Skip to content

Kokeellisuus vai kokemattomuus?

huhtikuu 25, 2010

Olen miettinyt viime aikoina paljon avantgarden ja ylipäänsä "vaikean" kirjallisuuden mielekkyyttä. En siinä mielessä, että ne olisivat oman kokemukseni kannalta turhia – päin vastoin, ne ovat yleensä niitä harvoja piirteitä, jotka minulle itselleni kirjallisuuden kentällä jotain tarjoavat. Mutta lukijoiden ja ns. suuren yleisön kannalta niiden merkitys arkikokemuksessa tuntuu olevan häviävän pieni. Ehkä samalla tavalla voidaan puhua myös kustantamoista ja jopa kriitikoista.

Bruce Holland Rogers kävi jälleen vierailulla Jyväskylässä luennoimassa luovasta kirjoittamisesta ja sen opettamisesta, tällä kertaa minäkin jaksoin paikalle. Bruce pahoitteli heti alkuun, jos joukossa oli dekonstruktion ystäviä, sillä luvassa oli piiskaniskuja metafiktion paperimaiseen selkälihaan. Muutama vuosi sitten olisin alkanut kinata vastaan, mutta nyt olin lähinnä hyvin kiinnostunut; odotin omien havaintojeni affirmaatiota sellaiselta kirjoittamisen ammattilaiselta, joka on todella elänyt ja kokenut metafiktion kulttuurin, siis 1960-luvun jälkeisen Yhdysvallat.

Sain mitä uumoilinkin: postmodernit kikat ovat kiinnostavia vain toisten kirjoittajien mielestä, digitaalinen kirjallisuus oli kuriositeetti, dekonstruktiivinen relativismi on päättämättömyydessään, lopulta, melko hyödytön apparaatti. Keskimääräinen lukija on halunnut ja haluaa edelleen a) tarinoita ja b) samastuskelpoisia henkilöhahmoja. Tavallaan nämä ovat ne kaksi asiaa, jotka kokeellinen postmoderni fiktio on hävittänyt tai pyrkinyt hävittämään. Runous löytyy samasta marginaalista, mutta toisaalta runous ei ole koskaan mitään muuta väittänyt olevansakaan. Rogers muistutti, että käytännössä jokainen bestseller-romaani noudattaa sellaista romaanin kaavaa, joka oli tuttu jo Dickensille.

Jostain syystä Rogersin luento sai minut havahtumaan, tajuamaan mistä on kysymys omassa asemassani taiteilijana tai taiteen kentällä. Tajusin, ettei minun välttämättä ole mielekästä olla esimerkiksi kriitikko, sillä näen ja kiinnitän huomiota sellaisiin asioihin, jotka ovat merkityksellisiä vain sellaiselle ihmiselle, joka on pyhittänyt kaikki elämänsä 26 vuotta estetiikalle ja erilaisille puhunnoille. Tietenkin olen tiennyt tämän aina, mutta olen suhtautunut positiooni intelligentin tai taiteilijan tavoin: olen ajatellut ihmiskunnan lopulta kiittävän minua siitä, että olen pistänyt taiteen ja "totuuden" kaiken muun edelle, enkä ole keskimäärin tullut ketään vastaan millään tavoin.

Sillä olen olettanut, että muutkin ihmiset nuuskivat tarkasti ajan esteettisen hengen ja tietävät, mistä puhun. Mikseivät nuuskisi, eikö se ole ainoa kiinnostava ja tärkeä asia maailmassa? Tottahan jokainen ihminen tietää, että Tekijä on kuollut, mutta jo hieman ylösnoussut; että kontrolli oli kaikkialla ja on siellä toki edelleen, mutta silti tarttis tehdä jotain; että sanomalehdet, uutisointi, media, ajankohtaisohjelmat ja ennen kaikkea kaikki eduskunnassa tapahtuva edustavat keskinkertaista ajattelua; että 97% kaikesta kirjallisuudesta edustaa tuota samaa keskinkertaista ajattelua; että valtaosa työstä on turhaa plasebo-työtä, jolla suomalaiset hyvinvointivaltion tukkoiset ja läpikyyniset pahoinvointilapset voidaan tuudittaa kuvitelmaan siitä, että he ovat yhteydessä johonkin ja eivät tapa itseään aivan heti (oikeiden töiden ulkoistuessa esimerkiksi Kiinaan); että elokuvan tarkoitus ei ole kertoa tarinoita vaan kuvata tiloja ja hetkiä ajassa; että pakkoanalogioita tehtäessä elokuvan vastine ei ole proosa, vaan runous; että itse asiassa kaikkien tulisi olla kirjoittajia, ei enää lukijoita.

Mutta hitto soikoon, vaikka Bruce Holland Rogers ei luennollaan varsinaisesti mitään edellisenkaltaista sanonutkaan, hänen luentonsa ansiosta silti ymmärsin, että eihän näin ole. Erään rahanhimoisen, mutta epäilemättä omalla tavallaan nerokkaan taidemaalari-ikonin tavoin herään jokaiseen elämäni päivään ihmetellen, miten ihmiset voivat kestää olemassaoloaan tietoisina siitä, että he eivät ole Dali. Tietenkin jatkan kirjoitustyötäni ja taiteilijana eksisteerailuani samalla tavalla kuin ennenkin, mutta kivuliaan tietoisena siitä, että muotoilen maailmaan aarteita (tai romuja), jotka joku löytää, jos sattuu kiinnostumaan tietyistä aspekteista ja näkemään vaivaa. Tai sattumalta. Porvarillisesti hyödyllistä runoudestani tai kirjoittamisestani ei tule ikinä, tuskin edes yleisesti hyväksyttyä. Edellinen kappale oli vahva klisee, koska en osaa nyt sanallistaa, mitä tarkoitan. Kenties sitä, että havahduin tiedostamaan tuon kliseisyyden jollain uudella tavalla.

Kaikki tämä on oikeastaan esipuhetta (tai yksinpuhelua) sille, että tarkoitukseni on vielä joskus kirjoittaa proosaa ja juuri proosa oli mielessäni, kun Rogersinkin luennolle menin. Proosa on kaikista vaikein kirjallisuuden muoto juuri siksi, koska kuka hyvänsä voi tehdä sitä, koska kuka hyvänsä osaa tehdä sitä ja koska kuka hyvänsä voi lukea sitä; se on iänkaikkinen perusmuoto (kuten vanilja). Mutta silti kukaan ei tunnu olevan erityisen hyvä siinä. Melenderin Tommi mietiskeli juuri David Foster Wallacen tiimoilta hieman samansuuntaisia.

Ehkä on kyseenalaista peräänkuuluttaa kokeellisuuden ja klassisuuden sekoittamista yhtä osuvasti, painavasti, murskaavasti, ihastuttavasti ja vastaansanomattomasti, kun Suomessa ei tunnuta osaavan kirjoittaa edes kiinnostavia perustarinoita. Kokeellisuus ei, edelleenkään, ole materiaalisella tasolla välttämätöntä. Tulee vain joko a) ajatella tarpeeksi painavasti tai b) kertoa tarpeeksi hyvä tarina. Jos nämä tai jompi kumpi on kunnossa, voi päälle silata vielä ajanmukaisen kielikäsityksen.

Sillä vaikka täällä ei ole ketään David Foster Wallacen (jossa mielestäni yhdistyvät kaikki suvereenin proosan – sekä klassisen ETTÄ [post]modernin – aspektit) kanssa edes samalle vuosikymmenelle yltävää kirjailijaa, niin ei toisaalta myöskään yleismaallisuudessaan ja tappavassa ekonomisuudessaan J.M. Coetzeen tasolle yltävää. Jos joku tulee heittämään tähän Antti Hyryn suomalaisen miehen mono(g/m)a(m/n)iaa, niin alan – toisin kuin suomalainen mies (paitsi ehkä proosassa ja "suomalaisen miehen stereotypioita tuulettavissa" elokuvissa) itkeä.

Aion nyt sortua kliseeseen ja tappaa itseni "Kuka pelkää Volter Kilpeä" -kortilla, eli kaivaa esiin (esimerkiksi) Alastalon salissa -suurteoksen, jota olen viime aikoina suorastaan hykertyneen vaikuttuneena lukenut. Ei mitään tietoa vaikeudesta tai elitistisyydestä, Kilven romaani säkenöi Visiota, Iloa ja toisaalta myös taiteilijan yksinäistä hulluutta niin vahvasti, että meinaa tulla abjektit housuun. Onko kotimaisessa proosassa sittemmin koettu mitään vastaavaa, mitään yhtä ainutlaatuista? Onko yksikään Alastalon jälkeen yksikään teos yhtä suvereenilla tavalla kivenkovaksi hiotun kielen (varsinais-suomalaisen, lähes loitsivan ja omalla tavallaan kalevalaista perinnettä varioivan, toisaalta kauniin, toisaalta lupsakan), metodin (proustilaisittain kehivä ja kerivä, silmänräpäyksellisyyden kokonaiseksi lähihistorian muisteloksi laajentavan sisäisen monologin) ja toisaalta myös tietyn aikalaisuuden (kustavilaisten, hyvin toimeentulevien veneporvarien elon ja ajattelumaailman, kaupan kehittymisen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa)?

Ei varmasti. Seitsemän veljestä, Kalevala ja Lehtosen Putkinotko olivat kaikki jo ennen Alastaloa. Proustin Kadonneen ajan ensimmäinen osa ilmestyi 1917. Joycen Odysseus ilmestyi 1922. Alastalon salissa ilmestyi 1933, oltuaan epäilemättä vuosikausia tekeillä. Hitto vie, joskus tämänkin kansan edustaja on osannut jotain.

Toisaalta Kilpi lienee marginaalissa juuri siksi, koska on niin hyvä ja vaikuttava. Aivan samoin kuin Joyce ja Proust – vaikka jälkimmäisten kohdalla kansainvälinen maine luo illuusion yleisestä hyväksynnästä, vaikka kysymys on vain marginaalien kokoeroista.

No niin, aika lopettaa kansallismielisyys, se ei pue minua. Pääsin samalla taas kerran yksisilmäisesti vertailemaan tämän pienen, entisen talonpoikaismaamme (nykyään teknokraattinen kapitalismi) kirjallisuutta amerikkalaisen unelman tuottamiin, globaaleihin keitoksiin. Vaikka piti vain uhmakkaasti ja yhdentekevästi sanoa: jos proosaa aikoo tässä kulttuurisessa tilanteessa kirjoittaa, täytyy aloittaa aivan alusta.

Mainokset
24 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    huhtikuu 27, 2010 7:18 am

    re:
    > No niin, aika lopettaa kansallismielisyys, se ei pue minua.
    Niin, mutta kun nimenomaan pitäisi lukea suomalaista perinnettä yhtenä etnisyytenä (niin kuin varmaankin teetkin) eikä minkään Kansallisen kautta. Eli siis vasta kun on tajuttu sekä kansallismielisyyden että tämän antiteesin hedelmättömyys, päästään puhumaan Kilven ym. ym. teksteistä uudella tavalla. Ja tätä kautta olisi sitten mahdollista (vaikka tämä on sitten hyvin suuressa määrin makukysymys, ei tarvitse jos ei halua) lähestyä esim. vaikka Hyryä yhtenä etnisyytenä, yhtenä mahdollisena kirjallisuutena, jota ei missään muualla tehdä juuri niin.
    Allekirjoitan Wallace & Coetzee -pointit, mutta vierastan ainaista asetelmaa, jossa tällä-ja-tällä kirjailijalla on isompi avantgarde kuin kellään suomalaisella. Eikös nyt sen verran vaikka sieltä Deleuzelta voitaisi oppia, että ei postuloitaisi yhteisiä mittapuita ja sankarillisen kokeellisuuden aikajanoja, joille sitten kaikki kirjailijat mukavasti asettuvat?
    Nimenomaan sitä, mitä joskus täällä pidettiin valtavirran kirjallisuutena, olisi nyt viimein mahdollista lukea ”pienenä” kirjallisuutena. (Ja tämä pätee myös Viralliseen Taideproosaan, kuten Kilpeen, joka ei muuten mielestäni 2000-luvulla ole ollut marginaalissa.) Tosin ajan henki vetää kyllä raivostuttavasti juuri päinvastaiseen suuntaan, vrt. Uunin monet kritiikit, joissa kehuttiin ”kerrankin aitoa rehellisen työn kuvausta” ym. Näin se saadaan sitten aina palautettua keskelle – tai pikemminkin johonkin kuvitteelliseen keskikohtaan, jota ei ehkä koskaan ollutkaan, äijäproosan valtaistuimelle. Eikö sitä nyt piru vie voisi kerrankin lukea vaikka Heideggerin Herakleitos-huomautusten kautta? Ja miksi se muuten aina yhdistetään ekonomiseen ilmaisuun, eikö Uunia olisi parempi lukea pikemminkin redundanssin kautta? Ja mikä toi monogamia-juttu oli? Olisiko se proosa sitten erilaista jos työmaaeväitä olisi tekemässä 10 vaimoa? Ja monomania? Eikö se ole yksi vaikka jonkun Wallacen hieno puoli, jota se itsekin nostaa esiin?
    No, unohda tämä. Hyvä postaus, piti vain sanomani.
    Antti

    • huhtikuu 27, 2010 10:23 am

      joo kyllä mua itseänikin jälkikäteen taas huvitti, miten aina solahdan tuohon vertailu-uraan. se varmaan tulee jonkun sianhoito-oppaan retoriikasta. sinänsähän se on nimenomaan retoriikkaa, eikä mitenkään rationaalista; ”olette idiootteja, jos ajattelette näin. mutta miksi? miettikääpä sitä.”
      sinänsähän melko suuri osa ongelmasta muodostuu tosiaan juuri vastaanoton yhtenäisyyden ja tympeyden kautta, kuten nyt vaikka ”uuninkin” tapauksessa. nimenomaan teoksia pitäisi lukea (myös) mahdollisimman outoja polkuja pitkin, vaikka nyt sitten heideggerin kautta (mikä sinänsä kuulostaa melko ellottavalta). toinen asia on toki se, riittääkö teoksessa substanssia kuhunkin tulkintaan, vai mennäänkö jo kriitikon omien fantasioiden puolelle. mikä ei välttämättä ole huono juttu sekään.
      monogamia/monomania oli kirjainsiirtely, joka huvitti minua, mutta viittasi toki myös kristillisheteronormatiiviseen kulttuuriin (liitän yksiavioisuuden mielessäni myös vastakohdaksi bi- ja homo/lesboseksuaalisuudellle), suomalaisen miehen raskaaseen osaan ja työhön liittyviin pakkomielteisiin. ymmärrän mitä tarkoitat dfw:n monomanialla, mutta en näkisi sitä monomaniaksi vaan neuroottiseksi ajatteluksi. ehkä nämä kaksi ovat sama asia, mutta pidän monomaniaa paljon totaalisempana ja ”typerämpänä”, muurahaismaisena käytöksenä.
      tai ehkä kysymys on vain jonkinlaisesta ”älyllisestä” tendenssistä siirtää monomania ”hengen” maailmaan, pois esineistä (uuni, manillaköysi, viikset, hampaat). tämä sitten vain hämää minua, ovathan abstraktit asiat jotenkin filosofisempia ja elegantimpia. ainakin jos länsimaiseen, patriarkaalisen filosofian perinteeseen on luottaminen.
      lopulta tarkoitin monomanialla myös vertauskuvien totaliteettia: en voi sietää tuollaisia suuria ”elämänkaaren” vertauskuvia, kuten uuni tai manillaköysi. se on insinöörimäistä ja modernistista. ei välttämättä mitenkään syvällisesti, mutta näitä asioita voisi katsoa tyylikeinoina; tuollaiset totaliteetit eivät ole mielekkäitä tämän hetken estetiikassa(ni). ajattelen niitä esimerkiksi väreinä.

    • huhtikuu 27, 2010 10:23 am

      joo kyllä mua itseänikin jälkikäteen taas huvitti, miten aina solahdan tuohon vertailu-uraan. se varmaan tulee jonkun sianhoito-oppaan retoriikasta. sinänsähän se on nimenomaan retoriikkaa, eikä mitenkään rationaalista; ”olette idiootteja, jos ajattelette näin. mutta miksi? miettikääpä sitä.”
      sinänsähän melko suuri osa ongelmasta muodostuu tosiaan juuri vastaanoton yhtenäisyyden ja tympeyden kautta, kuten nyt vaikka ”uuninkin” tapauksessa. nimenomaan teoksia pitäisi lukea (myös) mahdollisimman outoja polkuja pitkin, vaikka nyt sitten heideggerin kautta (mikä sinänsä kuulostaa melko ellottavalta). toinen asia on toki se, riittääkö teoksessa substanssia kuhunkin tulkintaan, vai mennäänkö jo kriitikon omien fantasioiden puolelle. mikä ei välttämättä ole huono juttu sekään.
      monogamia/monomania oli kirjainsiirtely, joka huvitti minua, mutta viittasi toki myös kristillisheteronormatiiviseen kulttuuriin (liitän yksiavioisuuden mielessäni myös vastakohdaksi bi- ja homo/lesboseksuaalisuudellle), suomalaisen miehen raskaaseen osaan ja työhön liittyviin pakkomielteisiin. ymmärrän mitä tarkoitat dfw:n monomanialla, mutta en näkisi sitä monomaniaksi vaan neuroottiseksi ajatteluksi. ehkä nämä kaksi ovat sama asia, mutta pidän monomaniaa paljon totaalisempana ja ”typerämpänä”, muurahaismaisena käytöksenä.
      tai ehkä kysymys on vain jonkinlaisesta ”älyllisestä” tendenssistä siirtää monomania ”hengen” maailmaan, pois esineistä (uuni, manillaköysi, viikset, hampaat). tämä sitten vain hämää minua, ovathan abstraktit asiat jotenkin filosofisempia ja elegantimpia. ainakin jos länsimaiseen, patriarkaalisen filosofian perinteeseen on luottaminen.
      lopulta tarkoitin monomanialla myös vertauskuvien totaliteettia: en voi sietää tuollaisia suuria ”elämänkaaren” vertauskuvia, kuten uuni tai manillaköysi. se on insinöörimäistä ja modernistista. ei välttämättä mitenkään syvällisesti, mutta näitä asioita voisi katsoa tyylikeinoina; tuollaiset totaliteetit eivät ole mielekkäitä tämän hetken estetiikassa(ni). ajattelen niitä esimerkiksi väreinä.

  2. Nimetön permalink
    huhtikuu 27, 2010 7:18 am

    re:
    > No niin, aika lopettaa kansallismielisyys, se ei pue minua.
    Niin, mutta kun nimenomaan pitäisi lukea suomalaista perinnettä yhtenä etnisyytenä (niin kuin varmaankin teetkin) eikä minkään Kansallisen kautta. Eli siis vasta kun on tajuttu sekä kansallismielisyyden että tämän antiteesin hedelmättömyys, päästään puhumaan Kilven ym. ym. teksteistä uudella tavalla. Ja tätä kautta olisi sitten mahdollista (vaikka tämä on sitten hyvin suuressa määrin makukysymys, ei tarvitse jos ei halua) lähestyä esim. vaikka Hyryä yhtenä etnisyytenä, yhtenä mahdollisena kirjallisuutena, jota ei missään muualla tehdä juuri niin.
    Allekirjoitan Wallace & Coetzee -pointit, mutta vierastan ainaista asetelmaa, jossa tällä-ja-tällä kirjailijalla on isompi avantgarde kuin kellään suomalaisella. Eikös nyt sen verran vaikka sieltä Deleuzelta voitaisi oppia, että ei postuloitaisi yhteisiä mittapuita ja sankarillisen kokeellisuuden aikajanoja, joille sitten kaikki kirjailijat mukavasti asettuvat?
    Nimenomaan sitä, mitä joskus täällä pidettiin valtavirran kirjallisuutena, olisi nyt viimein mahdollista lukea ”pienenä” kirjallisuutena. (Ja tämä pätee myös Viralliseen Taideproosaan, kuten Kilpeen, joka ei muuten mielestäni 2000-luvulla ole ollut marginaalissa.) Tosin ajan henki vetää kyllä raivostuttavasti juuri päinvastaiseen suuntaan, vrt. Uunin monet kritiikit, joissa kehuttiin ”kerrankin aitoa rehellisen työn kuvausta” ym. Näin se saadaan sitten aina palautettua keskelle – tai pikemminkin johonkin kuvitteelliseen keskikohtaan, jota ei ehkä koskaan ollutkaan, äijäproosan valtaistuimelle. Eikö sitä nyt piru vie voisi kerrankin lukea vaikka Heideggerin Herakleitos-huomautusten kautta? Ja miksi se muuten aina yhdistetään ekonomiseen ilmaisuun, eikö Uunia olisi parempi lukea pikemminkin redundanssin kautta? Ja mikä toi monogamia-juttu oli? Olisiko se proosa sitten erilaista jos työmaaeväitä olisi tekemässä 10 vaimoa? Ja monomania? Eikö se ole yksi vaikka jonkun Wallacen hieno puoli, jota se itsekin nostaa esiin?
    No, unohda tämä. Hyvä postaus, piti vain sanomani.
    Antti

  3. Nimetön permalink
    huhtikuu 27, 2010 12:53 pm

    re:
    Joo, Suuret Vertauskuvat ovat hanurista, olen samaa mieltä.
    Insinööriproosassa pitää tavallaan päästä vielä enemmän insinööritasolle kuin insinööri itse, sellaiseen pereciläiseen ihmettelyn moodiin. Aina se ei toki onnistu, jos tekstistä puskevat liikaa läpi tietyt tendenssit. Mutta jotenkin tuntuu, että suuri osa parjatusta koivuklapista ei lopulta ole ”normatiivista” suuntaan eikä toiseen. Se vain yrittää kuvata maailmaa määrätystä positiosta. (Monen mielestä se voi tosin olla väärä tai turha positio.)
    Antti

    • huhtikuu 27, 2010 5:01 pm

      mut joo, tietysti tää lähti alkujaankin vähän väärille urille tää vertailu siinä mielessä, että hyryn paketti on kuitenkin parhaimmasta päästä suomiproosassa ja omassa sfäärissään ihan hyvin kasassa. tuli vaan jotenkin coetzeen vertauskohtana mieleen, jostain syystä. varmaan jonkin ilmaisun tiiviyden vuoksi.
      toki jos ensin on aitta ja sitten tulee vielä uuni, niin…

    • huhtikuu 27, 2010 5:01 pm

      mut joo, tietysti tää lähti alkujaankin vähän väärille urille tää vertailu siinä mielessä, että hyryn paketti on kuitenkin parhaimmasta päästä suomiproosassa ja omassa sfäärissään ihan hyvin kasassa. tuli vaan jotenkin coetzeen vertauskohtana mieleen, jostain syystä. varmaan jonkin ilmaisun tiiviyden vuoksi.
      toki jos ensin on aitta ja sitten tulee vielä uuni, niin…

  4. Nimetön permalink
    huhtikuu 27, 2010 12:53 pm

    re:
    Joo, Suuret Vertauskuvat ovat hanurista, olen samaa mieltä.
    Insinööriproosassa pitää tavallaan päästä vielä enemmän insinööritasolle kuin insinööri itse, sellaiseen pereciläiseen ihmettelyn moodiin. Aina se ei toki onnistu, jos tekstistä puskevat liikaa läpi tietyt tendenssit. Mutta jotenkin tuntuu, että suuri osa parjatusta koivuklapista ei lopulta ole ”normatiivista” suuntaan eikä toiseen. Se vain yrittää kuvata maailmaa määrätystä positiosta. (Monen mielestä se voi tosin olla väärä tai turha positio.)
    Antti

  5. Nimetön permalink
    huhtikuu 28, 2010 6:57 am

    re:
    Olen viime vuosina paljon miettinyt Perecin käsitettä ”infra-ordinaire”, jolla hän viittaa sellaiseen arkikokemukseen joka on ikään kuin ”tutkan alla”. Siis asioihin, jotka ovat liian tavanomaisia ja siksi meille näkymättömiä. Perecillä on Tiloissa/avaruuksissa ohje, että istu alas ja kirjoita kaikki, huomaat pian että et osaa enää nähdä. Paperille ei jää muuta kuin ylimalkaisia havaintoja ja valmiita ajatuksia. Calvino kehittelee Herra Palomarissa samantapaista ajatusta: ” Vasta kun on tutustunut asioiden pintakerrokseen (…) voi ryhtyä tutkimaan mitä sen alla on. Mutta asioiden pintakerros on ehtymätön.” Paras kaunokirjallisuus liikkuu suvereenisti juuri tämän infra-tavanomaisen alueella. Ja tähän perustuu (ainakin osaltaan) vaikka jonkun Hyryn tekstin viehätys. Voidaan kuitenkin väittää, että hänen teoksissaan temppu tehdään näkökenttää rankasti rajaamalla: kuvataan vuodenaikoja, työtä, vettä ja kasveja jne. Tämä rajaus synnyttää sitten samalla vaikutelman tietyn ”eetoksen” rajallisesta piiristä, joka ikään kuin vaalii näitä yksityiskohtia (…tässä voitaisiin mennä sinne heideggerilaiseen luentaan, mutta ei mennä). Tämä on tehokasta. Nyt voidaan kuitenkin sanoa – mutkia suoristaen – että joku DFW pystyy tekemään saman ILMAN näkökentän rajaamista ennalta! Hän ei pyri itse ennakolta päättämään ja hallinnoimaan kontekstia, jossa kuvaus tehdään. Teksti avautuu maailmalle siten kuin maailma avautuu periaatteessa ”kelle tahansa” aikalaiselle, mutta kuva on verrattomasti tarkempi ja nyansoidumpi kuin tavallinen, turta arkikokemuksemme. Sitten hän kasaa siihen päälle vielä kaikki havainnon ja kuvauksen väliin tunkevat metatasot. Hänelle voi heittää hatusta minkä aiheen tai yksityiskohdan tahansa, ja hän on joka kerta yhtä suvereeni. Tästä avautuisi minusta argumentti, jolla voitaisiin kuin voitaisiinkin osoittaa että Wallace on oikeasti taitavampi ja parempi kirjailija kuin esim. Hyry. Ja minusta se pitäisi tehdä nimenomaan TÄLLÄ tasolla, ei esim. kerrontatekniikoiden & muodon ”kokeellisuuden” tasolla. Luulen, että paremmuus voitaisiin osoittaa jopa aika kiistämättömästi. Mutta sen jälkeen haluaisin vielä kirjoittaa traktaattiin Jälkisanat, joissa osoitettaisiin Hyryn suvereenisuus siinä, mitä JUURI HÄN tekee. Tässä on ehkä yleisemminkin se ero jota olen joissain näissä blogikommenteissa ajanut takaa.
    Antti

    • huhtikuu 28, 2010 4:17 pm

      Painava ajatus, kyllä siinä vinha poljento on.
      Ainoa juttu mikä mua tossa vähän hämää on sellainen mystiikan tuoksahdus; ajatus perustuu monen hieman hämärän nootin ketjuttamiselle.
      Entä tekeekö Hyry tarkoituksella rajaamisensa? Tai siis onko siinä kysymys jostain tietoisesta Hemingwayn jäävuoren huippu -eetoksesta, vai onko Hyryn havaintokyky yksinkertaisesti rajallinen? Ja eroaako jäävuoritekniikka lopulta juurikaan tuosta infra-ordinaire -ajatuksesta? Sehän on vähän samalta kuulostava kuin joku Bressonin tapa tehdä elokuvia: koetetaan karsia kaikki turha pois, näyttää vain ”suoraa” aikaa/elämää, jättää taiteelliset leikkaukset ja vastaavat elokuvien estetisoimista varten kehityt jukstapositiokikat sun muut pois. Eli jonkinlaista pyhän lähestymistä, kenties.
      Ja eikö tuo ajatuksesti vähän oleta, että kirjallisuus muodostuisi enemmän tai vähemmän pätevistä havainnoista, jotka kohdistuvat todellisuuteen, joka on objektiivisen? Mussa on ehkä vähän dekonstruktionistia jäljellä, että vähän tökkää. Tai siis haen vaan sitä, että miten ”havainto” eroaa vaikka ”tyylistä” tai jonkinlaisesta ”fabuloinnin notkeudesta”? Eikö tyylilläkin voi saavuttaa yhtä uskottavia ”valheita”, jotka tuntuvat vastaavan jotain ”todellisuutta”?

    • huhtikuu 28, 2010 4:17 pm

      Painava ajatus, kyllä siinä vinha poljento on.
      Ainoa juttu mikä mua tossa vähän hämää on sellainen mystiikan tuoksahdus; ajatus perustuu monen hieman hämärän nootin ketjuttamiselle.
      Entä tekeekö Hyry tarkoituksella rajaamisensa? Tai siis onko siinä kysymys jostain tietoisesta Hemingwayn jäävuoren huippu -eetoksesta, vai onko Hyryn havaintokyky yksinkertaisesti rajallinen? Ja eroaako jäävuoritekniikka lopulta juurikaan tuosta infra-ordinaire -ajatuksesta? Sehän on vähän samalta kuulostava kuin joku Bressonin tapa tehdä elokuvia: koetetaan karsia kaikki turha pois, näyttää vain ”suoraa” aikaa/elämää, jättää taiteelliset leikkaukset ja vastaavat elokuvien estetisoimista varten kehityt jukstapositiokikat sun muut pois. Eli jonkinlaista pyhän lähestymistä, kenties.
      Ja eikö tuo ajatuksesti vähän oleta, että kirjallisuus muodostuisi enemmän tai vähemmän pätevistä havainnoista, jotka kohdistuvat todellisuuteen, joka on objektiivisen? Mussa on ehkä vähän dekonstruktionistia jäljellä, että vähän tökkää. Tai siis haen vaan sitä, että miten ”havainto” eroaa vaikka ”tyylistä” tai jonkinlaisesta ”fabuloinnin notkeudesta”? Eikö tyylilläkin voi saavuttaa yhtä uskottavia ”valheita”, jotka tuntuvat vastaavan jotain ”todellisuutta”?

  6. Nimetön permalink
    huhtikuu 28, 2010 6:57 am

    re:
    Olen viime vuosina paljon miettinyt Perecin käsitettä ”infra-ordinaire”, jolla hän viittaa sellaiseen arkikokemukseen joka on ikään kuin ”tutkan alla”. Siis asioihin, jotka ovat liian tavanomaisia ja siksi meille näkymättömiä. Perecillä on Tiloissa/avaruuksissa ohje, että istu alas ja kirjoita kaikki, huomaat pian että et osaa enää nähdä. Paperille ei jää muuta kuin ylimalkaisia havaintoja ja valmiita ajatuksia. Calvino kehittelee Herra Palomarissa samantapaista ajatusta: ” Vasta kun on tutustunut asioiden pintakerrokseen (…) voi ryhtyä tutkimaan mitä sen alla on. Mutta asioiden pintakerros on ehtymätön.” Paras kaunokirjallisuus liikkuu suvereenisti juuri tämän infra-tavanomaisen alueella. Ja tähän perustuu (ainakin osaltaan) vaikka jonkun Hyryn tekstin viehätys. Voidaan kuitenkin väittää, että hänen teoksissaan temppu tehdään näkökenttää rankasti rajaamalla: kuvataan vuodenaikoja, työtä, vettä ja kasveja jne. Tämä rajaus synnyttää sitten samalla vaikutelman tietyn ”eetoksen” rajallisesta piiristä, joka ikään kuin vaalii näitä yksityiskohtia (…tässä voitaisiin mennä sinne heideggerilaiseen luentaan, mutta ei mennä). Tämä on tehokasta. Nyt voidaan kuitenkin sanoa – mutkia suoristaen – että joku DFW pystyy tekemään saman ILMAN näkökentän rajaamista ennalta! Hän ei pyri itse ennakolta päättämään ja hallinnoimaan kontekstia, jossa kuvaus tehdään. Teksti avautuu maailmalle siten kuin maailma avautuu periaatteessa ”kelle tahansa” aikalaiselle, mutta kuva on verrattomasti tarkempi ja nyansoidumpi kuin tavallinen, turta arkikokemuksemme. Sitten hän kasaa siihen päälle vielä kaikki havainnon ja kuvauksen väliin tunkevat metatasot. Hänelle voi heittää hatusta minkä aiheen tai yksityiskohdan tahansa, ja hän on joka kerta yhtä suvereeni. Tästä avautuisi minusta argumentti, jolla voitaisiin kuin voitaisiinkin osoittaa että Wallace on oikeasti taitavampi ja parempi kirjailija kuin esim. Hyry. Ja minusta se pitäisi tehdä nimenomaan TÄLLÄ tasolla, ei esim. kerrontatekniikoiden & muodon ”kokeellisuuden” tasolla. Luulen, että paremmuus voitaisiin osoittaa jopa aika kiistämättömästi. Mutta sen jälkeen haluaisin vielä kirjoittaa traktaattiin Jälkisanat, joissa osoitettaisiin Hyryn suvereenisuus siinä, mitä JUURI HÄN tekee. Tässä on ehkä yleisemminkin se ero jota olen joissain näissä blogikommenteissa ajanut takaa.
    Antti

  7. Nimetön permalink
    huhtikuu 28, 2010 4:44 pm

    Antti, pirulauta, et pölli tota Pereciä nyt multa. 😀 Mä oon koittanut nyt varmaan viis vuotta ihmisiä evankelioida just tuon infraordinaarisen tutkimiseen 😀
    Mietin että luitko sä esim tätä juttua koskaan:
    http://tikkarikukkabukkake.blogspot.com/2009/10/mihin-nyt.html
    Toihan lähti siitä että mä luin jotain vanhaa Lumoojaa jossa Riina Katajavuori haukku Walt Whitmanin lyttyyn toteamalla, että pohjoisen pienen maan kansalainen joka tykkää pienestä ja kompaktista muodosta ei voi tykätä semmosesta liiallisuuksiin turpeilevasta hahmosta. Tästä mä tietenkin johdin sen, että pitäisi nimenomaan olla turpea ja eksessiivinen. Mutta että se liioittelu olis luonteeltaan infraordinaarista eikä ekstraordinaarista: siis että ei oltaisi *romanttisen* turpeita. Koska sen Katajavuoren ”pienimuotoisen” Marimekko-modernismin taustalla on kuitenkin jotain muutakin (joka alkaa jo romantiikasta): pienen muodon tiivistynyt kokemus on ainakin mun mielestä salaa sukua romanttiselle turpeudelle, koska molempien ytimessä on keskeisintä esteettinen käsitys, jonka mukaan taide, vieraannuttamisen välinein, johtaa jonkinlaiseen epifaniseen totuuden kohtaamiseen.
    Ja just sitä saarnamiesten luterilaista tai katolista evankeliointia vastaan on mun mielestä tarjolla tää Perecin ”ateistinen” vaihtoehto: ”Miten meidän pitäisi kuvata kaikkea sitä, mikä tapahtuu joka päivä ja toistuu päivittäin: banaali, arkipäiväinen, ilmeinen, tavallinen, infraordinaarinen, taustaääni, tavanomainen? (…) Emme tarvitse enää (…) eksoottista, vaan endoottista. (…) Meidän täytyy esittää kysymyksiä tiilille, lasille, pöytätavoillemme, työkaluillemme, ajankäyttötavoillemme, rytmeillemme. Meidän on asetettava kyseenalaiseksi se, mikä näyttää ikiajoiksi lakanneen hämmästyttämästä meitä.” (Georges Perec, ”Approaches to What”, Species of Spaces and Other Pieces, Penguin 1999, s. 210)
    Enemmän linkin takana.
    Teemu

    • Nimetön permalink
      huhtikuu 28, 2010 4:47 pm

      Haluaisin korjata edellistä kommenttia tarkentamalla että ”Katajavuoren Marimekko-modernismi” ei viittaa hänen runouteensa vaan tuossa Lumoojan artikkelissa esitettyyn ajatukseen, joka on mielestäni vastuuttoman laiskasti muotoiltu. 🙂

      • huhtikuu 28, 2010 5:04 pm

        onkohan tälle mitään sukua se viimeisten aikojen dfw:n ylikellotetun tylsyyden eetos, jonka estetiikalle keskenjäänyt romaanikäsikirjoituskin pohjaa?

      • huhtikuu 28, 2010 5:04 pm

        onkohan tälle mitään sukua se viimeisten aikojen dfw:n ylikellotetun tylsyyden eetos, jonka estetiikalle keskenjäänyt romaanikäsikirjoituskin pohjaa?

    • Nimetön permalink
      huhtikuu 28, 2010 4:47 pm

      Haluaisin korjata edellistä kommenttia tarkentamalla että ”Katajavuoren Marimekko-modernismi” ei viittaa hänen runouteensa vaan tuossa Lumoojan artikkelissa esitettyyn ajatukseen, joka on mielestäni vastuuttoman laiskasti muotoiltu. 🙂

  8. Nimetön permalink
    huhtikuu 28, 2010 4:44 pm

    Antti, pirulauta, et pölli tota Pereciä nyt multa. 😀 Mä oon koittanut nyt varmaan viis vuotta ihmisiä evankelioida just tuon infraordinaarisen tutkimiseen 😀
    Mietin että luitko sä esim tätä juttua koskaan:
    http://tikkarikukkabukkake.blogspot.com/2009/10/mihin-nyt.html
    Toihan lähti siitä että mä luin jotain vanhaa Lumoojaa jossa Riina Katajavuori haukku Walt Whitmanin lyttyyn toteamalla, että pohjoisen pienen maan kansalainen joka tykkää pienestä ja kompaktista muodosta ei voi tykätä semmosesta liiallisuuksiin turpeilevasta hahmosta. Tästä mä tietenkin johdin sen, että pitäisi nimenomaan olla turpea ja eksessiivinen. Mutta että se liioittelu olis luonteeltaan infraordinaarista eikä ekstraordinaarista: siis että ei oltaisi *romanttisen* turpeita. Koska sen Katajavuoren ”pienimuotoisen” Marimekko-modernismin taustalla on kuitenkin jotain muutakin (joka alkaa jo romantiikasta): pienen muodon tiivistynyt kokemus on ainakin mun mielestä salaa sukua romanttiselle turpeudelle, koska molempien ytimessä on keskeisintä esteettinen käsitys, jonka mukaan taide, vieraannuttamisen välinein, johtaa jonkinlaiseen epifaniseen totuuden kohtaamiseen.
    Ja just sitä saarnamiesten luterilaista tai katolista evankeliointia vastaan on mun mielestä tarjolla tää Perecin ”ateistinen” vaihtoehto: ”Miten meidän pitäisi kuvata kaikkea sitä, mikä tapahtuu joka päivä ja toistuu päivittäin: banaali, arkipäiväinen, ilmeinen, tavallinen, infraordinaarinen, taustaääni, tavanomainen? (…) Emme tarvitse enää (…) eksoottista, vaan endoottista. (…) Meidän täytyy esittää kysymyksiä tiilille, lasille, pöytätavoillemme, työkaluillemme, ajankäyttötavoillemme, rytmeillemme. Meidän on asetettava kyseenalaiseksi se, mikä näyttää ikiajoiksi lakanneen hämmästyttämästä meitä.” (Georges Perec, ”Approaches to What”, Species of Spaces and Other Pieces, Penguin 1999, s. 210)
    Enemmän linkin takana.
    Teemu

  9. Nimetön permalink
    huhtikuu 28, 2010 5:21 pm

    1 infra-ordinaari oulipolainen lisää
    Vuosi sitten lukemani Jacques Roubaudin Tokyo infra-ordinaire on hauska kokeellinen runo/matkakirja. Ideana on kuvata Tokiota tyypillisten matkustuskohteitten sijaan infraordinaarisesti (kaikkea sitä mikä kehystää ja kannattelee elämää silloin kun ei ole näissä gloriööseissä matkakohteissa), mutta se tietysti kohta kohdalta muuttuu läntiselle lukijalle (ainakin minulle) hyvinkin ekstraordinaariksi.
    Tyylinsä puolesta kirja jäljittelee wttgstn:n traktaatteja ja on tunnuspiirteetöntä kieltä. Siistinä pikku lisänä on se, että eri tekstisegmenttejä on tehty eri värein, jotka kytkeytyvät näin ollen toisiinsa perättäisyyden (lineaarinen teksti), numeroinnin (traktaatit), ja/tai värin perusteella. Näin tekstin pintaan tulee erilaisia luennallisia kohtia, joista voi nähdä sen (näennäisen) ordinaarisuuden ohi, alle, tai sitten vain sen ordinaarisuuden..
    k+an

  10. Nimetön permalink
    huhtikuu 28, 2010 5:21 pm

    1 infra-ordinaari oulipolainen lisää
    Vuosi sitten lukemani Jacques Roubaudin Tokyo infra-ordinaire on hauska kokeellinen runo/matkakirja. Ideana on kuvata Tokiota tyypillisten matkustuskohteitten sijaan infraordinaarisesti (kaikkea sitä mikä kehystää ja kannattelee elämää silloin kun ei ole näissä gloriööseissä matkakohteissa), mutta se tietysti kohta kohdalta muuttuu läntiselle lukijalle (ainakin minulle) hyvinkin ekstraordinaariksi.
    Tyylinsä puolesta kirja jäljittelee wttgstn:n traktaatteja ja on tunnuspiirteetöntä kieltä. Siistinä pikku lisänä on se, että eri tekstisegmenttejä on tehty eri värein, jotka kytkeytyvät näin ollen toisiinsa perättäisyyden (lineaarinen teksti), numeroinnin (traktaatit), ja/tai värin perusteella. Näin tekstin pintaan tulee erilaisia luennallisia kohtia, joista voi nähdä sen (näennäisen) ordinaarisuuden ohi, alle, tai sitten vain sen ordinaarisuuden..
    k+an

  11. Nimetön permalink
    huhtikuu 29, 2010 8:23 am

    re:
    > Ja eikö tuo ajatuksesti vähän oleta, että kirjallisuus muodostuisi
    Joo, sorruin tasohyppelyyn. Ilman muuta pitäisi tuoda mukaan paremmin fiktion & fabuloinnin ulottuvuus. (Ja sitä vaatiakseen ei edes tarvitse olla dekonstruktionisti) En kuitenkaan hakenut ajatuksellani niinkään suoraa viittaussuhdetta kuvauksesta todellisuuteen vaan enemmänkin mielessäni oli ”raakamateriaali”, josta erinäköisiä fiktioita voidaan leipoa. En halua väittää, että kaunokirjalliset teokset voitaisiin tai niitä pitäisi purkaa enemmän tai vähemmän päteviksi havainnoksi maailmasta. Mutta olisin taipuvainen ajattelemaan, että fiktio vain harvoin muodostaa täysin oman erillisen sfäärinsä; siis että fabulointi kerää voimansa niistä erilaisista tavoista, joilla se käyttää arkikokemuksessa annettua raakamateriaalia ja asettuu erilaisiin suhteisiin koetun kanssa. Tämä pätee minusta jopa scifiin, satuihin ym.
    > Entä tekeekö Hyry tarkoituksella rajaamisensa?
    En tiedä, jotenkin tuntuisi että siinä tietoinen rajaus ja tietyn eetoksen ym. pohjalta lähtevä rajallisuus lankeavat hienosti yhteen. Tulee mieleen jostain lukemani muinainen arvio Kaarlo Kramsusta: Hänellä on vain pari kolme asiaa sanottavanaan, mutta ne hän sanoo sitten niin kuin olisi kysymys kyklooppi-muurin rakentamisesta. Rajallisuus on kannatettavaa silloin kun raja todella affirmoidaan eikä kyse ole pelkästä kädettömyydestä.
    Teemu: Joo luin ton silloin syksyllä, hyvä juttu (Mutta ei ollut mielessäni nyt, pereciläisyyteen käännyin jo -96. :]) Älä huoli, en varasta, pikemminkin ilmoittaudun uskovaisten joukkoon. Perustetaan infrapuolue, sä oot puheenjohtaja mä rupean sihteeriksi. Infra-punaliput salkoihin.
    Antti

    • Nimetön permalink
      Touko 2, 2010 6:46 pm

      Antti: Joo, ei pereciläisyyttä voi keltään varastaa. 🙂
      Ville: siinä DFW:n tylsyys-filosofiassa on ihan ehdottomasti sama juoni.
      Proosakeskustelusta: mua ei niinkään ihmetytä se että Hyryä voi lukea eurooppalaisena korkeamodernistina (totta kai voi) vaan se, että Suomesta edelleen puuttuu fabuloiva, mielikuvituksellinen kirjallisuus Borgesin, Kafkan, Perecin, Barthelmen, Gogolin, Pynchonin, Calvinon ja vastaavien perinteessä. Suurin osa proosakirjallisuudesta jota jaksan lukea on juuri tällaista. Kotimainen kyökkiproosa voi olla hyvin kirjoitettua, mutta kun se on niin hemmetin mielikuvituksetonta: tämä on mun ongelmani sen kanssa. Käännettykin on näitä vaikka kuinka paljon mutta mikähän siinä on, ettei niitä suomalaisia yritelmiä mistään oikein löydy? Jonkun Jyrki Vainosen lisäksi on vain pari harvinaista poikkeusta osunut kohdalle, kuten Jorma Ojaharjun Merenkurkun merihirviö (1999), Jari Tammen Kalevan solki (2002) ja Nassintai (1990 ja uudelleen 1994). Nämäkään eivät tietenkään muodollisesti vielä vedä vertoja jollekin Robert Pinget’lle tai Raymond Roussellille tai Harry Mathewsille. (Etenkin Mathewsin Tlooth ja The Conversions on lähes täydellisiä romaaneja.) Krohnista en nyt tässä yhteydessä ihan oikeasti haluaisi edes puhua (saarnaavuudestaan tulee Coelho ennemmin mieleen kuin Calvino).
      Kansallisen näkökulman aiheuttamista sokeuksista: Olisi hienoa, jos joku kääntäisi Paasilinnaa takaisin suomeksi niin kuin sitä on käännetty ranskaksi, ehkä sitä vois silloin lukeakin!
      Teemu

    • Nimetön permalink
      Touko 2, 2010 6:46 pm

      Antti: Joo, ei pereciläisyyttä voi keltään varastaa. 🙂
      Ville: siinä DFW:n tylsyys-filosofiassa on ihan ehdottomasti sama juoni.
      Proosakeskustelusta: mua ei niinkään ihmetytä se että Hyryä voi lukea eurooppalaisena korkeamodernistina (totta kai voi) vaan se, että Suomesta edelleen puuttuu fabuloiva, mielikuvituksellinen kirjallisuus Borgesin, Kafkan, Perecin, Barthelmen, Gogolin, Pynchonin, Calvinon ja vastaavien perinteessä. Suurin osa proosakirjallisuudesta jota jaksan lukea on juuri tällaista. Kotimainen kyökkiproosa voi olla hyvin kirjoitettua, mutta kun se on niin hemmetin mielikuvituksetonta: tämä on mun ongelmani sen kanssa. Käännettykin on näitä vaikka kuinka paljon mutta mikähän siinä on, ettei niitä suomalaisia yritelmiä mistään oikein löydy? Jonkun Jyrki Vainosen lisäksi on vain pari harvinaista poikkeusta osunut kohdalle, kuten Jorma Ojaharjun Merenkurkun merihirviö (1999), Jari Tammen Kalevan solki (2002) ja Nassintai (1990 ja uudelleen 1994). Nämäkään eivät tietenkään muodollisesti vielä vedä vertoja jollekin Robert Pinget’lle tai Raymond Roussellille tai Harry Mathewsille. (Etenkin Mathewsin Tlooth ja The Conversions on lähes täydellisiä romaaneja.) Krohnista en nyt tässä yhteydessä ihan oikeasti haluaisi edes puhua (saarnaavuudestaan tulee Coelho ennemmin mieleen kuin Calvino).
      Kansallisen näkökulman aiheuttamista sokeuksista: Olisi hienoa, jos joku kääntäisi Paasilinnaa takaisin suomeksi niin kuin sitä on käännetty ranskaksi, ehkä sitä vois silloin lukeakin!
      Teemu

  12. Nimetön permalink
    huhtikuu 29, 2010 8:23 am

    re:
    > Ja eikö tuo ajatuksesti vähän oleta, että kirjallisuus muodostuisi
    Joo, sorruin tasohyppelyyn. Ilman muuta pitäisi tuoda mukaan paremmin fiktion & fabuloinnin ulottuvuus. (Ja sitä vaatiakseen ei edes tarvitse olla dekonstruktionisti) En kuitenkaan hakenut ajatuksellani niinkään suoraa viittaussuhdetta kuvauksesta todellisuuteen vaan enemmänkin mielessäni oli ”raakamateriaali”, josta erinäköisiä fiktioita voidaan leipoa. En halua väittää, että kaunokirjalliset teokset voitaisiin tai niitä pitäisi purkaa enemmän tai vähemmän päteviksi havainnoksi maailmasta. Mutta olisin taipuvainen ajattelemaan, että fiktio vain harvoin muodostaa täysin oman erillisen sfäärinsä; siis että fabulointi kerää voimansa niistä erilaisista tavoista, joilla se käyttää arkikokemuksessa annettua raakamateriaalia ja asettuu erilaisiin suhteisiin koetun kanssa. Tämä pätee minusta jopa scifiin, satuihin ym.
    > Entä tekeekö Hyry tarkoituksella rajaamisensa?
    En tiedä, jotenkin tuntuisi että siinä tietoinen rajaus ja tietyn eetoksen ym. pohjalta lähtevä rajallisuus lankeavat hienosti yhteen. Tulee mieleen jostain lukemani muinainen arvio Kaarlo Kramsusta: Hänellä on vain pari kolme asiaa sanottavanaan, mutta ne hän sanoo sitten niin kuin olisi kysymys kyklooppi-muurin rakentamisesta. Rajallisuus on kannatettavaa silloin kun raja todella affirmoidaan eikä kyse ole pelkästä kädettömyydestä.
    Teemu: Joo luin ton silloin syksyllä, hyvä juttu (Mutta ei ollut mielessäni nyt, pereciläisyyteen käännyin jo -96. :]) Älä huoli, en varasta, pikemminkin ilmoittaudun uskovaisten joukkoon. Perustetaan infrapuolue, sä oot puheenjohtaja mä rupean sihteeriksi. Infra-punaliput salkoihin.
    Antti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: