Skip to content

Oodi suurille ikäluokille ja jälkimodernille yhteiskuntateorialle, eli mitä ajattelin pihatöissä

maaliskuu 26, 2010

Hakatessani rautakangella jäätä kotitaloni pihassa – vahvuukselliset aurinkolasit päässä – tulee äitini siteeraamaan Matti Mäkelää:

"Huhtikuun [okei, vähän ollaan aikaisessa] kevätterapeuttinen toimi on jäälevyjen irrottaminen pihakivetykseltä. Kun jäälevyt ovat sen verran pehmenneet, että ne irtoavat mukavan isoina kappaleina lapionkärjellä kokeiltaessa, on syytä hakea edellisiltä sukupolvilta autotallin nurkkaan unohtunut petkele, pistämätön erikoistyökalu ja ruveta urakalle. Jääkappaleiden irrottaminen ja sivuun heittäminen on syvästi myyttinen työ, talven vallan siirtämistä pois portaan juuresta, reviirin valtaus keväälle, perimmiltään kesälle. Siksi irrottamista jatketaan, jatketaan kohtuuttoman pitkälle, kinokseen asti, tietoisena että ylihuomenna se irtoaisi oikein hyvin. Mutta ylihuonenna on niin kaukana, että kevättä on muutama päivä, otetaan vielä tuonne asti!" (Sääkirja)

Mäkelän kirjoitustyyli on jotain, mitä  voisin kutsua nostalgisoivaksi affirmaatioksi; jutustelevasti kolumnimainen, yleismaallisiin käyttäytymishavantoihin pohjaava, selkeästi tietylle ikäryhmälle suunnattu. Aina pitää myös muistaa mainita, että sävyssä on piruileva vivahde.

Eikä siinä mitään, kutinsa pitävästi kirjoitettu teksti; jääkappaleiden irrottamisessa on todellakin jotain syvällisesti tyydyttävää. Minä muistan perineeni tavan isoveljeltäni, joka puolestaan peri sen isältäni. Hieman omituisesti siis muistelen aina veljeäni enkä isääni jäätä hakatessani. Auktoriteetti kuin auktoriteetti. Lunta luodessani sentään muistelen isääni. Nämä ovat eufemismeja vain, jos ajattelette niiden olevan.

Puhdistusoperaatiota miettiessä tulee silti väkisinkin ajatelleeksi, että onko kysymys lopulta sittenkään pelkästä kiertokulun nopeuttamisesta tai sen osaksi hakeutumisesta? Eikö kysymys ole, pohjimmiltaan, puhtaudesta? Halusta sileään, kitkattomaan pintaan. Tai filosofian patriarkaalisen historian valossa ajateltunta halusta ruumiittomaan, ideoiden maailmassa liikkuvaan subjektiin.

Onko jää likaa? Mary Douglasin mukaan lika on jotain paikoiltaan mennyttä, ylimääräistä, tarpeetonta (eli patriarkaattikritiikissä: Toinen; nainen). Tässä ajatteluketjussa lika liittyy ruumiiseen, ruumis maalliseen, maallinen naiseen. Jos otetaan mukaan ns. posliiniaspekti, on kysymys siis miehistä, jotka ajelevat reviirinsä (naisensa) pintaa (ihoa) puhtaaksi ylimäärästä ja Toisesta (häpy/ihokarvoista, jotka muistuttavat heitä Itsestä). Ja niin edelleen.

Joka tapauksessa, eikö jäästä tule likaa kevään lähestyessä? Vuodenaikojen kierron myötä se lumen lailla muuttuu talven odotetusta ja ylistetystä merkistä ylimääräksi ja liaksi, joka halutaan siivota pois. Eikö varsinkin rautakangella homogeenisestä jäälautasta erilleen hakatut osaset ole juuri likaa, paikaltaan mennyttä ja tarpeetonta?

Nykyään ylirationalisoiva allekirjoittanut lisää touhuun hyötynäkökulman: saan edes jonkinlaista liikuntaa, lohkomisen ja puhdistamisen nautinnon lisäksi. Luonnollisesti osaan nauttia helpommin työstä, joka on "turhaa". Yhtenä päivänä kaivelin kotitaloni takapihan valtaviin lumikinoksiin tunneleita ja perustelin touhun sillä, että hankalat kaivuuasennot moninkertaistavat rasituksen. Toisaalta muistan nykyään aina pelata myös "vastarintakortin", eli mitä "järjettömämpi" ja "lapsellisempi" puuha, sitä enemmän saan erilaisuuspisteitä. Keskiluokkataustaiselle eksentrisyys on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä performanssi.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: