nopeaa), minkä jälkeen ei tunnu enää niin suoralta ratsastamiselta, mutta ainakin vielä nyt tuntuu. siinä mielessä molemmissa kokoelmissa on nimenomaan vastaanottoon liittyviä käsitetaiteellisia elementtejä.

  6. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 3:18 pm

    Musta se tekijän tietäminen ei tässä tapauksessa poista ollenkaan tota ”tekijä on taas kuollut vai onko” -ulottuvuutta. Kiinnostavintahan tässä on se, miten kirja otetaan vastaan (ei siis se, miten itse ottaa sen vastaan) kun tekijä ei ole yleisesti tiedossa. Laakso jo hehkutti teosta osin Texas, saksia paremmaksi, koska on niin varma että kirjoittaja on Harry. Tuskin kirjoittaisi samoin jos olettaisi tekijän olevan joku toinen.
    Hauskaa kyllä sekin, että tekijä on saanut vaikutteita ennen kaikkea Varjofinlandiasta, mutta Texas, sakset -yhteydet huomasi vasta myöhemmin. Ymmärtääkseni tämä kässäri on aloitettukin ennen Texasin ilmestymistä. Itselleni kävi vähän samoin, mikä pakotti väistelemään liikoja harrymaisuuksia. Mikä puolestaan on hölmöä, koska ne mikrotason ”harrymaisuudetkaan” eivät ole mitään, mitä nimenomaan Harry on tehnyt ensimmäisenä. Tässä mielessä olikin pöhköä mainita Karri ja Harry julkaisuilmoituksessa ja takakannessa, mutta nimien heittäminen tukee mielestäni sitä samaa kuin tämän teoksen julkaiseminen ilman tekijän nimeä. Sillä akselilla, jolla Texas, sakset oli jollakin tavalla seurausta Varjofinlandiasta, nimettömän Alta Pois on seuraava askel Texasista ja nimettömyys on selkeä osa teosta. (Tämä ei ole tietenkään arvottamista)
    Seuraavaksi WSOY voisi vaikkapa julkaista 20-sivuisen kokoelman ilman nimeä, mutta merkitsisi kirjalle sata kirjoittajaa. Ja näinhän käy. Se on väistämätöntä…
    – Tero

  7. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 4:50 pm

    En oikein ymmärrä miten se tekijän henkilöllisyyden tietäminen estää näkemästä anonymiteettiä osana teosta. Voisitko avata tätä jotenkin? Ei se nimittäin minulla ainakaan estä. Vaan ehkäpä katsomme asiaa jotenkin eri nurkista.
    Hauskaa että toimittelet poEsialla nykyään! En tiennytkään.
    Ja tuo WSOY-heitto nyt oli totta kai vitsi.
    – Tero

    • kesäkuu 2, 2010 5:03 pm

      no sen ensimmäisen lukukokemuksen se pilasi, tai siis en lukenut anonyymina, vaan tekijän tietäen. ja nyttemmin anonymiteetti ei enää voi olla osa teosta, koska tiedän välttämättä aina, kuka teoksen on kirjoittanut. minun katsannossani se on aivan sama asia, kuin jos kirjan kannessa olisi tekijän nimi. tietenkin luin kirjan myös ennen kaikkea tätä ”anonymiteettihälyä”.
      ja tuo tekniikka. varjofinlandia ja texas ovat aivan yhtä anonyymejä, vaikka niiden kirjoittajat ovat tiedossa. anonymiteetti ei lisää enää tähän teokseen mitään. kaikki sen keinot ovat minulle tuttuja, joten anonymiteetillä ei ole mitään kätkettävää.
      tiedän, että teen varmaan jonkinlaisen julkean virheen foucault’laisessa katsannossa, kun väitän kivenkovaan, että julkinen keskustelu ei erityisemmin vaikuta intuitiiviseen taidekokemukseeni, ainoastaan aivoni vastaanottokeskusteluosaan.
      en tiedä avasiko tämä selitykseni mitään. toivottavasti siitä oli hyötyä tai iloa. sehän on vain minun kokemukseni.

      • Nimetön permalink
        kesäkuu 2, 2010 5:15 pm

        Avasi kyllä! Kiitos siitä.
        En itsekään tarkoittanut että se vaikuttaisi intuitiiviseen kokemukseeni teoksesta (mihin se tietenkään ei suoraan vaikuta), vaan etäämmältä katsoen. Typografiset yhtäläisyydet Texasiin ovat niin ilmiselvät, ettei teos nähdäkseni olisi tuonut mitään sinänsä uutta jos se olisi julkaistu nimellä. Nyt nimettömyys asettaa teoksen lukijan aivan toisenlaiseen positioon, mikä taas vie eteenpäin Harryn ja Karrin luomaa linjaa.
        On totta, että tätä on tekijän tietäen hankala lukea niin kuin sitä pitäisi anonyyminä tekstinä lukea. Teoksesta käytävän keskustelun seuraamiselle se sen sijaan antaa herkulliset lähtökohdat.

      • Nimetön permalink
        kesäkuu 2, 2010 5:15 pm

        Avasi kyllä! Kiitos siitä.
        En itsekään tarkoittanut että se vaikuttaisi intuitiiviseen kokemukseeni teoksesta (mihin se tietenkään ei suoraan vaikuta), vaan etäämmältä katsoen. Typografiset yhtäläisyydet Texasiin ovat niin ilmiselvät, ettei teos nähdäkseni olisi tuonut mitään sinänsä uutta jos se olisi julkaistu nimellä. Nyt nimettömyys asettaa teoksen lukijan aivan toisenlaiseen positioon, mikä taas vie eteenpäin Harryn ja Karrin luomaa linjaa.
        On totta, että tätä on tekijän tietäen hankala lukea niin kuin sitä pitäisi anonyyminä tekstinä lukea. Teoksesta käytävän keskustelun seuraamiselle se sen sijaan antaa herkulliset lähtökohdat.

    • kesäkuu 2, 2010 5:03 pm

      no sen ensimmäisen lukukokemuksen se pilasi, tai siis en lukenut anonyymina, vaan tekijän tietäen. ja nyttemmin anonymiteetti ei enää voi olla osa teosta, koska tiedän välttämättä aina, kuka teoksen on kirjoittanut. minun katsannossani se on aivan sama asia, kuin jos kirjan kannessa olisi tekijän nimi. tietenkin luin kirjan myös ennen kaikkea tätä ”anonymiteettihälyä”.
      ja tuo tekniikka. varjofinlandia ja texas ovat aivan yhtä anonyymejä, vaikka niiden kirjoittajat ovat tiedossa. anonymiteetti ei lisää enää tähän teokseen mitään. kaikki sen keinot ovat minulle tuttuja, joten anonymiteetillä ei ole mitään kätkettävää.
      tiedän, että teen varmaan jonkinlaisen julkean virheen foucault’laisessa katsannossa, kun väitän kivenkovaan, että julkinen keskustelu ei erityisemmin vaikuta intuitiiviseen taidekokemukseeni, ainoastaan aivoni vastaanottokeskusteluosaan.
      en tiedä avasiko tämä selitykseni mitään. toivottavasti siitä oli hyötyä tai iloa. sehän on vain minun kokemukseni.

  8. Nimetön permalink
    kesäkuu 2, 2010 4:50 pm

    En oikein ymmärrä miten se tekijän henkilöllisyyden tietäminen estää näkemästä anonymiteettiä osana teosta. Voisitko avata tätä jotenkin? Ei se nimittäin minulla ainakaan estä. Vaan ehkäpä katsomme asiaa jotenkin eri nurkista.
    Hauskaa että toimittelet poEsialla nykyään! En tiennytkään.
    Ja tuo WSOY-heitto nyt oli totta kai vitsi.
    – Tero

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: