Skip to content

Alkuvuoden elokuvat

maaliskuu 5, 2010

Avatar (James Cameron)
Tästä olenkin kirjoittanut jo täällä ja lisämatskua on täällä.

Paprika (Satoshi Kon)
Susumu Hirasawan helvetin siistit musiikit ja muutamat hieman häiritsevät happoiset jaksot. Muuten tätä unitarinaa vaivaa sama kuin kaikkia Koneja; hilkun löysä ja kuriositeettimainen, viimeinen rutistus jää uupumaan. Onnistun aina tylsistymään Konin leffojen äärellä, vaikka ne ovat yleensä aihealueeltaankin kiinnostavia. Sama kävi Millennium Actressin ja Tokyo Godfathersin kanssa.


Zodiac
(David Fincher)
Sukulaisleffa All the President’s Menille. Tavallaanhan näitä ajalliseen ja historialliseen vastaavuuteen pyrkiviä lähihistorialeffoja vastaa Saksan meemi: Der Untergang, Das Leben der Anderen ja Der Baader Meinhof Komplex. Pitkästä kestosta huolimatta miellyttävä ja kiinnostava katsottava. Teemaksi nousee pikemminkin pakkomielteisyys sarjamurhaajia kohtaan kuin itse sarjamurhaajat. Tämä lienee samalla kuitenkin näköharha; eivätkö sarjamurhaajat silti ole lopulta se, mikä katsojaa kiinnostaa?

Mammoth (Lukas Moodysson)
Hieman Babel-toisintoa (molemmissa Gael-Garcia Bernalkin, joka oli jokaisessa eurooppalaisessa elokuvassa muutama vuosi sitten); hyvin toimeentulevia länsimaisia kontra köyhempien maiden ihmisiä. Länsimaisten ongelmat ovat psykologisia, kehitysmaalaisten aineellisia. Sinänsä pysyn edelleen vakaumuksessani siitä, että kärsimys on jonkinlainen ihmiselämän vakio, oli se sitten irrationaalista kauhua hyvinvointiyhteiskunnassa tai konkreettisempaa eloonjäämiskamppailun kauhua. Kyllä, tämä on täysin teoreettinen intuitio. Ei, minulla ei ole kokemusta kurjuudesta tai hengenlähdön uhasta. Kaiken tuon ylitse ajavat kuitenkin olentoni kyynisyys ja usko vaikeuksiin elämän perusenergiana.

Eli tällaista globaalia suhteutus-draamaa, ihan jepa. Pidin tästä enemmän kuin Babelista, luultavasti siksi, että tämä ei ollut niin yliohjattu ja leikattu. Thaimaa-jakso on osoittelussaan ihan semiravisteleva. Pidän jostain syystä Michelle Williamsista, toki myös Bernalistakin.

Malcolm X (Spike Lee)
Poskettoman puolueellinen elämäkertaelokuva, mutta mennee aiheeseen johdatuksesta; itse en tiennyt juuri mitään hieman radikaalimmasta mustan vastarinnan siivestä. Fasismiksi tuntuu menevän siinäkin päässä. Islamin sekoittaminen afrikkalaiseen syntyperään on kyllä ollut aavistuksen hämärä veto ja on tietysti edelleen. Toisaalta se toinen laita, eli Martin Luther King, oli sitten baptistiosastoa; ei se kristinuskokaan erityisen hyvin perimältään afrikkalaisille sovi. Mutta joka tapauksessa: molemmilla suurilla keulakuvilla oli uskonnolliset lähtökohdat ja taustavoimat. Kertooko se jotain massataisteluista? Varmasti kertoo, mutta moisen analyysi ei ole minun erityisalaani.

Ristiriidat asian tiimoilta tuntuvat silti olevan edelleen liekissä, ainakin jos lukee IMDB:n  forumia leffan tiimoilta. Historiallisesti kiinnostavaa omasta mielestäni tuntuu olevan lähinnä se, tapattiko Elijah Muhammad Malcolmin omista syistään vaiko CIA:n toivomuksesta. Minähän vain toistan tässä samaa pakkomielteistä totuudenhalua, jota Zodiac analysoi!

Where the Wild Things Are (Spike Jonze)
Ehta hipster-elokuva koko perheelle! Toiset tykkäävät siitä siksi, että leffassa ei tapahdu mitään ja se on hieman vino, toiset eivät puolestaan voi samasta syystä sietää sitä. Itse kuulun ensimmäiseen joukkoon. Voisin melkein väittää, kärjistäen ja Paasilinnan Ernoa pervouttaakseni, että "on pitänyt elää tietynlainen elämä, jotta tästä voi pitää." Soundtrackinak on Karen O:ta, kuinkas muuten. Heti alkusekunnista olin kuin kotonani. Toisaalta kodikkuus ei yleensä ole kovinkaan häiritsevää.

Joku haukkui elokuvaa "monsterien terapiaryhmän kokoontumiseksi". Sehän on varsin hyvin ja kuvaavasti sanottu! Karvaturreilla on melko irrationaalisia ongelmia. Silkkaa ryhmän käyttäytymistä luotaava kokoperheen elokuva, siis! Äidit tuntuivatkin liikuttuvan enemmän kuin lapset. Kässäröimässä muuten McSweeney’s-skenen perushahmo Dave Eggers.

Blade Runner (Ridley Scott)
Erehdyin katsomaan dokkarin Blade Runnerin tekemisestä, joka tietenkin johti siihen, että oli pakko katsoa sadannen kerran itse leffakin. Tämä oli kai nyt se elokuvan viimeisin ja finaalein ohjaajan versio ikinä missään, eli Deckardin replikanttiutta hiotaan naamaan niin perkeleesti. Jokin aiempi versio oli siltä osin hilkun hienovaraisempi, eli myös parempi.

Helkutin hieno leffahan tämä on aina; 80-luvulla syntyneen sielunmaisema. Meinasin alkaa itkeä, kun tuhoutuneen ilmakehän aurinko laski Tyrell-korporaation valtavan seinäikkunan takana. Vangeliksen soundtrack on luultavasti paras elokuvamusiikkikokonaisuus ikinä. Rakastan Rutger Haueria ja nuorta Harrison Fordia. Sean Youngin silmien kuumeisenkostea heijastus tupakan savussa on kuin toisesta maailmasta.



Sherlock Holmes (Guy Ritchie)
Itse asiassa ehdin jo hieman odottaa tätä, sen verran överiltä traileri vaikutti; Robert Downey Jr. kiristelemässä vatsalihaksiaan, analysoimassa liikeratoja kuin jokin ylilukenut Jason Bourne ja heittämässä kung-fu -liikkeitä. Ihan hauska hölynpöly, joka tosin leviää loppua kohden. Kuulun niihin, jotka pitävät varauksetta Downeysta, ja Holmesissa tuo yhden roolin komeljanttari saa vapaasti temmeltää. Jude Law viiksekkäänä ja kinkkaavana Watsonina on kuulemma varauksettoman kuuma. Olen samaa mieltä. Ilmeisesti Holmesista suunnitellaan pidempää franchisea, eli jatko-osia on luvassa.

Putoavia enkeleitä (Heikki Kujanpää)
Aila Meriluodon Viita-kirjaan pohjaava, fiktiivisillä lisäkkeillä ympätty leffa sai minut ainakin lukemaan Viidan runotuotannon (Betonimylläri on ihan okei, Kukunoria en jaksa tarinamuotoisuuden vuoksi lukea, loput kokoelmat löysiä), ehkä sitä ei ole muuhun tarkoitettukaan. Kotimaisiin elokuviin on edelleen keskimäärin vaikea suhtautua elokuvina.

Vastaavasti Meriluodosta jää melko ärsyttävä kuva. Symppaan tietenkin kaikkia mielenterveyselokuvia, olivat ne sitten uskottavia tai ei. Kyllähän tässä mytologisoidaan Viitaa. Tommi Korpela tuntuu vakuuttavalta ja rooliinsa sopivalta ja myönnän, että olen käynyt vakoilemassa Elena Leeven Facebook-profiilia muutaman kerran. Viidalla on pari hel-vetin hienoa vuorosanaa, kaikessa kohtalokkuudessaan: "Älä sano ’näkemiin’, se on suhteellista. Sano ’hyvästi’, se on lopullista. Ja hyvästi sanottu." Periaatteesas Viidan hahmo puhuu pelkkiä nasevia kultaharkkoja, mikä pisti miettimään, että oliko Viita todellisuudessakin noin nopea ajatukseltaan. Ilmeisesti oli; ystäväni muistaa lukeneensa jossain Paavo Haavikon muistelmateoksessa, miten Haavikko alkoi joskus ex tempore sanailla kilpaa Viidan kanssa ja tulos oli ilmeisen vaikuttavaa.

Normal
0
21

MicrosoftInternetExplorer4

Nabbeun namja (Kim Ki-duk)
Aivan heeelvetin siisti Ki-duk, tosin Ki-dukin elokuvat ovat muutenkin aina hyviä. Todella kiehtova parisuhdeanalyysi ja pirun vaikuttava kela miehisestä halusta/kiintymyksestä. Jae-hyen jo vetää törkyisen hyvän pääroolin astetta ongelmallisempana ja mykkänä parittajana. Parhaasta päästä näkemiäni henkilöhahmoja.

The Bride of Frankenstein (James Whale)
Mitähän tästä sanoisi. Ideaalinen katsomistilanne vaatisi halloweenin, pienen vanhan television, paljon suolapaloja sihijuoman kera ja maaksi Yhdysvaltalaisen pikkukaupungin. Intron Shelley/Byron-tarinointi on naurettava (ja ne aksentit, voi jeesus) ja leffan arvo on enää lähinnä historiallista, mutta muutamia hienoja kuvia ja hetkiä löytyy. Else Lanchester kubistisine liikeratoineen on häiritsevimmästä päästä kauhuhahmoja ikinä, jos kohta myös ikonisimpia. Tulee heti kummasti vipinää punttiin, kun monsteri on nainen. Tietenkin on kiinnostavaa huomata myös se, miten Toiseutuskin nostetaan heti sukupuolen vaihtuessa toiseen potenssiin; ei tietoakaan Karloffin hirviön sympaattisuudesta ja sarjakuvamaisuudesta (no okei, hiukset kyllä), vaan ehtaa käsittämättömyyttä ja eläimellistä pelkoa. Toisaalta hieman tylsästi "naisille ominaista", haavoittuvaa pelkoa.

The Imaginarium of Doctor Parnassus (Terry Gilliam)
Parnassus kärsii Gilliamin perussynnistä, joka aina välillä nostaa päätään tuotannossa: melko sattumanvaraisesta sekavuudesta ja juurettomuudesta. Mikä näitä hahmoja motivoi ja mitä varten he ovat edes olemassa? Mitä on tämä kohellus, joka ei ole oikein non sequitur -estetiikankaan valossa toimivaa? Kaikkea vaivaa kolkkous.

Leffa on melkoinen sekasotku, josta en pystynyt salista lähdettyäni muodostamaan minkäänlaista arvottavaa mielipidettä. No hyvä on: se on paljon huonompi kuin hauskasti häiritsevä Tideland ja paljon parempi kuin umpipaska ja kolkko sekasotku The Brothers Grimm. Visuaaleissa tietysti löytyy (vaikka CGI-surrealismi on päivä päivältä mielenkiinnottomampaa), enkä osaa päättää, onko Tom Waitsin esittämä saatana hauska vaiko todella surkea roolihahmo.

Ehkä kiinnostavin piirre on kuitenkin se, miten helposti ja luonnollisesti Heath Ledger muuntuu Johnny Deppiksi. Molemmat ovat selkeästi tiettyjen maneerien näyttelijöitä, voisiko syy piillä siinä? Tai ehkä Depp on vain niin hyvä näyttelijä, öhö öhö. Sinänsä on outoa, että henkilöhahmojen erilaisia persoonallisuuksia on niin harvoin kuvattu vaihtuvan näyttelijän keinoin. Hahmon moniroolituksessa Jude Law on sitten sellainen neutraali välimaasto ja Colin Farrell ällöttävä nilkki. Eikö näiden tyyppien roolit mene yleensäkin näin? Vai vaikuttaako Farrell-antipatiaani se, että olen nähnyt pätkiä miehen kotipornoleffasta?

Fur: An Imaginary Portrait of Diane Arbus (Steven Shainberg)
Osastaoa "vähän hienostuneempi Hollywood-draama", eli kädenlämpöistä ja ylimerkityksellistävää pikkukivaa kiinnostavasta aiheesta. Mutta katsoin hyvässä seurassa, en valita. Symbolisia tasoja en lähde sörkkimään, aika blatanttia matskua. No okei, tietysti lähden: ullakolla (*krhm*superego!*krhm*) asuu yltäpäältä karvainen Robert Downey Jr., joka tuo alakerran päivänvaloon kääpiöitä ja transuja ja muita friikkejä, jotka järisyttävät eliittikodin elämää. Symbolisen karvaturrin kuoltua* alkaakin sitten Diane Arbusin nousu kotirouvasta usalaisen valokuvauksen klassikoksi (tähän leffa myös loppuu).

Joo joo, tuollainen häiritsevä libidomatsku ja kuolemanvietti tulisi yleensä sieltä kellarista eli idistä, mutta kunhan boustaan. Zizekin aikoina ikikliseistä "psyyke talona" -lukutapaa ei saa ikinä ohittaa, jos siihen vain tarjoutuu mahdollisuus! Käännetään se sitten vaikka ylösalaisin, kautta Teutateksen!

Sinänsä diggaan tällaisesta fabuloidusta spin-off -mentaliteetista, mieleen tulee Jean Rhysin hieno Siintää Sargassomeri -romaani (Wide Sargasso Sea), joka on eräänlainen esiosa Charlotte Brontën Jane Eyrelle.

*Downeyn hahmolla on siis harvinainen tauti, jonka vuoksi hänen kaikki karvansa kasvavat hirmuista vauhtia ja joka puolella kroppaa. Lopuksi Nicole Kidman sheivaa Downeylta karvat pois. Huh. Mitäs siihen sanotte? Onko se posliinipimppa nyt symboli emansipaatiolle ja vapautumiselle vaiko kapitalistiselle pornoalistamiselle?

The Pillow Book (Peter Greenaway)
Joku tästä kalligrafian ja elokuvataiteen sekoituksesta intoilee, mutta minun mielestäni The Pillow Book on toisellakin katsomisella lähinnä tylsistyttävä ja tökerö, jossa katsomisen arvoista on lähinnä pääosapari Vivian WuEwan McGregor. No hyvä, kalligrafiaa on tietenkin aina kiehtovaa katsoa, mutta varsinaisesta taidelajien törmäytyksestä ei tässä synny yhtään mitään kiinnostavaa, koskettavaa saati uudistavaa. Ärsytystä lisää se, että Greenawayn Drowning by Numbers ja A Zed & Two Noughts ovat niin loistavia elokuvia. Kalligrafiaan liittyvän mietteliäisyyden puolestaan vaikkapa Ozu tekee puhtaasti elokuvan keinoin noin 700 0000 kertaa paremmin, kalligrafiaa kertaakaan edes mainitsematta. Greenawayn myöhempiä "sekatekniikka"-touhuja (mieshän sekosi multimediatouhuin 2000-luvulle tultaessa) en ole nähnyt ja luultavasti en haluakaan; Internet tekee sovellukset sillä alalla kyllä Peterin puolesta.

Night on Earth (Jim Jarmusch)
Takseissa eri puolilla maailmaa (no joo, vain Euroopassa ja Yhdysvalloissa, mitä Jarmusch itsekin hieman pahoittelee) käytyjen dialogien episodielokuvan ehdottomasti heikoimmat jaksot ovat kaksi ensimmäistä, molemmat Yhdysvalloissa tapahtuvia. Eivätkä nekään nyt NIIN huonoja ole. Varsinkin kun ensimmäisessä Winona Ryder näyttelee jätkämäistä taksikuskia yli niin että roiskuu. Gena Rowlands castaaminen on kunnianosoitus Cassavetesille ja ennakoi omaa, hieman myöhemmin (tässäkin merkinnässä) tapahtuvaa tutustumistani ohjaajaan. Ranskan ja Italian episodit toimivat mainiosti, varsinkin jälkimmäinen on yleensä ärsyttävänä pitämäni Roberto Benignin hektinen tour de force. Ja sitten lopuksi nyökkäys Kaurismäen veljeksille, episodi Helsingissä. Pellonpää-Kuosmanen-Väänänen pelittää aina, mutta eihän tämä tämän kolmikon touhuihin saati kaurismäkeläiseen estetiikkaan tottuneelle sinänsä mitään uutta tuo. Sympaattisena anekdoottina mainittakoon, että Jarmuschilla on kuulemma edesmenneen Pellonpään kuva seinällä, he olivat hyviä ystäviä.

Koyaanisqatsi (Godfrey Reggio)
Materiaalin kasarikuvasto on aika ylitsepursuavaa (kaikki ne kulmat! ne kireät t-paidat ja farkut, ne rumat lasit!), mutta kyllä pelkästä kuvamateriaalista ja musiikista koostuva "kulttidokkari" ihan statuksensa arvoinen on, jankkaavine Glass-soundtrackeineen. Leffan vaikuttavasta kuvauksesta vastannut Ron Fricke teki myöhemmin samantyylisen ja samalla (ekologisella) asialla olevan Barakan, joka on mielestäni vielä parempi, kauniimpi ja hengittävämpi.

Oldboy (Chan-wook Parkin)
Kenties 2000-luvun yliarvostettu leffa, jonka kosto-motiivi ylikäsitellään, yliestetisoidaan ja kuristetaan lopulta kuoliaaksi. Sivussa koko touhu lipsahtaa metatasolle (ja leffan jälkeen hoksattavaksi): "ai nii joo, toi kaveri oli suunnitellut sitä kostoa koko ikänsä ja käyttänyt siihen miljoonaomaisuuden ja eihän siinä mitään järkeä ollut alkujaankaan kun toi tyyppi ei ollut varsinaisesti syyllinen, mut hei, eihän kukaan yleensä oikein ookaan ja nyt sillä ei oo enää minkä vuoks elää nii se tappaa itsensä tää varmaan analysoi nyt kostoa ravistelevasti". En voi myöskään sietää aasialaisten ohjaajien taipumusta käyttää voice-overia ja ties mitä runollisia pieniä rimputuksia ja mietelauseita leffojensa päällä (pahin esimerkki tästä on Wong Kar Wai, mutta myös animessa tätä osastoa viljellään niin perkeleesti). Tiedän, että se tullee runokulttuurista, mutta jumaliste jätkät.

Toisaalta leffan sivulta kuvattu käytävätappelukohtaus on epäilyksettä 2000-luvun parhaita kohtauksia ja kestää katselua vaikka sata kertaa. Ja on tämä toki ihan tyylikkäästi ohjattu leffa ja parempi kuin se toinen näkemäni Park, Sympathy for Lady Vengeance, jonka viritellyn tekotaiteellista ylikäsittelypaskaa vasta vihasinkin ja jonka äärellä myös toisaalta tylsistyin kuoliaaksi. Shluuuurpsista vaan!

Moulin Rouge! (Baz Luhrman)
Ilmestymisaikoina muistaakseni ihan pidi, mutta nyt jokainen minuutti otti kipeää. Kenties leffan hyperrytmitys on sittemmin vakiinnuttanut paikkansa sen verran tanakasti, että nyt pukkaa jo vastareaktiota. Pirun ällöttävä ja NIIN 2000-luvun alun elokuva negatiivisessa mielessä. Onnistuin tällä kertaa vihaamaan kaikkia biisisovituksiakin. Hyi olkoon.

A Woman Under the Influence (John Cassavetes)
Cassavetesin lippulaiva, pirun vaikuttava ja häiritsevä perheenäitikuvaus. Samalla tulee ronkittua parisuhteen yhteiskunnallisen sfäärin sietämätöntä performatiivisuutta ja jantelaisuuden vaatimusta oikein urakalla. Gena Rowlands on aivan mielipuolinen ja Peter Falk on Peter Falk. Cassavetesin metodi on varsin toimiva; kuvauspaikalla puolittain yhdessä näyttelijöiden kanssa imrpovisoitua dialogia, mistä varmasti seuraa osiltaan se arvaamattomuuden ja aitouden tunne. Jonkinlainen hengenheimolainen Zulawskin (kieltämättä vielä paljon vaikuttavamman) Possessionin kanssa. Molemmissa on hienoa liikkeen tuntua kohtauksien sisällä. Aivan mitä tahansa voi tapahtua.

 

Opening Night (John Cassavetes)
Rowlandsin näytös tämäkin, valovoimaisen teatterinäyttelijättären vanhenemisen käsittelyä. Onko vertauskohtaa? Kenties Wilderin Sunset Blvd, mutta vain temaattisesti. Ei niin vahva kuin Woman, mutta näytelmällisyys ja improvisaation tuntu pelittää hienosti: katsojakaan ei aina tiedä, menevätkö leffan sisäiset teatterinäytökset käsikirjoituksen mukaan, vaiko Rowlandsin hahmon itsetutkiskelun piikkiin. Hauskaa lisävibaa tuo kasvojen tuttuus ja kuvanlaatu, se 70-lukulaisen jenkkitelevision viba: useat näistä näyttelijöistä ovat vilahtaneet myös Columbossa (Cassavetes ohjasi ainakin yhden Columbon). Toisaalta Columbon sisäsiistiin konservatiivisuuteen tulee ihanasti läiskiä, erityisesti A Woman Under the Influencessa.

Lektionen in Finsternis (Werner Herzog)
Herzog höpisee paskalla enkkuaksentillaan Raamattu-latteuksia hienojen kuvien päälle Lähi-idän öljynporausta käsittelevässä "runollisessa" dokkarissa. Kuvat toki toimivat: öljyn läikyttämä autiojoutomaa on öljytulipaloineen kuin jokin Mordor ja poraajien työn seuraaminen on miellyttävää. Sääli vain, että Herzog on ylidramatisoinut ja moralisoinut elokuvansa hienot helikopteriajot klassisella musiikilla, joka päättää tunteet katsojan puolesta.

Baraka (Ron Fricke)
Jo tuossa Koyaanisqatsin yhteydessä kehaisemani taidedokkari. Kaunis, elämän (usein karmivasta) moninaisuudesta muistuttava. Myös aika jäätäviä kuvia, kuten liukuhihnalla menevät tiput.

Antichrist (Lars von Trier)
Hieman yllättäen pidin Trierin masennusterapiasta toisella katsomiskerralla melkein enemmän, kun shokkielementitkin oli jo kerran nähty. Loppupuoli typerine hyvä/paha/keskiaikamotiiveineen ei edelleenkään skulaa, enkä osaa vieläkään päättää, onko leffa todella misogyyninen vaiko orastavan feministinen. Bongailin aiempaa enemmän Tarkovski-viitteitä, mikä on tietysti lähinnä hölmöä. Lisäksi koetin lukea metsämökkiä jonkinlaisena naisen pesänä ulkomaailmaa vastaan. Mökkiin tunkeuduttuaan mies alkaa ahdistua ja hajota, nainen puolestaan rentoutua (tai kenties vaipua entistä syvemmälle ahdistukseensa). Ympäröivä (yhteiskunta? järki? terveys? vaiko sairaus?) metsä pommittaa mökkiä tammenterhoilla ja täyttää miehen käden punkeilla heti, kun se eksyy ikkunasta talon ulkopuolelle.

Tähänkin voisi soveltaa freudilaista talo-luentaa: mökin ullakolta löytyy establishmentin naisvihamielisyys ja sen kautta "väärintulkittu" naisen pahuus, työkaluvajasta (alisteisesta rakennuksesta; alakerrasta) puolestaan kuvia, jotka osoittavat naisen satuttaneen lasta metodisesti (kenties tajuamattaan). Samaisessa vajassa sitten myöhemmin mutiloidaan myös sukuelimiä ja harrastetaan väkivaltaa.

Ja tuota. 

Bad Liuetenant Port of Call New Orleans (Werner Herzog)
Abel Ferrara ilmeisesti veti herneet nenään, kun Nicholas Cage kehtaa esittää Harvey Keiteliä (tai siis tulkita samaa roolia, jota Keitel aiemmin) ja Herzog pilata Ferraran alkuperäisen Bad Liuetenantin. Ferraran käytös vaikuttaa takakireältä, vanhoilliselta, lapselliselta ja taiteenvastaiselta. Herzogin elokuva on sitä paitsi varsin hyvä. Yhteneväisyyksistä alkuperäiseen en osaa toisaalta sanoa, sillä en ole Ferraran versiota nähnyt. Luultavasti niitä on paljon, perustuvathan elokuvat samaan käsikirjoitukseen. Tosin Herzog ei ole kuulemma nähnyt Ferraran versiota.

Helkutin siisti poliisileffa silti. Tehdasasetuksena aina hieman limainen ja epäuskottava Cage vetää aika siististi ja jotenkin pervosti narkkikyttää, jonka selkävaiva näkyy mainiosti roolisuorituksessakin: hartiat vinossa, vaikea kävely ja nasaaliin ja kitalakeen leffan loppua kohden nouseva ääni, aivan kuin jokainen sana tuntuisi kivun värähdyksenä selässä. Melko hollywoodiahan tämän luulisi Cageineen, Val Kilmereineen (hiton pienessä sivuroolissa), Eva Mendezeineen ja Fairuza Balkeineen olevan, mutta fiilis on silti hilkun erilainen. Muutamia hervottomia ja Herzogille ominaisia kohtiakin on, parhaana ehkä kohtaus, jossa italomafiatappajan sielu jää tanssimaan vielä kuoleman jälkeenkin:

-Shoot him again.
-Why?
-His soul is still dancing.

Välillä kamera heittäytyy Katrinan* jälkeisen New Orleansin liskojen ja muiden matelijoiden tuhnuiseen vinkkeliin. Noita elukoita (katsojia) Cage sitten kokkelipöllyissä typerä virne kasvoillaan tihrustaa. Ihan suositeltavinta suuriin teattereihin viime aikoina tulleesta matskusta.

*Josta ei muuten revitä irti oikeastaan yhtään mitään, ainoastaan jonkinlaista taustaväreilyä.

Shutter Island (Martin Scorsese)
Kyllähän Scorsesen leffat toimivat teknisesti kuin juusto pizzassa (tai avokado!), mutta hitto vieköön miten pahasti pöhövirus haittaa maestron uusinta(kin) leffaa. Lupaavan ja tunnelmallisen alun jälkeen leffa redusoituu pelkäksi juonenkäännepelleilyksi, ja kaikki muu tuppaa unohtumaan. Henkilökohahmoista ja muutamasta hienosta kuvasta on vaikea koskettua, kun päähuomio on älyllisessä kikkailussa ja päähenkilön havainnon uskottavuuden kääntelemisessä. Periaatteessa käteen ei jää yhtään mitään. Käännä sitä, tolta puolelta ei oo paistunut vielä kunnolta.

DiCaprio vetää ihan hyvin sen, mitä hieman hölmössä ja rautalangasta väännetyssä dialogissa vedettävissä on, mutta mistä löytyisi ikilapsenkasvoiselle ja hieman mongoloidiselle DiCapriolle oikeasti sopiva rooli? Kun se Gilbert Grapen Arniekin meni jo 16 vuotta sitten… Kovin uskottava etsivä hän ei ainakaan ole, varsinkaan standardin mukaan. Varsinkin kun vieressä on partnerina Mark Ruffalo, joka veti karhean etsiväroolin jo Zodiacissa ja joka on jo ulkoisen olemuksensa vuoksi aivan eri tavalla läsnä.

Prison (Renny Harlin)
Rennyn Hollywood-debyytti on hölmö vankilakauhu vuodelta 1988, jossa Viggo Mortensen veti ensimmäisen pääroolinsa. Periaatteessa leffan kauhu on lähinnä sähköä ja telekineesiä, mikä tuntuu jopa hieman toissijaiselta leffan vankiladraamaan (joka ei kyllä mitään Oz-tasoa ole) verrattuna. Aika päämäärätön ja hömelö pätkähän tämä on. Olisitteko voineet uskoa moista Rennyn leffasta?

Picnic at Hanging Rock (Peter Weir)
Sinänsä ihan hyvin tehty utuinen mysteeri, joka jää jotenkin kesken ja pointtikin vähän uupuu, vaikka naiseksi tulemisesta kuristavassa yhteiskunnassa tässäkin voisi olla kysymys. Sinänsä myös Joan Lindsayn alkuperäiskirjan motiivi taisi ensisijaisesti olla mysteeri ja selittämättömyys, ainakin jos kirjailijan haastatteluista välittyvään eetokseen on uskominen. Sukulaissielu Hadzihalilovicin upean Innocencen kanssa.

Le scaphandre et le papillon (Julian Schnabel)
Ihan näppäränä kuvataiteilijana ensisijaisesti tunnetun Schnabelin yllättävänkin ekonomisesti ohjaama toipumiskuvaus tuo oitis mieleen Amenábarin oivallisen, niin ikään tositarinaan perustuvan Mar adentron. Schnabelin leffa ei kuitenkaan moralisoi tai ota kantaa (kontra Mar adentron eutanasiamotiivi), vaan painopiste on pikemminkin elämästä nauttimisessa ja siinä, mitä yhtäkkinen rajaaminen (esim. halvaantuminen) voi merkitä ja miten se muuttaa asioiden merkitystä.

Elle-lehden päätoimittaja Jean-Dominique Bauby siis sai aivoinfarktin, minkä seurauksena hän halvaantui. Halvauksen seurauksena ja muistelmiaan silmäluomellaan räpyttäessään hän huomasi elämänsä olleen pinnallista ja itsekästä. Sinänsä peruskamaa ja ikiklisee, mutta hitto vie, silti koskettavaa ja ajattelemaan pakottavaa.

Ennakkotietojen ja takakansibrändäyksen valossa pelkäsin, että halvaantuneen päähenkilön "mielikuvituksen" kuvaamista olisi enemmän. Moinen on yleensä yleensä banaalia ja helpolla tavalla "kaunista". Sitä osastoa Schnabelin elokuvassa on loppujen lopuksi hyvin vähän, oikeastaan häviävästi. Pääpaino on pikemminkin muistoilla, vaikka niiden autenttisuutta ei problematisoidakaan (mikä toisaalta olisikin tässä tapauksessa turha harhapolku). Hieno nykyelokuva, välillä tehdään hyvääkin.

Pidän Mathieu Amalricista todella paljon. Hänessä on sitä ihanaa ranskalaista limaa; charmia ja kuitenkin aikaan matelijamaista petollisuutta. Lisäksi hän on lyhyt (1,69m), mikä on aina bonusta. John Cassavetes oli muuten suunnilleen saman pituinen.

Leffan naiskvartetti on niin ikään upeaa katsottavaa, lähes kiusoittelevan vittumaisella tavalla. Tavallaan roolitus on varsin näppärää: kuvakulma on valtaosin Baubyn näkövinkkelistä, jolloin lähellä mutta kuitenkin niin tavoittamattomissa olevat, jumalaisen kauniit puheterapeutit, fysioterapeutit, kirjurit ja ex-vaimot pakottavat katsojankin kokemaan hillitöntä kaipausta ja himoa. No hyvä, kenties vain mieskatsojat. Toisaalta suuri osa ainakin minun lähipiirini naisista arvostaa myös naiskauneutta siinä mielessä, joten ehkä näistä jaotteluista voisi pyristellä vähitellen eroon. Joka tapauksessa, tiedätte varmasti mitä tarkoitan. Sinänsä halvaantuneen, vartaloonsa yhteyden menettäneen ihmisen mielessä kuka hyvänsä, edes etäisesti viehättävä ja haluttua sukupolvea edustava ihminen on jumalolento.

Mainokset
8 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    maaliskuu 5, 2010 1:54 pm

    Zodiac
    Musta on – jälkiviisaasti – selvää, että Zodiac on enemmän elokuva pakkomielteestä kuin sarjamurhaajasta. Vaikka onhan se murhaajakin pakkomielteinen, niin vielä enemmän sitä ovat murhaajaa jäljittävät tyypit, ne kun leffassa framilla muutenkin. Puhumattakaan siitä, että perfektionisti-Fincher on viilannut leffan jokaisen detskun just eikä melkein.
    Suosikki-Fincherini nykyään.

    • maaliskuu 5, 2010 2:13 pm

      Re: Zodiac
      niin, tai siis yhtä hyvin katsojan pakkomielteestä. mutta tarkoitin ehkä sitä, että sarjamurhaajamotiivi legitimoi koko touhun; ei tuota(kaan) leffaa olisi ilman sarjamurhaajaa. se, mikä sarjamurhaajissa aiheuttaa pakkomielteitä taitaa ollakin sitten toinen juttu.

    • maaliskuu 5, 2010 2:13 pm

      Re: Zodiac
      niin, tai siis yhtä hyvin katsojan pakkomielteestä. mutta tarkoitin ehkä sitä, että sarjamurhaajamotiivi legitimoi koko touhun; ei tuota(kaan) leffaa olisi ilman sarjamurhaajaa. se, mikä sarjamurhaajissa aiheuttaa pakkomielteitä taitaa ollakin sitten toinen juttu.

  2. Nimetön permalink
    maaliskuu 5, 2010 1:54 pm

    Zodiac
    Musta on – jälkiviisaasti – selvää, että Zodiac on enemmän elokuva pakkomielteestä kuin sarjamurhaajasta. Vaikka onhan se murhaajakin pakkomielteinen, niin vielä enemmän sitä ovat murhaajaa jäljittävät tyypit, ne kun leffassa framilla muutenkin. Puhumattakaan siitä, että perfektionisti-Fincher on viilannut leffan jokaisen detskun just eikä melkein.
    Suosikki-Fincherini nykyään.

  3. Nimetön permalink
    maaliskuu 5, 2010 2:38 pm

    Pitänee kommentoida:
    Jos Michelle Williamsista tykkäät niin suosittelen Wendy & Lucya. Ihan hyviä elokuvia on ainakin valinnut, tosin siinä Shutter Islandissa kaikki Michelle Williams kohtaukset oli aika kauheita, varsinkin se lopun takauma, jossa Capriokin pääsee huutamaan taivaalle että ”No!!” – suoraan Simpsoneista tms. Vielä kun olis ”Dear God why?!!” niin a vot!
    Blade Runnerin Final Cuttia yritin katsoa, mutta heti alussa alkoi vituttamaan kun se oli leikattu nopearytmisemmäksi ja jotenkin osoittelevaksi. Se Director’s Cut on silleen niinku leijuvampi, tai jotain, junou.
    Toi Paha poliisi ei muuten perustu samaan käsikirjoitukseen, vaan lähtökohta – narkkaripoliisi – on sama, mutta muuten aika eri elokuva. Se on muuten pirun hyvä se Ferraran leffa, parempi kuin tää Herzogin, vaikka ihan hauska sekin on, eniten Cagen ansiosta.
    – Pertsa

    • maaliskuu 5, 2010 4:07 pm

      ahaa, tuollaista eroa blade runnereiden versioiden välillä en osannut katsoa. mutta ainakin osoittelua tuntuu final cutissa olevan enemmän kuin director’s cutissa, eli senkin valossa varmaan pitäisin nmyös siitä director’s cutista enemmän.
      pitää katsoa se ferrarakin, se kyllä odottaa tuolla dvd-hyllyssä.

    • maaliskuu 5, 2010 4:07 pm

      ahaa, tuollaista eroa blade runnereiden versioiden välillä en osannut katsoa. mutta ainakin osoittelua tuntuu final cutissa olevan enemmän kuin director’s cutissa, eli senkin valossa varmaan pitäisin nmyös siitä director’s cutista enemmän.
      pitää katsoa se ferrarakin, se kyllä odottaa tuolla dvd-hyllyssä.

  4. Nimetön permalink
    maaliskuu 5, 2010 2:38 pm

    Pitänee kommentoida:
    Jos Michelle Williamsista tykkäät niin suosittelen Wendy & Lucya. Ihan hyviä elokuvia on ainakin valinnut, tosin siinä Shutter Islandissa kaikki Michelle Williams kohtaukset oli aika kauheita, varsinkin se lopun takauma, jossa Capriokin pääsee huutamaan taivaalle että ”No!!” – suoraan Simpsoneista tms. Vielä kun olis ”Dear God why?!!” niin a vot!
    Blade Runnerin Final Cuttia yritin katsoa, mutta heti alussa alkoi vituttamaan kun se oli leikattu nopearytmisemmäksi ja jotenkin osoittelevaksi. Se Director’s Cut on silleen niinku leijuvampi, tai jotain, junou.
    Toi Paha poliisi ei muuten perustu samaan käsikirjoitukseen, vaan lähtökohta – narkkaripoliisi – on sama, mutta muuten aika eri elokuva. Se on muuten pirun hyvä se Ferraran leffa, parempi kuin tää Herzogin, vaikka ihan hauska sekin on, eniten Cagen ansiosta.
    – Pertsa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: