Skip to content

Antonionia katsoessa

Touko 26, 2010

Antonioni on osittain vanhentunut; ne piirteet jotka aikanaan olivat uudistavia tuulahduksia, ovat nyt jonkinlaisen ”elokuvan modernismin” jämähtäneitä kliseitä. Tylsyyden geometrisissa (usein modernia arkkitehtuuria) tiloissa haahuilevat keski/yläluokkaiset, tympeät ihmiset, joiden dialogista Fast Show sanoi sketsissään kaiken tarpeellisen. Minulla oli tietty kausi, jolloin tällainen dekadentti eksistentialismi oli ilmaisuvoimaista ja tärkeää, mutta nykyään siihen ei ole varaa. Maailma on muuttunut. Sama koskee Malcolm Lowryn Under a Volcano -romaania, sitä toiseutta jonka kautta se pelaa (länsimaiset haahuilijat Meksikossa, kerrontatekniikka hieman elokuvamainen). Tavallaan Lowryn kirja ja Antonionin elokuvat ovat analogisia. Kenties myös Paul Bowlesin The Sheltering Sky -romaani (jonka muuten Bertolucci on filmatisoinut, mutta sitä en ole nähnyt), joka tosin teki minuun huomattavasti Lowryn kirjaa suuremman vaikutuksen.

Entä Antonionin tarkka kompositio? Mitä siitä? Onko se enää merkityksellistä? En ole ikinä kokenut Antonionin henkilöhahmoja kovinkaan merkityksellisinä tai syvinä; mielestäni hän epäonnistuu näiden tympeyden kuvauksessa ainakin L’avventurassa. Vai onko tarttumapinnattomuus ja tylsyys tarkoituksellista? Jos on, kysymys on käsitteellisestä tempusta, mikä ei ainakaan lisää innostustani. Kenties La nottessa tämä toimi hieman paremmin. Toisaalta Monica Vitti on aina ihana, erityisesti musiikkikohtauksissa; L’avventuran pakahduttavan kujeilevassa ja söpössö makuuhuonepäällelaulannassa on jotain lukemattomia uusintakatsomisia vaativaa. Nyt katsomassani L’Eclissessä on se hauska kenkälankattu afrotanssikohtaus, josta olen joskus nähnyt pätkiä.

Blow-upista pidin nuorempana enemmän, nyt se on hieman gimmicky; art housea lähentelevää tekniikkapornoa, melkein metamatskua. Ja sitten toisaalta se psykoanalyysimatsku: katsomisesta. Blow-upilla on verrokkinsa: Powellin mainio Peeping Tom ja Zuluetan vielä mainiompi kulttikuva Arrebato. Nämä ”trilogian” elokuvat ovat klassisempia ja vähemmän ”kokeellisia” ajatuksia sisältäviä, mikä yllättäen tekee niistä vähemmän yksiselitteisiä.
 
 

L’Eclissen aloituskohtaus on upea, yksi lempikohtauksistani. Samalla se on esimerkki Antonionin kompositiotaidon suvereniteetista. Eräänlainen asetelma, jonka oikealla reunalla kankaaksi tai jonkinlaiseksi liinaksi luulemani kappale yhtäkkiä liikahtaa; kamera panoroi oikealle ja paljastaa sen miehen kyynerpääksi. Nyt oikealla on jalkalamppu varjostimineen ja tuuletin, pieni liike on muuttunut jatkuvaksi. Mies on selkeästi levoton, hän seuraa epävarmana ja hieman hädissään katseellaan jotain oikealla, kuvan ulkopuolella olevaa. Sitten hän kääntyy vasemmalle kohti kameraa ja nojaa nenänsä käteensä – tyypillinen Antonionin henkilöhahmojen ele. Ekstravagantti ja ylinäytelty, kuin mykkäelokuvissa. Leikkaus Monica Vittin puoliavonaiseen selkään, puvun leikkaus tuo mieleen kuun, pimennyksen (eclisse, eclipse). Ikoniset, vaaleat hiukset heiluvat hienoisesti tuulessa; kenties tuulettimen, kenties avonaisen ikkunan puhalluksen vuoksi. Vitti kääntyy, hänen kasvoillaan on hieman ravisteltu, mutta fatalistisen päättäväinen, ylemmyydestä kertova ilme. Katse on luotu alas. Pian huulilla ja silmissä viivähtää pienen empatian ilme, sellainen joka suodaan, kun vaikkapa jokin pieni esine miellyttää meitä. Leikkaus tyhjään kehykseen, jonka lävitse Vitti asettelee pöydällä olevia pieniä esineitä: tuhkakuppia, pientä patsasta. Vitti liikuttaa päätään sivulta toiselle, kuin galleristi, mutta pian havahtuu tästä pienestä esineharmonian eskapismistaan; hänen ajatuksensa palaavat jälleen siihen isompaan ristiriitaan, joka on läsnä jokaisessa kuvassa, mutta josta katsoja ei tiedä vielä sen enempää. Luultavasti kysymys on rakkaudesta. Leikkaus Vittin käsiin: toinen pitelee kehystä pystyssä, toinen nojaa sen yli, kauniit sormet sivelevät pientä putkilosuista maljakkoa, sen reunoja, kuin huulia. Ele on hyvin eroottinen. Leikkaus miehen kasvoihin, Hänen silmänsä värisevät, myös hänen kätensä nojaa; hankalassa asennossa jonkinlaista kulmikasta veistosta tai kenties lamppua vasten; se on suipon pyramidin muotoinen. Hän keskittää kaiken huomionsa Vittiin sormiin. Hänen kätensä nojaa hankalasti terävään fallokseen. Leikkaus Vittin sormiin, jotka hivelevät maljakon pyöreitä reunoja, kuin häpyä. Kamera panoroi ylöspäin, huomaamme että Vitti katsoo pöydän yli johonkin aivan toiseen tilaan, ei suinkaan käsiinsä. Hän on mietteissään. Hänen hiuksensa värisevät tuulenvireessä. Hän on uskomattoman kaunis. Yhtäkkiä hän kääntää katseensa yläviistoon, ohi katsojan oikean olan. Hän vetää hieman ilmaa sieraimiinsa, jotka laajenevat aavistuksen verran. Leikkaus jotain kalliokaupunkia kuvaavaan maisemamaalaukseen, joka on Vittin katseen kohde. Leikkaus mieheen, joka katsoo edelleen Vittiä. Taustalla kuulemme Vittin askeleet, hän on vihdoin liikkeellä. Samalla myös kamera zoomaa taaksepäin, tilaan. Maisemaa kuvaava maalaus tilan kaipuusta, askeleet liikkumisen merkkinä. Samalla mies hieman rentoutuu, ottaa kätensä pois hankalasta asennosta. Jännitys hieman laukeaa. Leikkaus Vittin sääriin: mustat korkokengät, hame polvitaipeisiin. Kiiltävä lattia heijastaa kuin veden pinta. Tuolien tummat jalat arkkitehtorisina pylväinä. Vihdoin leikkaus yleiskuvaan huoneesta ja Vittistä, miehen takaa, olkapään yli. Pian on mahdollista käydä dialogia, elokuva voi alkaa.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: