Skip to content

Proosa”runous”

maaliskuu 31, 2010

Teemu availee hienosti keskustelua proosarunoudesta. Toivottavasti muutkin innostuvat. Lepertelen tähän omia mututuntemuksiani. Aluksi muutama lähtöselvitys omasta suhtautumisestani, sitten puhun vähän enemmän itse proosarunorakenteesta, minkä myötä teksti luultavasti viimeistään hajoaa poukkoiluksi sinne tänne.

Koska käytän kieltä muutenkin miten sattuu, enkä yleensä vaivaudu määrittelemään termejäni (joita kehitän ilokseni jatkuvasti lisää ja joiden piirteet lukija oppii, jos oppii, tuntemaan vasta useampien tekstien – eli tapaamisten – kontekstissa), en ole osannut olla kovinkaan huolissani genresanojen epätarkkuudesta.

Hypoteesini (jota kieltäydyn vahvistamasta millään näytöllä) on, että tarpeeksi kekseliäällä luennalla mistä hyvänsä klassikosta voi löytää mitä hyvänsä nykyaikaisia piirteitä. Eikä sillä ole erityisemmin mitään merkitystä, koska se, että jotain on jo joskus tehty ei nihiloi sitä tai vaikuta siihen, millaiseksi yleisluonnehdinnaksi jokin genresana määräytyy ja miten se jatkaa toimimistaan. Eikö juuri tuollainen termi ole myös proosarunous? Selkeästi se viittaa johonkin ja ihmiset tunnistavat sen, vaikka varsinaisesti kukaan ei tarkasti tiedäkään, mitkä sen tarkat rajat tai piirteet ovat. Tällainen termi on yleisluontoinen, perstuntumainen pikemminkin kuin eksakti.

Entä tietääkö kukaan tarkasti, mitä on rock? Tai indie? Tai missä menee toimintaelokuvan ja trillerin raja? Entä trillerin ja draaman? Tietenkin kysymys on "pr-kielestä", kuten Teemu tekstissään sanoo. Pr-kielestä on ylipäänsä aina kysymys, kun genremääreitä keksitään ja pr-sanojen takana ovat, kliseen mukaan, kriitikot ja muut innokkaat kulttuuripuhunnan tuottajat. Minäkin keksin genremääreitä omasta päästäni, jos edelliset eivät vastaa tarpeitani. Jos ei tunne tarkasti kerrontamuotojen ja kirjallisuuden teoriaa, on helpointa kuvata jotain tekstiä vertaamalla sitä johonkin toiseen, tunnettuun tekstiin. Kaikkein helpointa on tietenkin luoda jokin ylärakenne, johon vertaamalla teksti asettautuu johonkin kontekstiin. Tällä nimenomaisella tavalla toimivat levyarvostelut.

Jos ei halua käyttää tieteellistä termistöä tai huteria genremääritelmiä, on turvauduttava affekteihin, tuntemuksiin, etiikkaan, filosofiaan…Omasta mielestäni tämä on kaikkein katalin suo; siinä rämpii kotimainen kirjallisuuskritiikki, joka kehrää alkuteoksen päälle mihinkään viittaamatonta kaunokieltä. Ja tuo korukieli on kuin jokin sieni, se leviää vaikutuksille alttiisiin lukijoihin, joiden joukosta tulevat seuraavat kriitikot jatkamaan tuota harsoa. Eli on muodostunut jonkinlainen "valmis" kritiikkikielen estetiikka, joka voidaan omaksua kuin jokin tyyli. En osaa sanoa miksi näin on, enkä mene tässä siihen muutenkaan.

Mutta miksi sitten proosaruno levisi käsiin, miksi siitä tuli "buumi"? Mistä se alkoi?

Kenties 90-luvun filosofisempaan ja kielellisempään rekisteriin ehdittiin kyllästyä.
Kenties palkintoraadit olivat suotuisia proosarunoille (joku on sanonut, että koko "buumi" olisi alkanut Olli Heikkosen hirvittävän "yhtenäisestä" Jakutian auringosta, joka voitti HS:n kirjallisuuspalkinnonkin).
Kenties ihmiset halusivat selkeän ja tutun muodon luomaa turvallisuutta.
Kenties kustantamot huomasivat, että sellaista on helpompi kaupitella.
Kenties proosa on oire kapitalismista.
Kenties Suomi nousi muutamalla vuosikymmenpykälällä lähemmäs kansainvälistä simultaanisuutta "vuosisata esteettistä kehitystä jäljessä" -taulukossa.

Joka tapauksessa yhtenäisyys ja teoksellisuus hyppäsivät pöydälle kuin jokin ihmiskasvoinen rupisammakko ja nopeasti tunnuttiin olevan siinä tilanteessa, että kustantamot ja palkintoraadit hyväksyvät suojiinsa vain sellaista runoutta, jossa on lähes draamallinen kokonaiskaari.

Teemu lähtee purkamaan vyyhtiä minäsubjektin tuhoamisen kautta – millä on varmasti myös osansa – mutta minä haistelisin melkein vielä mieluummin proosarakenteen olevan oire toisaalta tekstuaalisen ajattelun yksinkertaistumisesta (ts. muuttumisesta lineaarisemmaksi), toisaalta jopa muodon tietynlaisesta kriisistä (säkeen kriisin lisäksi).

Sillä enemmän tai vähemmän kaikki suurten kustantamoiden nykyään julkaisema runous on proosarunoutta, olivat ne sitten suorakulmioita tai säemuotoisia. Runojen konkreettinen muoto harvemmin poistaa kielen tai ajatusten "puutteita" ja "vahvuuksia": löysää, kertovaa, tuokiokuvaavaa proosakieltä ei tee hyväksi runoudeksi se, että sen pilkkoo säkeisiin. Tietenkin laatikkomallinen teksti on helpompi merkitä proosarunoksi, sillä jo konkreettinen muoto tukee väitettä. Tästä seuraa myös, että tunnun olettavan toisten lauseiden olevan "runollisempia" kuin toisten, mikä on luonnollisesti taas melko hankalasti purettava tai käsiteltävä seikka.

Mutta tarkoitan sitä, että runouden "perinteiset" keinot ja tilat ovat häipyneet suoremman rakenteen tieltä, jota sitten tarpeen vaatiessa koetetaan piilottaa hakkelukseen. Suorakulmioproosarunoilijoiden ei tietenkään tarvitse tätä väistöliikettä tehdä, koska hehän ovat jo valmiiksi jossain lajien välissä ja yleensä myöntävät sen itsekin (esim. Markku Paasonen sanoi juuri, että ajattelee kirjoittavansa pikemminkin proosaa kuin runoja).

Tuntuu siltä, että nykyään säemuotoinen runo vaatisi jo aikamoisen oikeutuksen säemuodolleen; nyky(runo)kirjoitukselle proosarakenteesta on ehtinyt muodostua jo standardi, josta käsin tulisi lähteä liikkelle pikemminkin kuin hajotetusta säerakenteesta. Säerakenne on lukuohje, joka kiinnittää modernistisen, mitattoman lyriikan traditioon. Se tuntuu vanhahtavalta, mutta vaatii lisäksi myös taitoa. Tuollaista taitoa tuntuu melko harvalla olevan. Koska tekstisisällötkin ovat silkkaa proosaa (tai vastaavasti puhkikliseistä harmaata modernismipastissia), olisi ehkä syytäkin pitää proosamuotoa standardina.

Eipä sillä, oikeasti hyvä proosaruno vasta hankala laji onkin. Proosarunot tuntuvat keskimäärin lähinnä tukkoisilta ja liian lyhyeltä ja kapealta proosalta. Jos proosarunomuotoa puolestaan jatkaa romaanin mittaiseksi, ei teosta pysty luultavasti kukaan lukemaan lävitse. Itse olen pyrkinyt ratkaisemaan asian siten, että luovin jossain näiden kahden välimaastossa. Mutta ei ole minun asiani sanoa, onnistunko siinä. Runokokoelmien kokoaminen on entistä enemmän galleristin työtä: kokoelman tulee näyttää jo selatessa hyvältä ja avoimelta tilalta, jossa voi hengittää ja johon voi astua suhteellisen vapaana ennakko-odotuksista. Tämä taistelee myös jonkin verran sitä ajatusta vastaan, että runot olisivat pelkkä sisältönsä. Mielestäni kokoelman asettelu on kokoelman ruumiillisuus ja spatiaalisuus. Se muistuttaa minua myös analogisesti siitä, että runoudessa ei ole kysymys ajatuksista, opettamisesta tai moraalista; runoteksti ei voi sisältää tuollaisia asioita, ainoastaan jonkinlaisen mahdollisuuden transgressioon. Entä mitä se sitten on? Kysymyksen voi esittää, mutta kaikki vastaukset ovat vääriä; runous on olemisen tesserakti.

Edellisestä jo huomannee, että toisin kuin Teemu, minulle ranskalaiset ajattelijat (no hyvä, Anti-Oidipus ei ole yhteiskuntateoriaa, vaan suuri runoelma; Deleuze on 1900-luvun Nietzsche) ovat ainoita ajattelijoita, jotka ovat sanoneet mitään runoilijalle hyödyllistä. Pääasiallisesti Sollers, Barthes ja Deleuze. Sillä yhteiskuntateoriasta tai filosofiasta on harvemmin, minun nähdäkseni, runoudelle mitään hyötyä. Tietenkin "postmodernisteja" on käytetty ties mihin tarkoitukseen ja oikeuttamaan relativismeja jne., mutta he ovat myös ainoita kirjoittajia, jotka pystyvät lähestymään kirjoittamista kirjallisuuden tuhoamisena. Entä mitä se sitten on? Jne.

Mieleeni tulee myös, että proosarunous on jotenkin yhteydessä nykyiseen (minun näkökulmastani keskinkertaiseen ja yhdentekevään) elokuvaestetiikkaan. Siis juonikeskeisyyteen, henkilöhahmokeskeisyyteen, opetuskeskeisyyteen. Tietty mitta, tietty tyyli leikata, musiikki suorittaa tunteet katsojan puolesta jne. Eikö tämä kaikki ole hyvin siistiä ja hyvin puhdasta? Eikö tämä kaikki muistuta suljetusta systeemistä, jossa kaikki vastaukset ovat löydettävissä? 

Tuskin on vahinko, että proosarunon ominaisin muoto tuntuu olevan paketti.

[edit: Ai niin, alkujaanhan minun oli tarkoitus tehdä graduni juuri 2000-luvun kokoelmien tiiviistä teoksellisuudesta ja tarkastella asiaa kaupallistumisen oireena ja hakata hypoteesini läpi vaikka väkisin, mutta tietenkin tajusin, että aihe on melko mahdoton. Varsinkin, jos haluaisi täyttää "tieteen" kriteerit.]

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: