Skip to content

Käsitetty taide ei valitettavasti ole käsittämätöntä taidetta

Touko 17, 2010

Joku kommentoi ensimmäistä Bachelard-merkintääni. Tässä sen tiimoilta Bachelardiin liittymätöntä asiaa. Paskalaardista ehkä myöhemmin enemmän.

Vai vielä Jykylän koulukunta. Missähän se on? Mikä se on? Mitkä ovat sen piirteet? Saako tummaihoisia ihmisiä sanoa ”nekruksi” muut kuin tummaihoiset itse?

Olen lisännyt tähän merkintääni paljon ’mielestäni’-sanaa. Yleensä koen, ettei tuota sanaa tarvitse, mutta välillä tuntuu oudosti siltä, että ihmiset eivät aina muista kaiken maailmassa olevan tekstin rakentuvan subjektiivisista mielipiteistä. Siinäkin tapauksessa, että kirjoittaja koettaa väittää kertovansa yleisiä totuuksia (mitä muuten esim. minä en ole koskaan tehnyt).

Voiko tekstissä olla ironiaa ilman, että kirjoittaja kirjoittaa siinä olevan?

Käsitetaiteesta muuten sellainen tarkennus, että niputan samansuuntaiseksi ilmiöksi myös esimerkiksi juonikikoilla ratsastamisen (Shutter Island) ja taiteen, jolla on selkeä ”sanoma”. Nämä kaikki gimmickien, jippojen ja moralismien luvatut suuntaukset voi minun puolestani niputtaa saman yleiskategorian alle.

Käsitetaidevihaani olen vuosien saatossa puinut tässä blogissa enemmänkin, mutta sen verran lisää, että ainakaan minä en pysty sen katupillun taustatendenssejä ilman haukotuksia kuuntelemaan. Olen toki hyvilläni sen aiheuttamasta pienestä ”kohusta” ja duuni siinä kuin mikä tahansa muukin nykyviritys, mutta minun henkilökohtaisessa kokemuksessani se on yhtä tärkeä ja merkittävä asia taiteellisesti, kuin sanoa että ihmiset eivät ole yhteiskunnassamme tasa-arvoisia.

En keskimäärin pidä taiteesta (tai ehkä parempi olisi sanoa: taiteena) sellaista viriteltyä mekanismia, joka ohjaa kokijan/katsojan/lukijan tietynsuuntaiseen lopputulemaan tai tietynlaisiin hypoteeseihin. Siis sellaisia taideteoksia, joiden ”merkitys” on teoksessa jo a priori. En pidä yhteiskunnallisesta, vaan henkilökohtaisesta. Voisin kärjistää, että henkilökohtainen on (taiteessa) yleismaallista ja ikuista, yhteiskunnallinen puolestaan pinnallista, naiivia ja keskinkertaista ajattelua.

Taidepilluun edelleen liittyen: Tasa-arvo tai tabut kärsivat teemoina aivan samoista ongelmista kuin mitkä tahansa muutkin; niiden käsittelytapaa pitää vaihdella yhä vikkelämmin, jos haluaa jonkin rekisteröityvän. Kysymys on hyvin pitkälti, ainakin minun pääkoppani sisällä, muodista ja mausta. Otan esimerkin, joka voisi olla mikä hyvä muuttuja x: tasa-arvo ja sen suhde taiteeseen tai mediapuheeseen.

Jos luen feminististä teoriaa esimerkiksi vuodelta 2005, tulee kaiken sen jälkeen tehdyn jalostaa tuota teoriaa, kyseenalaistaa se tai hylätä se, mutta ainakin tiedostaa se jotenkin. Siis ollakseen juuri minun kokemuksessani elinvoimaista ja kiinnostavaa. Tämä lienee tieteen piirre, tavallaan myös yhteiskunnallisten liikehdintöjen piirre. Taiteen piirre se on tyylin tai tyylisuuntien osalta. Muoti tuntuu toimivan myös syklisesti. Ja niin edelleen. Kaikki nämä kaameat kerrokset kannan, tietenkin, vastaanottokokemuksessani (ja omassa ”taiteellisessa” kirjoittamisessani). Tiedostan kyllä, että feministinen teoria on eri asia kuin käytäntö ja ihmisten arkinen kokemus, mutta niin on myös taide. Feministiset teoreetikot, tai teoreetikot millä alalla hyvänsä, tuottavat ajattelua, jota voisi koettaa pitää tietynlaisena ideaalina, kirjallisena tyylinä par excellence. Kysymys on yhtä paljon älyllisestä abstraktiosta kuin yhteiskunnallisesta sovelluksesta. Niin myös taiteessa.

Koska minua tyydyttävä ”tasa-arvokysymystä käsittelevää estetiikkaa” on tämän jatkuvan perehtymisen valossa melkoisen vaikea ellei mahdoton luoda (siinä em. pillu ei valitettavasti onnistunut millään tasolla), on ainoa jäljelle jäävä keino saada yhteiskunnallinen (käsite)taide minua elähdyttäväksi vetää sen julkinen spektri överiksi. Eli pudottaa se vaikkapa katon lävitse eduskuntatalon istuntosaliin, jos nyt kaikkein ilmiselvimmästä ja helpoimmasta esimerkistä lähdetään. Tämä epäilemättä lähentelee situationismia, mutta situationismia kohti en lähde, koska a) en tunne sen perinnettä tarpeeksi hyvin ja b) koska se tuntuu olevan möykky, jota kukaan muukaan ei osaa määritellä tarkasti, jos lainkaan.

Kaikki tämä laskeutuu taideteoksen hartioille, jos sen on tarkoitus olla yhteiskunnallinen. Lisään edelleen sekavuutta: käsitetaide sinänsä ei ole mielestäni metodi, joka olisi epäkelpo (pikemminkin vice versa), vaan kommunikaation helpottamiseksi luotu kategoria, johon lankeavat teokset ovat valitettavan usein edellä kuvaillun kaltaista kausaalipöyhistelyä. Kaikki egoa ja julkista avataraa palveleva tulee pyrkiä poistamaan taiteesta. Sellaista on myös ihmisten ajattelun ohjaaminen. <ironia>Sitä touhua voi sitten harrastaa esimerkiksi blogissaan tai mediassa.</ironia>

Mutta nämä ovat kaikki epäilemättä vain omia ongelmiani. Bachelardin kaltaisuudesta suhteessa runoltamiseeni koetan kirjoittaa joskus toiste tarkemmin. Mitenkään helppoa se ei ole; lähinnä olisin voinut merkitä ylös kohdat, jotka herättivät runoutta ajattelevassa minässäni vastakaikua. Bachelardia ja elokuvaa käsittelevät merkintäni ovat mielestäni hyvin analogisia runoprosessilleni, enkä tiedä pystynkö olemaan sen tarkempi.

Ylipäänsä: mitä te tekisitte minun tarkasti määritellyllä kokemuksellani? Olisiko se jotenkin ”sama” kokemus teille? Tarkoitan: olisiko se millään lailla merkittävä tai edes mitään kertova kokemus teille? Eikö riitä, jos sanon että Bachelardin Tilan poetiikka on minulle merkittävä?

Sillä tästä piirteestä pidin aikoinaan esimerkiksi Henry Millerin kirjasuosituksissa tai vaikkapa Markku Eskelisen Digitaalisen avaruuden lopun ”lisälukemisto”-kirjalistasta; ne eivät selittäneet mitään tai vääntäneet rautalangasta mitään, annettiin vain hämärä yleissuunta ja joitain teoksia, jotka kenties liittyvät tuohon suuntaan jotenkin. Lukijan tehtäväksi jää lukea teokset ja päättää, liittyvätkö ne suuntaukseen jotenkin. Ja jos liittyvät, niin miten? Viimeisin on tosin minun katsannossani vähiten arvokasta, sillä olen todella, todella huono tieteilijä ja holisti. Mutta toiset tekevät sen paremmin ja pitävät siitä, heidän havaintojaan on inspiroivaa lukea.

Mutta kaikki tämä on väistelyä, sillä voin aivan hyvin ainakin yrittää kirjoittaa tuosta suhteesta jotain tarkempaa. Lisäksi minun ainutlaatuinen kirjoituskokemukseni on tietenkin jotain, joka ei runoissani välity, vaikka haluaisinkin sen välittyvän.

Advertisements
10 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    Touko 17, 2010 9:26 am

    Availet kiinnostavia ajatuksenpätkiä. Lisätäkseni sekavuutta on mielestäni aiheellista pohtia taiteen käsittellistä tasoa vivahteikkaammin. Nyt tuntuu, että jaat käsitetaiteen omaksi selväpiirteiseksi genrekseen ja that’s it.
    Ilmiö on kuitenkin aika tarkkaan 100 vuotta vanha ja vaikkapa mainitsemassasi jättipillu pyörillä -teoksessa käsitteellisyyden voi kokea jopa teoksesta riippumattomana tulkintana. Duunissahan oli keskeistä performanssi ja yleisön osallistuminen joko uudestisyntymiseen tai penetraatioon reitistä riippuen. Tällainen touhuhan voi olla myös silkkaa karnevalismia tai burleskia vailla sen kummempaa käsitetasoa (vaikka tekijällä taisikin olla Akatemian proffien sivistyssanalista printattuna taskussaan).
    Yhtä hyvin voitaisiin myös väittää, että taideteoksen keskeisenä sisältönä käsitteellisyys on jo sadan vuoden ajan ohjannut havaintoa, kun kaunotaiteelliset standardit ovat melkein täysin väistyneet.
    Olennaista tällaisissa pohdinnoissa onkin kulttuurikäsitys. Jos taiteen käsitteellinen/kirjallinen/ajatuksellinen taso nostetaan sitä määrittäväksi tekijäksi, on määritettävä myös käsitemaailma, jotta teoksen tarkoitusta voitaisiin pohtia. Reitti on paljolti sosiologiaa ja muuta vastenmielistä ympäristöään likaavaa b-luokan totuuspuhetta. Se onkin syy miksi usein itse vierastan käsitteellisyyttä.
    -aksu

    • Touko 17, 2010 10:08 am

      ”Yhtä hyvin voitaisiin myös väittää, että taideteoksen keskeisenä sisältönä käsitteellisyys on jo sadan vuoden ajan ohjannut havaintoa, kun kaunotaiteelliset standardit ovat melkein täysin väistyneet.”
      Joo, näinhän mää oikeastaan väitänkin. En koe taiteeksi kaikkea sitä, joka ”vain” käsitteellisyytenä ohjaa havaintoa. Se ei kosketa minua, se ei saa ihoani kananlihalle, uhkaa henkeäni tai ylitä kokemustani.
      Mutta joo, tähän toki sekoittuu tuo sosiologia, minkä vuoksi käsitteellisyys niin kamalaa onkin. Hauska kuulla, että siinä oli tuollainen sisään/ulos-inversio mukana. Se nostaa sen käsitteellisyysasolla tasolta yksi tasolle kaksi. En oikein osaa sanoa, miten tuollainen duuni eroaa vaikkapa jostain tiedepuiston tai Heurekan jutuista.
      Ainakin kirjoitusta se tuntuu synnyttävän, mikä on sellainen piirre taiteessa, joka on jostain syystä ällöttänyt minua aina kovasti.
      Jos käsitetaiteen ilmiö on muuten tarkalleen 100 vuotta vanha, niin eikö se ole silloin oikeastaan jo rajattu genreksi? En mää sitä mitenkään selväpiirteiseksi genreksi jaa, enkä genreksi ollenkaan, vaan pikemminkin vaan käytän sitä yleisesityksenä tiettyä kutinaa aiheuttavista töistä. Samaan tyyliin kuin ”postmoderni proosa” -hirviötä, jota ei kukaan osaa määritellä tarkasti ja joka on tietenkin kiinnostava ja elinvoimainen termi minun tarkoituksiini juuri siksi.

      • Nimetön permalink
        Touko 17, 2010 4:52 pm

        Yleisesitys-termi on hauska. Näissä merkityissä käsitteissä (käsitetaide, postmoderni proosa) syntyy tosiaan raskauttavia mielleyhtymiä, jotka ovat samanaikaisesti inspiroivia ja haltuun ottavan ahdistavia.
        Käsitetaiteelliset työt eivät useinkaan eroa Heurekan näyttelyteoksista miltään muulta osin kuin kontekstiltaan. Itse asiassa tieteen popularisoinnissa vaikkapa op-taide on loistava lähde, koska sen sisältöjä voidaan lähestyä analyyttisesta vinkkelistä. Se vähä, mitä olen viime aikoina seurannut Heurekan näyttelyiden järjestämistä, on viitannut siihen, että lopputuloksessa pyritään esteettisyytteen, jonkinlaiseen esteettiseen kokemukseen, jota tyhjennetään sitten matemaattis-luonnontieteellisin selityksin. Pyrkimys on siis kuvata havainnon syntymisen syyt.
        Tämähän on käänteistä taideteoriaa: taiteeksi sopii tässä tapauksessa siis sellaiset käsitesisällöt, joiden viitekehys on estetiikka. Itse artefakti on lopulta sivuseikka, kirjoitus tilkitsee joka tapauksessa sen kolot ja uumenet sopivin viittauksin.
        Ja käsitetaide on tosiaan rajattu genre, mutta monelta osin ongelmallinen. Käsitesisältöjä luovat taiteilijat pyrkivät vain harvoin synnyttämään teoksen, joka ei laukaisi yleisössään myös suoraa havainnon sykähdystä. Vähän samaten kuin abstrakti kuva aina esittää jotain, tuo jotain itseään muistuttavaa mieleen, vaikka olisi pelkkä geometrinen kuvio.
        Samalla kaikessa taiteessa käydään kierroksia erilaisten sisältöjen suhteen. Jo pelkkä tietoisuus siitä on jonkinlainen käsitteellinen taso. Tästä oikeastaan kumpuaa syvä viehtymykseni performanssiin tai spontaaniin taiteeseen yleensäkin: niitä määrittää käsiteverkkojen sijaan usein teko jonkinlaisena absoluuttina, ja ne kerta toisensa jälkeen karistavat selitysten maailman abstraktit kahleet ympäriltään ja tulevat hulluksi.
        -aksu

      • Nimetön permalink
        Touko 17, 2010 4:52 pm

        Yleisesitys-termi on hauska. Näissä merkityissä käsitteissä (käsitetaide, postmoderni proosa) syntyy tosiaan raskauttavia mielleyhtymiä, jotka ovat samanaikaisesti inspiroivia ja haltuun ottavan ahdistavia.
        Käsitetaiteelliset työt eivät useinkaan eroa Heurekan näyttelyteoksista miltään muulta osin kuin kontekstiltaan. Itse asiassa tieteen popularisoinnissa vaikkapa op-taide on loistava lähde, koska sen sisältöjä voidaan lähestyä analyyttisesta vinkkelistä. Se vähä, mitä olen viime aikoina seurannut Heurekan näyttelyiden järjestämistä, on viitannut siihen, että lopputuloksessa pyritään esteettisyytteen, jonkinlaiseen esteettiseen kokemukseen, jota tyhjennetään sitten matemaattis-luonnontieteellisin selityksin. Pyrkimys on siis kuvata havainnon syntymisen syyt.
        Tämähän on käänteistä taideteoriaa: taiteeksi sopii tässä tapauksessa siis sellaiset käsitesisällöt, joiden viitekehys on estetiikka. Itse artefakti on lopulta sivuseikka, kirjoitus tilkitsee joka tapauksessa sen kolot ja uumenet sopivin viittauksin.
        Ja käsitetaide on tosiaan rajattu genre, mutta monelta osin ongelmallinen. Käsitesisältöjä luovat taiteilijat pyrkivät vain harvoin synnyttämään teoksen, joka ei laukaisi yleisössään myös suoraa havainnon sykähdystä. Vähän samaten kuin abstrakti kuva aina esittää jotain, tuo jotain itseään muistuttavaa mieleen, vaikka olisi pelkkä geometrinen kuvio.
        Samalla kaikessa taiteessa käydään kierroksia erilaisten sisältöjen suhteen. Jo pelkkä tietoisuus siitä on jonkinlainen käsitteellinen taso. Tästä oikeastaan kumpuaa syvä viehtymykseni performanssiin tai spontaaniin taiteeseen yleensäkin: niitä määrittää käsiteverkkojen sijaan usein teko jonkinlaisena absoluuttina, ja ne kerta toisensa jälkeen karistavat selitysten maailman abstraktit kahleet ympäriltään ja tulevat hulluksi.
        -aksu

    • Touko 17, 2010 10:08 am

      ”Yhtä hyvin voitaisiin myös väittää, että taideteoksen keskeisenä sisältönä käsitteellisyys on jo sadan vuoden ajan ohjannut havaintoa, kun kaunotaiteelliset standardit ovat melkein täysin väistyneet.”
      Joo, näinhän mää oikeastaan väitänkin. En koe taiteeksi kaikkea sitä, joka ”vain” käsitteellisyytenä ohjaa havaintoa. Se ei kosketa minua, se ei saa ihoani kananlihalle, uhkaa henkeäni tai ylitä kokemustani.
      Mutta joo, tähän toki sekoittuu tuo sosiologia, minkä vuoksi käsitteellisyys niin kamalaa onkin. Hauska kuulla, että siinä oli tuollainen sisään/ulos-inversio mukana. Se nostaa sen käsitteellisyysasolla tasolta yksi tasolle kaksi. En oikein osaa sanoa, miten tuollainen duuni eroaa vaikkapa jostain tiedepuiston tai Heurekan jutuista.
      Ainakin kirjoitusta se tuntuu synnyttävän, mikä on sellainen piirre taiteessa, joka on jostain syystä ällöttänyt minua aina kovasti.
      Jos käsitetaiteen ilmiö on muuten tarkalleen 100 vuotta vanha, niin eikö se ole silloin oikeastaan jo rajattu genreksi? En mää sitä mitenkään selväpiirteiseksi genreksi jaa, enkä genreksi ollenkaan, vaan pikemminkin vaan käytän sitä yleisesityksenä tiettyä kutinaa aiheuttavista töistä. Samaan tyyliin kuin ”postmoderni proosa” -hirviötä, jota ei kukaan osaa määritellä tarkasti ja joka on tietenkin kiinnostava ja elinvoimainen termi minun tarkoituksiini juuri siksi.

  2. Nimetön permalink
    Touko 17, 2010 9:26 am

    Availet kiinnostavia ajatuksenpätkiä. Lisätäkseni sekavuutta on mielestäni aiheellista pohtia taiteen käsittellistä tasoa vivahteikkaammin. Nyt tuntuu, että jaat käsitetaiteen omaksi selväpiirteiseksi genrekseen ja that’s it.
    Ilmiö on kuitenkin aika tarkkaan 100 vuotta vanha ja vaikkapa mainitsemassasi jättipillu pyörillä -teoksessa käsitteellisyyden voi kokea jopa teoksesta riippumattomana tulkintana. Duunissahan oli keskeistä performanssi ja yleisön osallistuminen joko uudestisyntymiseen tai penetraatioon reitistä riippuen. Tällainen touhuhan voi olla myös silkkaa karnevalismia tai burleskia vailla sen kummempaa käsitetasoa (vaikka tekijällä taisikin olla Akatemian proffien sivistyssanalista printattuna taskussaan).
    Yhtä hyvin voitaisiin myös väittää, että taideteoksen keskeisenä sisältönä käsitteellisyys on jo sadan vuoden ajan ohjannut havaintoa, kun kaunotaiteelliset standardit ovat melkein täysin väistyneet.
    Olennaista tällaisissa pohdinnoissa onkin kulttuurikäsitys. Jos taiteen käsitteellinen/kirjallinen/ajatuksellinen taso nostetaan sitä määrittäväksi tekijäksi, on määritettävä myös käsitemaailma, jotta teoksen tarkoitusta voitaisiin pohtia. Reitti on paljolti sosiologiaa ja muuta vastenmielistä ympäristöään likaavaa b-luokan totuuspuhetta. Se onkin syy miksi usein itse vierastan käsitteellisyyttä.
    -aksu

  3. Nimetön permalink
    Touko 17, 2010 5:04 pm

    Aah, pahoittelut kuohunnan (?) tuottamisesta! Käytin tuota keksittyä Jkl-koulukuntaa vain ärsykkeenä – käsittelin sun tekemistäsi samoin kuin luin sun puhuvan ”käsitetaiteesta”. En siis ollut aivan tosissani. Jostain satunnaisehkosta syystä, jota en enää muista, pitäydyin nimimerkin suojissa. Mutta todellakin, olen kiinnostunut kuulemaan, millaisia yhteyksiä Tilan poetiikka ja sun kirjoittaminen välilleen muodostavat.
    jonimatti

  4. Nimetön permalink
    Touko 17, 2010 5:04 pm

    Aah, pahoittelut kuohunnan (?) tuottamisesta! Käytin tuota keksittyä Jkl-koulukuntaa vain ärsykkeenä – käsittelin sun tekemistäsi samoin kuin luin sun puhuvan ”käsitetaiteesta”. En siis ollut aivan tosissani. Jostain satunnaisehkosta syystä, jota en enää muista, pitäydyin nimimerkin suojissa. Mutta todellakin, olen kiinnostunut kuulemaan, millaisia yhteyksiä Tilan poetiikka ja sun kirjoittaminen välilleen muodostavat.
    jonimatti

  5. Touko 17, 2010 7:42 pm

    mä olen kiinnostunut noista samoista yhteyksistä, mutta todennäköisesti vain siksi, että olen enemmän kiinnostunut susta ihmisenä kuin runoilijana. vaikkei se runoilijakiinnostuskaan millään muotoa vähäistä ole. ei mua kiinnostaisi lukea muutenkaan kirjailijoiden perusteluja, mutta listat kirjoittajan itse tunnustamista vaikutteista ovat kyllä aina jänniä.
    mutta niistä yhteyksistä voidaan vaikka jutella kun oon itekin saanut luettua kirjan.
    nau

  6. Touko 17, 2010 7:42 pm

    mä olen kiinnostunut noista samoista yhteyksistä, mutta todennäköisesti vain siksi, että olen enemmän kiinnostunut susta ihmisenä kuin runoilijana. vaikkei se runoilijakiinnostuskaan millään muotoa vähäistä ole. ei mua kiinnostaisi lukea muutenkaan kirjailijoiden perusteluja, mutta listat kirjoittajan itse tunnustamista vaikutteista ovat kyllä aina jänniä.
    mutta niistä yhteyksistä voidaan vaikka jutella kun oon itekin saanut luettua kirjan.
    nau

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: