Skip to content

Sorron työstä nouskaa, eli aamuöinen itsetuntokompleksi

tammikuu 7, 2010

Is it possible to live a life without money?

Hyvä kirjoitus, vaikka päättyykin huomautukseen siitä, että nykyään markkinatalous koettaa tehdä jätteestäkin omaisuutta. Se ei sinänsä ole kirjoittajan vika, tyylivirhe tai ajatuspieru, vaan yksinkertaisesti masentava tosiasia, joka palauttaa tämänkin kvasiutopian maanpinnalle.

Turhanpäiväiseen työhönsä ja elämäänsä kyllästynyt brittijournalisti alkaa siis elää keräilemällä ja dyykkaamalla, ilman omaisuutta, maksaen rahaa lähinnä kännykkälaskuistaan.

Pian hän kuitenkin kyllästyy uudestaan, mikä on kiinnostavaa. Tällä kertaa uuden elämäntyylinsä mutkattomuuteen ja helppouteen! Hän alkaa tehdä töitä, tällä kertaa ilmaiseksi. Lähinnä siis hyväntekeväisyystyötä, vähäosaisten tukemista jne. Hauskana sivukaneettina mainitaan myös, että hän lainailee kirjastosta filosofiaa. Höpsö antiikista periytyvä piirre: itsensä kehittäminen älyllisesti on jotain, mitä yksilö harrastaa silloin, kun hänellä on ylettömästi vapaa-aikaa. Tosin mistäs minä tiedän, ehkä työläiset ovat polymorfisia nautintokoneita, jotka saavat poskettoman immanenttia mahlaa mistä hyvänsä matkasta kotiin töiden jälkeen ja aivojumpat ovat gourmet-matskua.

Mistä juontuu halu tuntea itsensä tarpeelliseksi osaksi yhteiskuntaa? Onko se sairaalloinen halu? Onko meissä muka niin paljon muurahaista; että infrastruktuuri ei pysy kasassa ilman jokaista yksilöä? Onko työmoraali hakattu niin syvälle ytimeen, että noinkin suuren systeemin ulkopuolelle hyppäämisestä huolimatta se tulee ja pistää ruotuun, tai ainakin tuhoaa elämänlaadun saamattomuus-applikaatioillaan?

Tietenkin hyväntekeväisyys on edes jokseenkin tarpeellista työtä, joten tästä nopeasti yleistäen ja johtaen työllä alkaa olla tarkoitus taas siinä vaiheessa, kun sitä tehdään vapaaehtoisesti ja omasta "pakottavasta" halusta.

Mikä meissä vaatii laiskottelun estetiikan ja aikaansaavuuden estetiikan balanssia? Tietenkin hengissäpysymisen tarve, mutta siis: keräily/hengissäpysymistyönsä lisäksi kirjoittaja alkoi tehdä muita töitä. Onko pelkkä oleminen todella niin kamalaa? Onko kaikki aika saatava tuottavaan käyttöön edelleen, keräily/talteenottokulttuurissakin? Tuntuuko olemassaolo liian painostavalta, jos sitä ei pysty pakenemaan puuhasteluun? Onko aivot sammuttava työnteko lopulta sama asia kuin aivot ylikierroksille pistävä (=sammuttava) meditaatio? Mitä väliä sillä on? Toki kirjoittaja tekee vapaaehtoistöitä auttaakseen samalla muita.

Kaikki tämä palautunee henkilökohtaiseen ongelmaani, nimittäin suhteeseeni työhön; käyn jatkuvaa perustelua siksi, koska en voi oikein sietää ajatusta muista kuin jonkinlaisista freelance-töistä. Niitäkin olisin valmis tekemään lähinnä siksi, koska luultavasti tekisin ne muutenkin. Kuten vaikka tämä blogi. Ei tästä mitään minulle makseta, mutta eiköhän tännekin ole vuosien varrella useammankin gradullisen tai kirjan verran hyvää tekstiä tuutattu. Eli toisin sanoen: teen kyllä paljonkin työtä, mutta teen sitä sellaisessa muodossa, josta minulle ei makseta. Tietenkin olen osa prekariaattia.

Tämä liittyy, ainakin minun päässäni, myös arvovasemmistolaisuus vs. luokkavasemmistolaisuus -kysymykseen. Sinänsä pääajatus on vähän toinen: edellinen ajaa individualistisen "ainutlaatuinen yksilö" -identiteetinrakentamisen ja sen kautta valaistumisen löytämisen projektia (tämä on myös tarina kärsivästä taiteilijasta), jälkimmäinen tuotantosuhteiden järkiperäisen muuttamisen, yhteisten pelisääntöjen kautta valaistuksen löytämisen projektia. Olen ollut arvovasemmistolainen, mutta menossa kovaa kyytiä kohti luokkavasemmistolaista (tosin lähinnä siksi, koska yhteisön paine tuntuu ajavan siihen suuntaan). Toisaalta en usko, että tämä voisi olla joko-tai -kysymys. Mielestäni tämän taustalla on myös suhde työhön.

Kärjistäen omalla kohdallani kuvio menee tällä hetkellä jotenkin näin: individualisti ja anarkisti minussa ei halua tehdä töitä syistä että a) olen laiska muuhun kuin itseäni kiinnostavaan älylliseen työhön (jota teen, kuten tietotyöläinen tekee, 24 tuntia vuorokaudessa, en vain tuuttaa jatkuvasti paskaa ulos), b) työnteko on kapitalistisen yhteiskunnan hallussa ja siten ainoastaan yksilöä (totuutta, kauneutta tai jotain muuta ihannetta) tuhoava ja siten ihmisiä massoittava voima (jos kohta ihmisiä massoittamaan ei tarvita työtä). Tietysti myös siksi, että c) id (software) minussa haluaa palavia raunioita eikä työntekoa; asiat ovat huomattavan koskettavia, kun ne särkyvät tai tuhoutuvat. Äkillinen muutos, äkillinen leikkaus. Ihan ABC-tason kollaasia. Lyhyt oppimäärä. Nämä tällaiset Fight Club -tason situationistiset jutut ovat vähän hankala pallo, kun estetiikka sekoittuu oudolla tavalla yhteiskuntaan ja moralistiset keski-ikäiset miehet (eli kaikki suomalaiset miehet) pyörivät akselinsa ympäri paikalle inisemään, että väkivalta ja fallos. Jos meidän todellisuutemme on metafora, niin miksi ihmeessä fiktiomme ja fantasiamme eivät myös olisi metaforisia? Tai symbolisia, jos pelkää lykkäämistä ja haluaa tehdä asioista vielä hämärämpiä.

Selvää on, että arkirealismi ei vaivaa pelkästään suomalaista kirjallisuutta. Ei muuta kuin sudoku käteen, tylsä lyijykynä kolmanteen silmään ja luovan ongelmanratkaisun työsuhdeautolla kohti entropian tyylimyllyjä!

Mutta eikö kaikessa ole kysymys ajasta? (sos/lol, nyt tuli aika äkillinen lukiofilosofinen leikkaus!) Kaikkea väsätään tuleville sukupolville tai omia eläkepäiviä silmällä pitäen. Kaiken pitäisi kestää aikaa. Talousjärjestelmänkin (vaikka jenkkipankkiirit, kuten huomattiin, eivät näin ajatelleetkaan). Hassua. Ikuinen elämä tylsyyden parissa muille virikkeitä luoden ja kaljaa juoden. Nyt ollaan jännän äärellä. Affektileka humahti, nyt äkkiä joku analysaattori paikalle etsimään tälle sopiva filosofinen kehys.

Entä minulle usein esitetty, päällisin puolin maalaisjärkiseltä vaikuttava, mutta pohjimmiltaan vain kontrolliin alistava kysymys "mitä jos kaikki ajattelisivat ja toimisivat kuten sinä"?

Vastaisin, kuten ystäväni kerran minulle kertoi vastanneensa: "hetken aikaa maailma olisi totisesti kaunis".

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    tammikuu 7, 2010 10:25 am

    ”Kaikkea väsätään tuleville sukupolville tai omia eläkepäiviä silmällä pitäen. Kaiken pitäisi kestää aikaa. ” Vain taiteen ”pitää kestää aikaa”, ei minkään muun. Ainakin musta tuntuu, että tulevaisuuden ihmisiä/olentoja ei ajatella, ja vallassa olevan (ikä)luokan aikaperspektiivi kulkee korkeintaan 20-30 vuoden kaaren, ja siinäkin keskeinen kysymys on: ”kuka huolehtii että meikäläisen katetri vetää kun en pääse enää hyyskään?” Lisäksi kukin huolehtii, että saa elämänsä aikana kulutettua niin helvetisti, että ennen siitä ei osattu haaveilla ja tukevaisuudessa siitä osataan korkeintaan haaveilla.
    -maaria

  2. Nimetön permalink
    tammikuu 7, 2010 10:25 am

    ”Kaikkea väsätään tuleville sukupolville tai omia eläkepäiviä silmällä pitäen. Kaiken pitäisi kestää aikaa. ” Vain taiteen ”pitää kestää aikaa”, ei minkään muun. Ainakin musta tuntuu, että tulevaisuuden ihmisiä/olentoja ei ajatella, ja vallassa olevan (ikä)luokan aikaperspektiivi kulkee korkeintaan 20-30 vuoden kaaren, ja siinäkin keskeinen kysymys on: ”kuka huolehtii että meikäläisen katetri vetää kun en pääse enää hyyskään?” Lisäksi kukin huolehtii, että saa elämänsä aikana kulutettua niin helvetisti, että ennen siitä ei osattu haaveilla ja tukevaisuudessa siitä osataan korkeintaan haaveilla.
    -maaria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: