Skip to content

Juokseva kommentaari osa 5: Houdinin uni, osa 1

helmikuu 11, 2010

Lupasin jo kerran olla kirjoittamatta runouskäsityksestäni. Tai siitä minkälaisen linssin lävitse luen, tai kuvittelen lukevani. Tai minkälaisen linssin lävitse unelmissani luen ja toivon lukevani. Ja koska vain tällainen lukeminen yhdistyy päässäni johonkin mainittavan arvoiseen kokemiseen, värittää se väistämättä lukemistani ja luo runolle kuin runolle typerryttävät (ainatoteutumattomat) odotukset. Siinä mielessä se on materialistista, jos ja kun vaaditaan mitattavuutta ja jotain kaikkien ulottuville. Sinänsä voin sanoa, että

Runouden perusyksikkö ei ole ajatus.
Runouden perusyksikkö ei ole kuva.
Runouden perusyksikkö ei ole mimesistä.
Runouden perusyksikkö ei ole moraalin tarkastelua.
Runouden perusyksikkö ei ole mitään filosofista.
Runouden perusyksikkö ei ole mitään affirmatiivista.
Runouden perusyksikkö ei ole maailman kuvaamista vieraannuttamisen keinoin.

kuva: Hans Bellmer

Mutta vähänpä siitä on iloa kellekään ja luultavasti houkuttelee ihmisiä vain sanomaan, että "no mutta omien runojesi perusyksikköhän on kuva". Lienee selvää, että Sollers, Derrida, Barthes ja Deleuze ovat niin "hankalia" ja – mahdollisesti – käyttökelvottomia juuri siksi, koska he yrittivät ilmaista, mitä raatoja oikeasti rantaan tuova kirjoittaminen on, tai ehkä pikemminkin mitä se ei ole. Tavallaan pitäisi enää päivittää ranskisten umpimoderni maku nykyaikaan. Toisaalta kukaan tuskin lienee enää kiinnostunut sellaista lukemisesta tai kirjoittamisesta, jonka toivomus on tuhota maailma tai tehdä se mielettömäksi. Muistelmia kuolleesta kirjallisuudesta. Oikeastaan on vain koulukuntia: joko haluaa, että pitämisen syyt voi selittää, tai vaatii, että ne ovat selittämättömiä ja tyhjentymättömiä (allekirjoittanut, tämä on hyvän matskun kriteeri).

Harva asia on toistaiseksi osoittautunut tyhjentymättömäksi. Ehkä pitäisi puhua sykleistä. Tai muodin vaiheista. Tarkovski on hirvittävän banaali, kun katsoo elokuvat useaan kertaan ja omaksuu estetiikan ja sen taustalla piilevän moraalikäsityksen. Mutta jos ei ole koskaan katsonut Tarkovskia, voi odottaa ilmestyksiä. Ja niin edelleen.

Näine puheineni siirryn lukemaan Pekka Jäntin Houdinin uni -esikoista äärimmäisen subjektiivisesta vinkkelistäni. Henkikökohtainen tuskin on poliittista, mutta aina esteettistä. Jäntin teokseen esipuheeni liittyy häviävän paljon tai hirvittävästi. Se vain sattuu olemaan runoutta. Tätä lukupäiväkirjaani kannattanee lukea samalla luotauksena myös omaan estetiikkaani. Kenties puhun nyt tämän "Jyväskylän koulukunnan" vinkkelistä, jollaisen muodostumisesta monet jo irvailevat. Ehkä tämä teksti selventää näkemyksiäni nykyrunoudesta.

Aluksi voisi sanoa, että pidän kirjan nimestä, vaikka toisaalta se on prikulleen sellainen nimi, jollaisen moderni nuori kirjailija voisi teokselleen antaa. Sinänsä se olisi vielä ominaisempi romaanin nimenä (n. 200-250 sivua). Hieman historiallinen, hieman mystinen. Kenties menneisyyteen sijoittuva. Eli: nimi joka on runollinen ja jonka taustalla on väistämättä jokin "tarina" ja luultavasti jonkinlainen yhteenveto jostain ihanteesta tai ideaalista. Tyyliin "Houdini symbolisoi minulle sen ja sen ajankohdan/ihmisyyden/kulttuurin sitä ja sitä henkeä, hän oli ihminen tyyppiä X".

Kokoelmasta ulkoisesti: kammoksun hieman otsikoituja runoja, samoin huolella tehtyjä ja kustannustoimitettuja kokoelmia. Siis siinä mielessä, että se viilaus näkyy. Jotenkin pitäisi pystyä olemaan kuin Céline: näyttää ja tuntua lonkalta ammutulta, vaikka oikeasti jokainen lause on tarkasti hiottu ja laskelmoitu. Céline on ehkä huono esimerkki, koska nykyään ei enää tulisi mieleenikään lukea häntä. En oikein pidä siitä, että kirjallinen perinne tai jonkinlainen sivistys näkyvät. En pidä runousinstituutin leimoista, kuten otsikoiduista runoista, selkeistä runollisista keinoista jne. Huh. 92 sivua runoja, joista jokaisella on nimi. Tästä voi tulla vielä vaikeaa.

s.5  Avausrunossa minua häiritsee rakenne, jossa on selkeästi kolme osaa. Arkinen ja banaali alku, joka muuttuu kalakeittoreseptiksi (ruoanlaitosta lukeminen on toisaalta aina kiehtovaa, omanlaisensa ekfrasis), joka muuttuu jonkinlaiseksi absurdien asioiden listaksi. Tällainen rakenne pakottaa kehikon, jonka sisällä voi survoa vain rajatusti. Luettelosta en pidä, se on mielestäni tylsä – vaikka juuri tällaista touhusta minun "kuuluisi" pitää. Pidän eniten lyhyestä pätkästä reseptin ja listan välillä. Mikä listassa sitten mättää? En osaa selittää. Varmasti ainakin tyyli (hieman liian sivistynyt ja omaa sivistystään kevyen vitsikkäästi ivaileva), sanasto. En ylipäänsä pidä hirveästi runoudesta, joka käyttää paljon vaikkapa synonyymeja tai vanhoja sanoja. Tai sanoja kuten ’tallirenki’, ’hykertelevä’, ’tiiraileva’ tai ’komissaari’. En pidä suomen kielen ominaislaadusta tuossa mielessä. Tämä saattaa olla yksi syy sille, miksi näen niin usein punaista 90-luvun kotimaisen runouden parissa. En pidä jonkin kansallisuuden affirmaatiosta. Sinänsä tässä runossa on paljon asioita, mutta ehkä se ei ole kielellisesti tarpeeksi leikkaavaa tyypille, joka on tottunut nettiin, räppiin, Barthelmeen ja flarffiin.

Lisäksi en voi sietää tällaista proosarunomuotoa (enkä ylipäänsä proosarunomuotoa, vaikka omat runoni usein sellaisia – pakon sanelemina – ovatkin): kaksi sivua yhtä putkea. Toisaalta on hyvin mahdollista, että rytmitys on tarkoituksellista: seuraava runo on lyhyt; kolmirivinen ja suuressa tilassa sivullaan. Pistää myös miettimään, onko tietoinen valinta pistää listamainen rimpsu (jonka voisi helposti ripotella) proosapätkänä. Mahdollisesti. Turhia kysymyksiä, koska varsinainen lukeminen tapahtui jo. Kaiken kaikkiaan tästä estetiikasta onnistuu tulemaan mieleeni jopa ranskalainen uusi romaani, mikä ei ole ikinä hyvä asia.

Sanoinko muuten jo, että aiemmin viittaamastani "suomen kielen ominaislaadusta" tulee mieleen Keltainen Kirjasto ja suomalainen 50-80-lukujen modernismi ja ylenpalttinen Euroopparakastelu? Nämäkin ovat harvoin hyviä asioita.

s. 11  Tämä on siisti, pidän perusrunoudesta silloin kun se ei lässytä liikaa. Kolme riviä, jokainen on hyvä lause. Tietenkin tässä on tukirakenteita (teesi, antiteesi, proteesi) kuten tyttö-äiti-isoäiti ja teemoja kuten tähdet/avarus/elämä/kuolema, jotka tekevät huolellisesti rakennetulla painollaan mahdottomaksi minkään aidon kokemisen, mutta silti elegantti pieni teksti.

Palkintolautakunnat muuten kärsivät aina tästä neuroosista: jos on jokin rakenne (vaikkapa sikermä, joka eri teksteissään kelaa ja kierrättää tiettyä teemaa) ja siten jokin toistuva kuvasto ja vertauskuvallinen suhde (kuten että ensimmäinen runo on kevät/nuoruus, viimeinen syksy/kuolema), on oikeastaan enää mahdoton olla pitämättä sikermää/tekstiä hyvänä ja taidokkaana. Näiden vulgaarirakenteiden bongaaminen ja tunnistaminen balsamoi jo niin hirvittävän paljon lukijan egoa, että ei tajutakaan, että mikään ei räjähtänyt tai mennyt sijoiltaan.

s. 12  Isoäitimotiivi jatkuu, jopa isoäidin yhteydessä oleva ’avaralla’ toistaa edellisen runon isoäidin yhteydessä mainitun ’avaruuden’ (näin luodaan kokoelmallisuutta, folks!) Pidän rytmistä ja toistosta, kyllähän tähän tulee väkisinkin Lewis Carroll -vibaa variksenpelättimineen ja peltoineen. Myös muokkailtua Raamattu-viitettä.

s. 13  Ja seuraavaksi sitten F.E. Sillanpää -viitettä (runon nimi on Nuorena nukkunut). En tosin osaa sanoa, onko siinä mitään sisäistä dialogia Taatan horinoiden kanssa, sillä siitä on ikuisuus kun Siljan, minkä lisäksi en voi sietää Sillanpään kieltä. Tietenkin otsikko on nikkaroitu sopivaksi tämän runon sisältöön. Pirun hiottua ja toisaalta monimutkaista lausetta, mikä yleensä tekee sen, että pitää lukea useaan kertaan, että tajuaa jotain, vaikka sisältö on simppeli. Ehkä se on Sillanpää-nyökkäys. Sinänsä en ymmärrä tuollaisia nyökkäyksiä.

En voi myöskään sietää "kauniita" lauseita kuten "hän ylittää suojatietä ja nukahtaa luunvalkealle viivalle kauniina kuin ruusu". Onhan se vahva kuva visuaalisesti. Jäntti taitaa olla tuleva prosaisti. Syön hiukseni, jos tämä kokoelma ei voita runopalkintoja ja kastele raatilaisten pikkupöksyjä.

s. 14  ripsii-kikka on aluksi vähän ärsyttävä, mutta sen voi lukea myös spatiaalisesti suhteessa rantakallion kukkasiin tai kuistiin, mikä luo heti aika mukavan tunnelman, kuin olisi joltain suojassa. Toisaalta on myös rantakallion avoimuus ja aallot, niiden ripsiminen ja toisaalta kuistin intiimiys ja suoja kenties sateelta, oma rauha. Tässä runossa on jotain japanilaista; sateen katseleminen suojassa, jollain kuistilla on erityisen lähellä sydäntäni. Varmasti siitä on paljolti kiittäminen japanilaista elokuvataidetta. 

s. 15  Ripottelua, joka toimii aluksi hyvin: ruumiskasojen hiljaisuus kontra kieppuva kolikko hyötyvät jotain rakenteesta, mutta jatkossa suuret välit hajottavat rytmin täysin. Samalla herpaantuu keskittymiseni ja luen vain nopeasti läpi. Sitä Jäntin runous ei kestä: se on hieman mietiskelevää ja hitautta vaativaa, ei säihkyvää ja nenän murtavaa.

s. 16  Hauskaa, että kokoelmassa on näinkin paljon asettelultaan hieman kokeellisia tekstejä. Konkreettisesti aika pienen budjetin ABC-kamaa, mutta toisaalta mikään tämän överimpi ei oikein tähän yhteyteen istuisikaan. "Ilmaan kahlittu lintu etsii rauhaa puusta" on hieno lause, kuin vanha kiinalainen tai japanilainen runo. Samoin y-akselin suuntaisesti kulkeva otsikko on ihan hauska idea, kuten lukusuunien muuttaminen aina. Tai siis varsinaisesti lukusuunta ei muutu, vaan tekstin suhde otsikkoon; yhtäkkiä se onkin otsikon vieressä. Myös "Lintu kävelee muistin mustilla oksilla" on ihan näppärä kuva, mutta muuten runo on lauseeltaan mitäänsanomaton; ripoteltu asettelu tuntuu olevan peittämässä tätä tosiseikkaa.

[EDIT:] Tosin sain välittömästi noottia ystävältäni, jonka mielestä kyseessä voi olla "ärsyttävän banaali" Pound-viittaus, "Petals on a wet black bough",

"joka löytyy ihan kaikista oppikirjoistakin – tai jos nyt ei suora viittaus, ainakin jonkinlainen intertekstuaalinen hikka. Mutta en nyt olisi ihan samaa mieltä, että laini on ’näppärä’ – tietty kyse on kontekstistaan irrotetusta lauseesta, mutta jos sitä saa arvostella sellaisenaan, niin täältä pesee: ensinnäkin linnut on aina vähän tylsiä. Mikä lintu siellä on? Miksi? Miten se liikkuu? Pelkkä geneerinen "lintu" ei oikein sano mitään. Ja miten niin se lintu kävelee jossain MUISTIN oksilla? Mitä ne MUISTIN OKSAT on? Okei, lintu on tajunta, joka hyppii aivojen oksilla…mutta kuva on mun mielestä jotenkin samaan aikaan turhan epätarkka ja liian ilmiselvä runollisuudessaan. Pitää kysyä: mihin näin ilmeistä kuvaa tarvitaan? Mikä siitä tekee innostavan, oivaltavan tai tärkeän sen jälkeen kun samaa kuvaa on viljelty jo sata vuotta? Joskus tulee sellainen olo, että kaikilta suomalaisilta runoilijoilta pitäisi kieltää tällaiset luontovertauskuvat tai animismit. Vanhalla kunnon viktoriaanilla Ruskinilla oli tätä varten termikin. Siis jo 1800-luvulla. ’Pathetic fallacy’: "The treatment of inanimate objects as if they had human feelings, thought, or sensations." Ruskin oli viktoriaaniseen tapaan höveli moralisti, mutta mun mielestä tuon voisi ottaa ohjeeksi nykyään – enkä oikein voi vastustaa kiusausta sanoa, että etenkin Teoksen kustannustoimittajat hyötyisivät tämän ohjeen noudattamisesta."

s. 17  Ja vieläkin konkretiaa. Otsikko "AALLOT aallot AALLOT aallot AALLOT aallot" on aika perussormiharjoitus, mikä tietenkin kertoo karua kieltään konkreettisen runouden hieman kertakäyttöisestä perusolemuksesta: sitä ei voi tehdä kovin monesti ja lähes aina se tuoksuu gimmickiltä. Ripoteltu asettelu ei palvele tätäkään runoa, vaan rikkoo rytmin. Lauseen tasosta en pidä tässäkään. Lopun "iloista vettä/surevaa vettä"-konkretia on kylläkin varsin kaunis.

Tässä on peräkkäin siis kolme ripoteltua runoa, jotka näyttävät samanlaisilta. Kaksi jälkimmäistä ovat samalla aukeamalla, mikä on aina tyylilisesti mukavaa. Näiden jälkeen on vielä yksi toistoon perustuva lateluruno (kaksi lausetta per säe), joten ensimmäinen osasto on varsin rauhaton ulkoasultaan.

s. 18  Tällainen naseva, hyväpoljentoinen viekastelu, joka pelaa kliseiden kierrätyksellä. Tässä on jotain pakinamaista. Miksi tämä ei ole paljon kipeämpi?

Varsinaisesti kokoelma ei ole lähtenyt vielä käyntiin, osastologiikankaan mukaisesti. Oli aloitusruno, ensimmäinen osasto ja nyt tulee toinen osasto, jonka pitäisi jo vähän puraista. 

Mainokset
6 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    helmikuu 11, 2010 9:41 pm

    Pitää ehkä muistuttaa, että Ruskinin tunteellinen virhepäätelmä kielsi elottomien objektien elollistamisen, ja liittyi niin tiiviisti aikansa runouden ylettömyyksiin, ettei se sinänsä sovi näihin modernismin myötä syntyneisiin kuulaisiin ja selkeisiin luontovertauskuviin, joissa katu käveltyy ja linnut hyppii synapseilla. Mutta toisaalta ei voi olla kiehtomatta ajatus, että manieristiseksi näivettynyttä taidetta voidaan korjata laittamalla sille nukkumaanmenoajat ja kieltämällä karkin ahminta, ihan samalla tavalla kuin modernistit 50-luvulla korjasivat silloisen runoutemme kököimpiä piirteitä yksinkertaisesti pidättäytymällä niistä.
    Tv. ”nootin lähettänyt ystävä”

  2. Nimetön permalink
    helmikuu 11, 2010 9:41 pm

    Pitää ehkä muistuttaa, että Ruskinin tunteellinen virhepäätelmä kielsi elottomien objektien elollistamisen, ja liittyi niin tiiviisti aikansa runouden ylettömyyksiin, ettei se sinänsä sovi näihin modernismin myötä syntyneisiin kuulaisiin ja selkeisiin luontovertauskuviin, joissa katu käveltyy ja linnut hyppii synapseilla. Mutta toisaalta ei voi olla kiehtomatta ajatus, että manieristiseksi näivettynyttä taidetta voidaan korjata laittamalla sille nukkumaanmenoajat ja kieltämällä karkin ahminta, ihan samalla tavalla kuin modernistit 50-luvulla korjasivat silloisen runoutemme kököimpiä piirteitä yksinkertaisesti pidättäytymällä niistä.
    Tv. ”nootin lähettänyt ystävä”

  3. Nimetön permalink
    helmikuu 16, 2010 1:40 pm

    Tekijän huom.
    Kamoon, ei se mikään Katekismus ole.
    -p-

    • helmikuu 16, 2010 4:23 pm

      Re: Tekijän huom.
      hehe, minä kun ehdin jo hetken luulla, että ihmiset pitäisivät siitä, jos kerrankin luetaan kunnolla!

    • helmikuu 16, 2010 4:23 pm

      Re: Tekijän huom.
      hehe, minä kun ehdin jo hetken luulla, että ihmiset pitäisivät siitä, jos kerrankin luetaan kunnolla!

  4. Nimetön permalink
    helmikuu 16, 2010 1:40 pm

    Tekijän huom.
    Kamoon, ei se mikään Katekismus ole.
    -p-

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: