Skip to content

Juokseva kommentaari osa 3: Arto Salmisen tuotannon äärellä

joulukuu 19, 2009

Hautalan Salo saa nyt luvan venata, se ei sattuneista syistä kuulukaan joululukemistooni (vaikka puoliväliin jo ehdin). Ehkä myöhemmin. En oikein ymmärrä kelle teen näitä lupauksia ja lavertelen. Ihan kuin näitä juttuja oikeasti joku odottaisi. Joka tapauksessa: "raahasin" kirjastosta Arto Salmisen kolme kirjaa (raahata on vähän liioittelua, sillä Salmisen lukemisessa menee pari tuntia per kirja), kaksi Salmista olin lukenut ennestään. Tässä on ranskalaisin viivoin (toivomuksesta voin käyttää myös belgialaisia palleroita) jotain Turvapaikasta (1995) ja Varastosta (1998), Salmisen kahdesta ensimmäisestä romaanista. Okei, lukiessa huomaa, että periaatteessa viivat ovat vain kappalejakoja, mutta halusin päästä käyttämään tuota kulunutta ja tökeröä palleroläppää. 

-En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta Salmisen tuotannossa se kuuluisa "klapilause" perustelee itsensä harvinaisen hyvin. Kaikki muut Salmisen kirjat ovat alle 180-sivuisia paitsi viimeiseksi jäänyt Kalavale, joka on öykkärimäiset 230 sivua. Periaatteessa näissä on jonkinlainen modernismi huipussaan: ei yhtään mitään ylimääräistä. Siksi Salmisen romaanin luettuaan pää on harvinaislaatuisen kuulas, jollainen se ei yleensä suomalaisen (äijä)proosan jäljiltä ole. Ehkä se johtuu siitä, että turha selittely jätetään sikseen, kun sitä ei muutenkaan kukaan, tässä eetoksessa, osaa harrastaa.

-Siksi dialogi rakentuukin keskimäärin siten, että A (yleensä jokin sivuhenkilö/nainen) esittää kysymyksen, johon B (yleensä protagonisti) vastaa nasevasti, vittumaisesti ja jotain hieman vierestä. Tätä voidaan ketjuttaa pidemmän matkaa, jolloin touhusta tulee eräänlaista kaksintaistelua. Tai pikemminkin A tavallaan korottaa panosta jatkuvasti kysymällä lisää ja lisää, mihin B vastaa ampumalla jatkuvasti nasevammin.

-Nämä sananvaihdot B yleensä voittaa, paitsi jos A onkin jonkinlainen Toinen (Turvapaikassa älykäs maahanmuuttaja, Varastossa älykäs nainen). Tällöin B:stä tuleekin hetkellisesti A. Periaatteessa nämä ovat myös ne "kriittiset" hetket, jolloin protagonisti (lukija) ymmärtää itsestään tai yhteiskunnasta jotain. Silloin vittumainen mies on, määritelmän ja kliseen mukaan, hiljaa. Siis jos on pohjimmiltaan "moraalinen" ja "inhimillinen". Sellaisia Salmelan kertojat ovat: vittumaisia ja lakia tarpeen vaatiessa kiertäviä, mutta viime kädessä hyvien tai pienten puolella. Näihin juttuihin kuuluu, että paremman vittuilun osuessa omalle kohdalle on tyylitöntä alkaa riehua, parempi on niellä loukkaus hammasta purren. Myöhemmin sitten kyllä kostetaan, jos siihen on tilaisuus ja tarve vaatii. Yleensä ei tarvi ja jos tarvii, se on jotenkin "oikeutettua".

-Annan näytteen Salmisen dialogista, romaanissa Varasto.

-Kuinka pitkä sä oot? minä kysyin.
-Neljä senttiä vaille kaksi metriä. Ja painoa on satakymmenen kiloa munat kädessä.
-Entä jos annat roikkua vapaana?
-Saman verran. Se on nääs fysiikan laki. Vaikka oot kuinka rikollinen luonne, niin painovoimalaki on noudatettava. Se ei oo mikään moraalikysymys.

Tässä pätkässä A on tosin protagonisti ja B sivuhenkilö, eräänlainen vanhempi isähahmo, joka tekee romaanissa yhteenvedon yhteiskunnasta ja hoitaa paasaamisen niukkasanaisen ja turhan paskanjauhamisen jättävän protagonistin puolesta. Tavallaan peili, jonka horinoihin päähenkilö ei juuri kommentoi. Tosin protagonisti lyttää heti seuraavassa dialoginpätkässä B:n, mikä tavallaan vahvistaa sen, että isähahmo on hänen itsensä kaltainen: hän palauttaa tämän omalle tasolleen. Jos B olisi Toinen, protagonisti olisi voimaton. Tarinan tasolla protagonisti tavallaan aina onkin: Turvapaikka päättyy työsuhteen irtisanomiseen, Varasto ovelan naisen eduksi (ainakin luulisin niin, en ole aivan lopussa vielä). Mutta dialogin jujun ymmärtänee. Se on näpäkkää, siinä on selkeä rakenne ja intuitiivinen säännöstö, se on aina viimeisen päälle viilattua. Hauskoja juttuja on usein, helvetin hauskoja hieman harvemmin, mutta useaan kertaan ehdin nauraa räkäisesti ääneen kummankin kirjan äärellä.

-Se, miksi naseva alapäähuumori tai rasistivitsit naurattavat aina eniten on seikka, jota en uskalla alkaa analysoida nyt. Tai onhan se joskus tavallaan puitukin, mutta unohdan aina. Mutta kaikki pelkäävät Naapuriaan, Zizek sanoisi.

-Kun lukee Turvapaikan alle ja Varaston heti perään, tulee hawksilainen fiilis. Tarkoitan elokuvaohjaaja Howard Hawksia ja hänen tiukkaa työmetodiaan: kaikkien keinojen tulee palvella tiukasti tarinan kertomista, mutta samalla elokuvien tulee olla kotoisia, tietynlaista toveruutta ja rehtiä moraalia (miehistä) erittäviä. On vahva päähenkilö, antisankarimainen. On nainen, vahva mutta rakastava. Kenties yksi vanhus, mutta ei mikään autoritäärinen isähahmo, vaan lupsakas vanha kokemuksen ääni; "vanha kunnon ystävä". Yksi vähän helppoheikiltä ja huumorimieheltä vaikuttava sivuhahmo. Nämä henkilöt pyörittävät omaa pientä universumiaan, jonka parissa katsoja viihtyy ja tuntee olonsa kotoisaksi, mutta myös konflikteja ratkaistaan. 

-Aivan yksi yhteen Hawksin touhujen kanssa Salmisen kirjojen rakenne ei mene, mutta tavallaan ajatus on samantyylinen; kirjojen rakenne on keskenään varsin samanlainen. Molemmat romaanit sijoittuvat työpaikalle, eikä kummankaan romaanin hahmot pidä työstään. Päähenkilö on molemmissa nasevia ja tiiviitä puhuva mies. Molemmissa romaaneissa on "sidekick", julkea työkaveri, joka on päähenkilöäkin härskimpi, mutta ei toisaalta niin naseva ja kekseliäs (ja jota päähenkilö ei mieluusti tunnusta ystäväkseen ja sidekick vastavasti kusee päähenkilöä silmään, jos tilanne sallii tai vaatii). Molemmissa romaaneissa on työpaikkayhteisössä nainen tai "naismaisia" työkavereita, jotka taivastelevat parivaljakon kielenkäyttöä ja käytöstä. Molemmissa romaaneissa dialogirakenne toimii samalla tavalla. Tosin Varastossa on minäkertoja.

-Tätä tunnetta vahvistaa se, että kirjoissa on toistuvia teemoja. Kubismivertausta käytetään molemmissa (siis tyyliin "Viina oli tehnyt vastapelureiden naamat kubistiseksi"). Molemmissa on lähibaarissa vanhempi juoppo, joka alkaa selittää elämäntarinaansa, johon vastataan molemissa "mä uskon sen". Myös ilmapatjan puhaltamisvitsi poliisien puhalluttamisen yhteydessä toistuu. Samoin juoppo, jonka peukalontyveen on tatuoitu kolme pistettä, pummimerkit. Joko nämä ovat tarkoituksellista toistoa ja yhtenäisyyttä kirjojen välille rakentavaa ainesta (tai jonkinlaisia "tavaramerkkejä", kuten Hitchcockin cameot) tai sitten Salminen on unohtanut muistikirjastaan tussata yli ne ideat, jotka on jo kertaalleen käyttänyt. Kallistun edellisen puolelle.

-Tietenkin tätä "kysymys-naseva vastaus" -rakennetta käyttävät oikeastaan kaikki muutkin suomalaiset äijäprosaistit, varsinkin Tervo, jonka henkilöhahmojen vastaukset usein vasta helvetillisen nasevia ja koukeroisia ovatkin. Ehkä se on sitä "raksakulttuuria", josta kaltaiseni kelmeä lukutoukka voi vain uneksia; jonkinlaisena alkukantaisen eksotiikan ja initiaatioriittikulttuurin jäännöksenä nämä miehet onnistuvat kaivamaan eräänlaisen heimosielun itsestään esiin. Ja niin edelleen. Viime kädessä siinä ei ole mitään hienoa ja kapitalismi joka tapauksessa tulee ja jauhaa jäyhät jurot jauhoksi. 

-Se on lopulta myös Salmisen pointti ja koko hänen kirjallisen tuotantonsa pointti. Äijäpolvi tekee keskinkertaisia kirjojaan keskinkertaiselle keskiluokalle. Heidän tuotannossaan on illuusio korkeataiteesta, vaikka haastatteluissa ollaankin vittumaisia ja muistellaan huonoja lähtökohtia ja päivitellään, että eivät ne asiat nytkään niin hyvin ole. Anna-lehdessä vähän pehmeämpiä, koska sitä lukee vaimonkin kaverit. Salmisessa ja Salmisella ei ole eikä ollut mitään illuusioita, eikä häntä oikein osaa kuvitella naistenlehtiin. Sinänsä tuollainen on yhdentekevää. Mutta silti hänen tuotantonsa on kotimaisen "realistisen" nykyproosan ainoa elintärkeä korpus. Ei mitään ekstraa, ei mitään harhakuvia taiteen tekemisestä taiteen tai kirjallisuuden vuoksi. Siksikin Salminen onnistuu olemaan taidetta. Vahingossa tai sivutuotteena.

-Tämä on taholtani romanttista ja vähän löysää ajattelua, mutta selkeästi usea taideteos vaatii taustalleen jonkinlaisen tekijyysmytologian. Kyllä minun lukukokemustani elähdyttää paljonkin se, mitä Salminen eläessään estetiikastaan sanoi. Samoin hänen ennenaikainen kuolemansa ja liian vähäiseksi jäänyt arvostuksensa (vaikka olikin ennen kuolemaa kasvussa).

-Kyllä näissä romaaneissa silti on vahvimpana tunteena affirmaatio yhteiskunnan tilasta ja voimaantuminen olojen äärimmäisen paskuuden (tai: harmauden) kautta. Periaatteessa Salmisen kirjat ovat sitä, mitä äijäproosa voi enimmilään toivoa olevansa: muistutuksia siitä, että suomalaisilla vähäosaisilla menee huonosti ja maahanmuuttajilla menee vielä aika vitun paljon huonommin. Samalla ne ovat todella se yhteiskunnallinen läpileikkaus työn kautta (mistä kotimaisessa realismiproosassa tuntuu olevan kysymys): ne kuvaavat duunarin arjen kautta aina jotain uutta sektoria: pakolaistyöntekijä, varastotyöläinen, keltaisen lehdistön paskajournalisti, taksikuski, armeijaympyrät, pienyrittäjyys. Putte Wilhelmsson oli sitä mieltä, että Salmisen analyysin tarkuus ja laajuus kehittyi jatkuvasti. En yhtään epäile.

-Tietenkin Salmisen kirjoja lukevat vain keskiluokkaiset…

-Olen lukenut myös Paskateorian ja Ei-kuoren, mutta siitä on aikaa. Ne olisivat kirjoitusajankohdiltaan seuraavat. Huomaan myös, että kotimaisen äijäproosan kehumisperinteen kieli tarttuu minuun. Jumalauta, loisii deleuzelaisessa harso-olennossani! Pistetään loppuun vielä dialoginpätkä Varastosta, tämäkin vanhemman isähahmon peilaavaa puhetta.
 

– Me ei olla sankareita, me kaksi. Me ei voida olla. Nyt kato käydään taistelua selviytymisestä ja siinä mylläkässä ei ole sankarirooleja tällaiselle porukalle, joka tekee ryskähommia ilman aivoja, näppylähanskat kädessä. Ja jos ei pääse sankariksi niin pakko yrittää päästä rosvoksi. Jos ei pärjää rosvona niin voi vetää ittensä kiikkumaan Länsiväylän ylikulkusillalle, niin kuin se yksi ukko. Sellaset on asetelmat.
– Voi olla, minä sanoin.
– Ei voi, vaan on. Vanhana kommunistina mää sen tiedän. Keskiluokka yrittää pysyä sankarina sillä että se panee työväenluokan polvileen. Ne taistelee sunkaltaisias vastaan.
– Mä en ole mikään sunkaltainen.
– Et varmasti niin, sanoi Jylhäkorpi. – Sää et muuta näe kuin sen minkä silmilläsi ja se on liian vähän. Sää et sitä huomaa että keskiluokka on tehnyt hyvyydestä hyveen. Niiden normeihin kuuluu hyvyys niin että se on jo pahe. Ne on saatanan vaarallisia kun ne on hyviä.
– On sulla teoriat, minä sanoin.
– Niin on. Ja ne on totta. Ne on totta käytännössä, mutta ei teoriassa. Mää en luota teoriaan, vaikka kommunisti olenkin.     
        Otin tikat ja heitin naista päähän. Nolla pistettä.
– Mää lähden, sanoi Jylhäkorpi. – Mutta paina poika mieleesi, että nyt käydään sotaa. Tää on samanlaista kuin vuonna 1918, mutta aseita ei käytetä. Niitä ei tarvita – vielä. Mutta uhreja on jo nyt emmän kuin siinä aiemmassa sodassa. Ja lisä tulee kun väkisin sullotaan enemmistö vähemmistöön. Sen sää tuut vielä huomaamaan, sanoi Jylhäkorpi.
– Sen mä olen ainakin huomannut, että mä olen varastossa. Mutta minkä varalta, sitä mä en tiedä.
– Sää oot varastossa miljoonan muun kanssa. Ja se on semmoinen varasto, mistä ei ihan heti tavara kaupaksi mene.
Advertisements
7 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    joulukuu 19, 2009 1:20 am

    Ansioitunutta alliteraatiota
    Olen tunnetusti helppo, mutta fraasi
    ”jauhaa jäyhät jurot jauhoksi”
    on niin saatanan hieno, ainakin näin kolmelta lauantaiaamuna, että nautiskelen siitä vielä tovin. Ai jai.
    Olli

  2. Nimetön permalink
    joulukuu 19, 2009 12:49 pm

    Niin! & onhan sulla odottelijoita vähintään saaristossa asti
    – Skotlannin faniosasto

  3. Nimetön permalink
    joulukuu 19, 2009 1:51 pm

    odotetaanpas! (tähän tulis pakollinen joulupukkivitsi) meille tuli ihan parhaat aamukahvikeskustelut sun äijä-sanasta.
    – maaria

  4. Nimetön permalink
    joulukuu 20, 2009 1:56 am

    pera puhuu
    Anteeks jos oon ennakkoluuloinen, mutta jos ton näköinen naama pitää kädessään jotain vitun viinapulloa, niin saa jäädä äijäproosat mun osalta lukematta, oli sivistymättömyyttä tai ei. Olen sitä paitsi fysiognomian harras kannattaja.
    (Tämä on tietysti kirjallisuuden opiskelijan blogi, joten sallinet karkean kommenttini.)

Trackbacks

  1. Paska teoria « Alussa oli sana
  2. Vuoden 2010 kirjat: proosa ja tieto osa 2 « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: