Skip to content

Touko 21, 2010

Edellisen merkinnän linkeissä oli kysymys ehkä enemmänkin hitauden ja mietteliäisyyden käytöstä itseisarvona CCC-elokuvissa (Contemplative Contemporary Cinema), mistä voi toki olla samaa mieltä. Tuon(kin) keinon voinee ylikellottaa yhtä helposti kuin uuden, "kokeellisen" runouden tekstimetelin.

Onko hidas elokuva nykyään jopa oma genrensä?

Vaikka olen ollut ja olen toki edelleen pitkien ja hitaiden elokuvien suuri ystävä, olen silti viime aikoina katsonut mieluummin häiritseviä tai jopa kaoottisia kuin hitaita ja sisäsiististi kontemploivia elokuvia: Zulawski, Zulueta, Grandrieux, Kusturica, Godard, Leigh.

Toisaalta näissäkin on kysymys vain tilan täyttämisestä hyperaktiivisella tai energisellä toiminnalla.

Grandrieux lainaa paljon Lynchiltä, pyrkii samantyyliseen sumean kuvan sykkeeseen. Molemmat hylkäävät selkeän tarinan, molemmat ovat hyvin seksuaalisia. Sekä Sombre että La vie nouvelle pyörivät seksuaalisen väkivallan ympärillä. Haastatteluissaan Grandrieux kertoo pyrkivänsä kuvaustekniikallaan jonkinlaiseen ontologiseen pulssiin. Kuten Lynchilläkin, myös Grandrieux’n elokuvissa on upeat ääniraidat, jo pelkästään niitä kuuntelee ilokseen.

Kusturica lainaa Felliniltä; molemmat ovat fantastisia väkijoukkojen kuvaajia. No hyvä, Fellini liikuttaa enemmän joukkoja, Kusturica enemmän muutamia keskushenkilöitä. Sekä Undergroundissa että Crna macka, beli macorissa on muuten keskiössä mieskaksikko, joiden kummankaan moraalissa ei ole kehumista. Jonkinlaisia serbiarkkityyppejä? Kaikissa Kusturican elokuvissa muuten hirtetään myös joku. K:n elokuvien katsominen on tietenkin aina ristiriitainen kokemus, koska näkemästään nauttii niin paljon, että unohtaa taustalla olevan lahtaripropagandan. Kusturica on tavallaan nykyajan vastine Leni Riefenstahlille.

Godard on hyvä silloin, kun hänen hahmonsa ovat hiljaa ja kun hän pistää surutta logiikan rajoja paskaksi. Toisaalta Week End toimii hyvin huolimatta tympeästä ja omahyväisestä yhteiskuntamesoamisestaan. Godardin tapa sekoittaa klassista sivistystä ja ranskalaisen runkkarimodernismin ellottavimpia piirteitä dialogissaan tuo edelleen mieleeni lähinnä kreikkalaispatsaan, jolla on päässään rumat aurinkolasit (tosin vähän vanhahtavammin kuin Esa Saarisen kirjan kannessa).

Zulawski om lähinnä psykoottinen. En missään nimessä kehuisi hänen tuotantoaan tasaiseksi. Hän onnistuu aina olemaan "kiinnostava" ja häkellyttävä, mutta parhaimmillaan uskomaton. Possession, Szamanka, La femme publique, L’important c’est d’aimer…En ymmärrä, miten vapaa mieli voisi olla kylmä tällaisten elokuvien äärellä.

Leighin elokuva on tietenkin Naked, jonka katsoin (jälleen kerran). Siinä on toki kysymys "vain" fantastisesta näyttelijäntyöstä ja melko pelottomasta dialoginkirjoittamisesta, mutta päähenkilö Johnny (David Thewlis) on antisankarihahmon päivitys, joka ei tunnu mitenkään tyhjentyvän.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: