Skip to content

Juokseva kommentaari osa 2: nopeasti Sinervosta, jälkikäteen

joulukuu 15, 2009
"Ihmiselämä on viheliäistä ja yleisemmällä tasolla kuin pieni ja vaatimaton eksistenssini tässä maailmassa. Viheliäisyys on tosiasia ja tosiasiat on aina hyväksyttävä. Palvoessani kelvottomuutta palvon samalla tosiasioita, faktoja. Olen tehnyt faktoista ja selvänäköisyydestä uskonnon."
Ylläoleva, sarjakuva- tai (suomalaisen) proosahahmon maailmantiivistystilitykseltä kuulostava pätkä on Helena Sinervon viimeisimmästä romaanista Tykistönkadun päiväperho. Pikaisen mediasilmäyksen perusteella kirjan lyttäsivät keskimäärin kaikki muut paitsi Parnasson (5/2009) Lasse Koskela, jonka uskon suomalaiseen kirjallisuuteen teos palautti. Lyttäys johtunee kirjan "rivoudesta" – joka sinänsä on yhtä villiä ja uskaliasta kuin televisiolähetyksessä kiroileminen, sillä rivouden kuvaileminen ei mitenkään ilmiselvästi ole, no, rivoa (puhumattakaan rivouden kokemuksien vastaavuudesta) – eikä varsinaista intentiota tajuttu.

Tai voi olla että tajuttiin, en minä nyt OIKEASTI ole seurannut päivälehtien kritiikkejä aiheesta. Mutta "taisin kuulla jostain jotain sen suuntaista".

Sinänsä olisin mieluusti Koskelan kanssa yhtä mieltä, mutta meillä lienee eri kirjat, sillä "postmodernia taidepuhutetta parodioiva" ja "intertekstuaaliselta verkostoltaan runsas ja tiheä" mestariteos ainakaan tämä minun versioni ei ole. Olen lukenut tänä vuonna kymmenisen kotimaista proosateosta (onhan se vähän, mutta noistakin puolet luin väkisin, jotta voisin haukkua edes hieman perustellusti), joista Sinervon lisäksi kolme on kirjoitettu vuonna 2009. Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, Taneli Viljasen Kaksiosainen mies ja Turkka Hautalan Salo ovat kaikki parempia kirjoja kuin Tykistönkadun päiväperho. Mikään noista kolmesta kirjasta ei kuitenkaan ole mitenkään mullistavan hyvä, ja vaikka Viljanen hieman luokin uskoa kotimaisen proosan tulevaisuuteen (jos kohta Kaksiosaisen miehen kaltaista matskua olisi pitänyt kirjoittaa ja julkaista Suomessa jo vuosikymmeniä, mistään hyperpostpostmodernista kirjasta ei todellakaan ole kysymys), ei niistä yksikään tarjoa minulle mitään uusia eväitä. Joten ilmeisesti Koskelalla on aika paljon pienemmät tasovaatimukset. Eikä siinä sinänsä mitään.

Tykistökadun päiväperho on itse asiassa ehkä huonoin vuonna 2009 lukemani kirja. No hyvä, olen lukenut tänä vuonna tähän mennessä vain vajaat 80 kirjaa ja niistäkin 20 on runoteoksia. Enni Mustosen Yllätysperintö pääsee huonoudessa lähelle (no hyvä on, tietenkin se on huonompi, mutta se onkin ainoa rehellinen lukuromaani, jonka olen lukenut tänä vuonna). Toisaalta tätä ei pidä ottaa sinänsä minään haukkuna: luen melko tarkasti valikoiden, koska olen todella mustasukkainen ja hirviömäisen neuroottinen taiteeseen ja jopa (tai: varsinkin) viihteeseen käyttämästäni ajasta.

Toisaalta Sinervon kirja pistää kyllä ajattelemaan enemmän kuin yksikään muu mainitsemistani kirjoista. Ei varsinaisesti siksi, että se esittäisi minulle uusia ajatuksia, vaan pikemminkin siksi, että minun pitää todella ajatella, että osaisin perustella, miksi se on mielestäni vastenmielinen kirja, jonka jokaisen sivun lukeminen on tuskaa. Tunnistan kirjan intention (jos nyt oletetaan sellainen), mutta se lentää metrikaupalla maalinsa ohitse. Onko tällainen kirja onnistunut taideteos vai ei?

Jotenkin järjenvastaisen nurinkurisesti Sinervon teos koettaa parodioida sellaista kirjallisuutta, joka ei ole varsinaisesti vielä edes saapunut Suomeen. Periaatteessa se parodioi huonosti kirjoitettua postmodernia/kokeellista/avantgardistista fiktiota ja löysää tieteellistä kielenkäyttöä. Kumpikaan näistä ei ole varsinaisesti ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa, sillä täällä ei a) ole minkäänlaista kokeellista fiktiota, hyvää SAATI huonoa ja b) löysä, mannermaiselle löpinälle sukua oleva kielenkäyttö ei erityisemmin lööppilehdistöä tunnu tahraavan. Koskettaako psykoanalyysi tai feministinen teoria oikeasti yhtään ketään, jos hieman yleistetään? No hyvä, marginaalit nyt hiljaa siellä perällä, tietenkin juuri nuo aiheet koskettavat itseäni, mutta toisaalta kirja ei kerro minulle niistä mitään hyödyllistä tai mitään sattuvaa. Kaiken lisäksi Sinervon edellinen romaani voitti Finlandian ja kustantajana on se kenties kaikkein suurin, WSOY. Eli ei, en tiedä mihin ja kenelle tämä on suunnattu.

Mutta ei siinä mitään, luen kaiken tämänkin jo käsitetaiteellisesti. Periaatteessa hymyilen. Kannattaa myös huomioida, että OLETAN kirjan parodioivan tietynlaista kokeellista kirjallisuutta ja ajattelua, ihan jo omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi. On hyvin mahdollista, että se parodioi pikemminkin löysää suomalaista nykyproosaa, joka onnistuu olemaan pinnallista ja hajanaista siitä huolimatta, ettei ole lainkaan kokeellista.

Parnasson kriitikko Koskela on kirjallisuuden tutkija ja varmasti hirvittävän sivistynyt mies, eikä minulla ole häntä vastaan yhtään mitään. Silti hänen lukukokemuksensa on näemmä poikennut poskettoman totaalisesti omastani. Koskelan mielestä Sinervon kieli on kipeästi osuvaa, minun mielestäni se on hajutonta ja sileää. Koskelan mielestä intertekstuaalinen verkosto on tiheä, minä taasen en onnistu löytämään kuin yhdentekeviä suoria nyökäytyksiä tai muuten vain löysää kuvastoa*. Toisaalta olen sarjakuvan, postmodernin jenkkifiktion, elokuvien, pelien ja erityisesti nykyrunouden parissa tottunut jo ajat sitten siihen, että oikeastaan kaikki taideteoksen aines on intertekstejä ja kollaasia (siksi, koska niin on elämämmekin); tuollaisessa tilassa yksittäiset selkeät nyökäytykset tuntuvat joko yhdentekeviltä tai kohosteisilta. Entä miksi tuollainen kohosteisuus sitten ylipäänsä toimii? Tai siis toimiiko se? Kai se toimii, kun sitä harrastetaan. En tunne intertekstuaalisuuden teoriaa kovinkaan hyvin (paitsi tietenkin henkilökohtaisen dekonstruktioni, josta ei ole kommunikaatiossa mitään hyötyä). Onko intertekstuaalisuudella tunnistettavassa mielessä merkitystä? Siis sen "tunnistin tuon viitteen, olen lukenut/sivistynyt/osa tätä kulttuuria/kohderyhmää" -affirmaation lisäksi?

Kai pitäisi syntyä jokin uusi säie, jokin häiritsevä törmäys. Siten minä intertekstuaalisuuden ymmärrän, jos kohta ymmärrän sen myös olemassaolevan kielen muodossa, symbolivarastona. Ei enää metaforaa, vaan symboleiksi muodostuneita dialekteja ja lausetyylejä. Koska elämme simulaatiossa (elämmekö? kyllä, tarpeeksi, sillä kielen täytyy muuttua, se on muuttunut).

Tavallaan koetan hakea takaa sitä, että Sinervon romaani ei vie intertekstiä (lähimainkaan) tarpeeksi pitkälle, vaan ainoastaan soveltaa sitä vain silloin tällöin, kuin jotain metodia. Rakenteen orgaanisuus (sillä hyvä taide on aina orgaanista, oli sen keinot mitkä hyvänsä) katoaa ja vaikutus tietenkin kohostuu, mutta negatiivisesti, koska pelkkä affirmaatio ei ole mitään. Samoin toimii romaanin "rivous". "Rivoa" romaanissa on lähinnä keskushenkilö Mette, joka sattuu pitämään kyrvistä ja panemista, aivan kuten puolet Suomen asukkaista. Mettekin on "rivo" lähinnä siksi, koska sattuu olemaan keski-ikää lähentelevä, sivistynyt nainen. Luonnollisesti tämä riittää paheksumisen aiheeksi medialle. Tai siis ei tietenkään medialle, sillä mediaa ei kirjallisuus ja taide enää kiinnosta, eikä mikään voi olla medialle tarpeeksi paheellista, mutta kritiikolle ja moraalitädille se riittää.

Luenkin Sinervon romaania täysin käsitetaideteoksena, sillä en keksi sille mitään muuta käyttöarvoa. Lisäksi kuulunen tavallaan parodian kohderyhmään, joten positioni on siinä mielessä hieman vinossa; odotin osuvaa kritiikkiä ja tuoreita näkökulmia, mutta sainkin kustannustoimituskoneen lävitse ruuvattua löysää yleistämistä, jonka onnistun vieläpä lukemaan jonkinlaisena katkeruutena. Voin merkitä kaikkiin kirjasta tekemiini negatiivisiin arvostelmiin alaviitteen: "metatasolla tämä voisi olla hyväkin". Tarkoitan vain simppeliä maun inversiota, negaatiopuolta, joka ei pohjaa oikein mihinkään muuhun kuin toisinajattelemiseen väkisin: kieli on mielestäni tylsää ja frigidiä, mutta ehkä sen on tarkoituskin olla. Kirjan juoni on typerä ja hahmot tylsiä ja vastenmielisiä, mutta kenties se kaikki onkin parodiaa. Kirja ei ole viihdyttävä tai koskettava, eikä se paljasta minulle maailmasta mitään uutta, mutta sen ei ole tarkoituskaan. Samalla energialla toimivat, käsittääkseni, camp ja kitsch. Taustalla on sekä "syvällisiä" moraalisia vaikuttumia, että "pinnallisia", makuun liittyviä intuitioita.

Sillä nyt pääsemme käsitetaideiskun ytimeen: jos kirja on suunnattu parodioimaan (kuten Koskelakin kritiikissään toteaa) postmodernistista haahuilua, käsitteellisyyttä ja substanssin puutetta, niin herkästi itse parodiakin on tällainen, mahdollisesti jopa tarkoituksella. Onko sellainen sitten inspiroivaa ja kiinnostavaa luettavaa? Tietenkin se voi olla, mutta ei tässä tapauksessa. Koin jopa omituisia "mitä se on oikein ajatellut tätä kirjaa kirjoittaessaan, tälle projektille aikaa varatessaan" -tiloja. Tämä ehkä liittyy siihen, että oletan Sinervolle tietynlaisen taustan (runouden "ysäriläisyyden", tietoisuuden teorian kentästä ja sitä kautta jonkinlaisen tunnistettavan tyylitajun), joka ei sitten tunnukaan korreloivan romaanin kanssa mitenkään. Ehkä ei ole tarkoituskaan.

No niin. Tietääkö siis "valtayleisö", mistä on kysymys? Osaako se lukea nämä lähtökohdat, tai tunnistaako se ne? Sinänsä sillä ei ole väliä, mutta jos kirjan käsitteellisyys menee ohitse, niin mitä jää jälkeen? Periaatteessa tämä on myös se argumentti, jonka kirja tuntuu esittävän kaikkea "kokeilevaa" kohtaan. Silti minulla on hyvin vahvasti sellainen tunne, että kirja ei tunnu olevan suunnattu oikein kellekään**.

Tykistökadun päiväperho
on aivan helvetin kylmä ja väärällä tavalla yksinäinen kirja. Se on samalla, valitettavasti, priimaesimerkki siitä, millainen "kokeellisen" romaanin ei tule olla. Se pakottaa minut ajattelemaan neuroottisen paljon ja tavalla, josta haluaisin jo muutenkin eroon. Eikä sekään toisaalta mikään vika ole.

[edit: Ai niin, pahoittelen etten käsittele juurikaan kielellistä tasoa. Tämä johtuu siitä, että tämä teksti ei ole varsinaisesti juokseva kommentaari, vaan kirjan lukemisen jälkeen tehty yhteenveto. Koetan jatkossa puhua enemmän myös kielestä ja tyylistä.]

*Okei, kirjan kahjosta Schubald-nimisestä feministikirjailijasta kertova, fabuloitu sisäistarina on ihan kiinnostava, mutta koko kirjan olisi pitänyt keskittyä siihen ja kellottaa vielä aika helvetin paljon enemmän yli kaikkien hilseen.
**Eli: tällaisia kirjoja pitäisi julkaista vielä paljon enemmän. Vaikka julkaistaanhan niitä jo, nimittäin valtaosa tässä maasta julkaistavasta kirjallisuudesta jäänee lukematta…

Mainokset
34 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    joulukuu 15, 2009 11:45 pm

    Minua TP:ssä häiritsi eniten (törpön Cage-jakson ohella) romaaniin sisäänrakennettu pakoreittien systeemi. Eli jos tykkäät, että kirja puhuu avoimesti ja uskaliaasti tärkeistä ja rohkeista aiheista, hyvä juttu. Mutta jos se mielestäsi käsittelee teennnäisesti ja kömpelösti epäkiinnostavaa ja kaluttua aihetta, niin etkö sä törppö tajua, että se on parodiaa ja sen on tarkoituskin herättää vastenmielisyyttä/sisäpiirin naurua, koska se ei siis ole oikeesti sitä/mitään miltä se näyttää. Sama mekanismi toimii romaanin henkilöiden suhteen: ne on tarkoituksella luotu vastenmilisiksi ja epäkiinnostaviksi, koska (ks edellä). Kukaties minulta on jäänyt täysin joku hieno viisaus tajuamatta, mutta minusta TP on samalla tavalla teemoitettu kuin vaikkapa Kotikatu: otetaan joukko aiheita ja kirjoitetaan niistä sarja uskottavia/mahdollisia koetelmia – ilman, että pysähdyttäisiin hetkeksikään miettimään, mitä oikeasti uutta näistä aiheista saisi irti. Siis esimerkiksi jotain uutta tietoa siitä, mitä ihmisen vapautuminen voisi olla jne.

    • Nimetön permalink
      joulukuu 15, 2009 11:48 pm

      Siis anteeksi, että tuo edellinen tuli anonyymina, kun en älyä tätä Live Journalin systeemiä.
      Karri Kokko

    • Nimetön permalink
      joulukuu 15, 2009 11:48 pm

      Siis anteeksi, että tuo edellinen tuli anonyymina, kun en älyä tätä Live Journalin systeemiä.
      Karri Kokko

    • joulukuu 15, 2009 11:59 pm

      kyllä, juuri näin. tavallaan tuo pakoreittien keino kuuluu kaikkeen hieman metatasolla olevaan, yhteiskunnalliseen taiteeseen.

    • joulukuu 15, 2009 11:59 pm

      kyllä, juuri näin. tavallaan tuo pakoreittien keino kuuluu kaikkeen hieman metatasolla olevaan, yhteiskunnalliseen taiteeseen.

  2. Nimetön permalink
    joulukuu 15, 2009 11:45 pm

    Minua TP:ssä häiritsi eniten (törpön Cage-jakson ohella) romaaniin sisäänrakennettu pakoreittien systeemi. Eli jos tykkäät, että kirja puhuu avoimesti ja uskaliaasti tärkeistä ja rohkeista aiheista, hyvä juttu. Mutta jos se mielestäsi käsittelee teennnäisesti ja kömpelösti epäkiinnostavaa ja kaluttua aihetta, niin etkö sä törppö tajua, että se on parodiaa ja sen on tarkoituskin herättää vastenmielisyyttä/sisäpiirin naurua, koska se ei siis ole oikeesti sitä/mitään miltä se näyttää. Sama mekanismi toimii romaanin henkilöiden suhteen: ne on tarkoituksella luotu vastenmilisiksi ja epäkiinnostaviksi, koska (ks edellä). Kukaties minulta on jäänyt täysin joku hieno viisaus tajuamatta, mutta minusta TP on samalla tavalla teemoitettu kuin vaikkapa Kotikatu: otetaan joukko aiheita ja kirjoitetaan niistä sarja uskottavia/mahdollisia koetelmia – ilman, että pysähdyttäisiin hetkeksikään miettimään, mitä oikeasti uutta näistä aiheista saisi irti. Siis esimerkiksi jotain uutta tietoa siitä, mitä ihmisen vapautuminen voisi olla jne.

  3. Nimetön permalink
    joulukuu 16, 2009 8:17 am

    Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
    Itse luin tuota Koskelan Lassen kritiikkiä vähän toisesta vinkkelistä. Kyse oli nähdäkseni ironiasta tai ainakin kritiikki piti sitä lukutapaa avoimena. Koskela kirjoitti Sinervon omin asein. Tarkoitettiin siis toista kuin kirjaimellisesti sanottiin.
    Kannattaa lukea tarkkaan ja avoimin silmin. En sitten tiedä olenko ihan väärässä, mutta Koskelan huumoria tuntien voisin sanoa, ettei ajatukseni kovin kauas putoa.
    Vesa (Haapala)

    • joulukuu 16, 2009 4:15 pm

      Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
      ohho, meinaatko että lasse olisi itsensä vieressä, metatasolla? tuo tietenkin asettaisi touhun vähän uuteen vinkkeliin. tai oikeastaan se sysäisi koko keskustelun vain entistä etäämmälle arvottamisen ja jonkin tarkoittamisen häipyessä; jos kirja ei OIKEASTI palautakaan uskoa kotimaiseen proosaan jne.
      vai tarkoitatko, että koskela vetäisi roolia siten, että roolihahmo on pettynyt kotimaiseen proosaan ja nyt tämä sinervon kirja palauttaa uskon siihen? sillä jotenkin en osaa nähdä koskelaa pettymässä kotimaiseen proosaan. onko muutkin muka yhtä kyynisiä kuin minä?
      oon kyllä lukenut sen kritiikin pariinkin otteeseen, eikä tullut edes mieleeni, että se voisi olla ironinen.

    • joulukuu 16, 2009 4:15 pm

      Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
      ohho, meinaatko että lasse olisi itsensä vieressä, metatasolla? tuo tietenkin asettaisi touhun vähän uuteen vinkkeliin. tai oikeastaan se sysäisi koko keskustelun vain entistä etäämmälle arvottamisen ja jonkin tarkoittamisen häipyessä; jos kirja ei OIKEASTI palautakaan uskoa kotimaiseen proosaan jne.
      vai tarkoitatko, että koskela vetäisi roolia siten, että roolihahmo on pettynyt kotimaiseen proosaan ja nyt tämä sinervon kirja palauttaa uskon siihen? sillä jotenkin en osaa nähdä koskelaa pettymässä kotimaiseen proosaan. onko muutkin muka yhtä kyynisiä kuin minä?
      oon kyllä lukenut sen kritiikin pariinkin otteeseen, eikä tullut edes mieleeni, että se voisi olla ironinen.

    • joulukuu 16, 2009 4:29 pm

      Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
      hehe, nyt kun mainitsit, niin kyllähän tuo parodianakin toimisi. siitä vaan tulee mielestäni aika helvetin ilkeä, jos sen lukee parodiana; ainakin itse käännän merkityksen suoraan päinvastaiseksi, jolloin, yhtäkkiä, tympeän kritiikin sijasta tuosta tuleekin aika näppärä parodia. jopa kritiikin kritiikki!
      tällainen metapuuro on kyllä täysin kaameaa. ”mut sehän oli niinku ton romaanin tarkoituskin”.

      • joulukuu 16, 2009 4:43 pm

        Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
        ja tietenkin mikä hyvänsä kiittävä kritiikki muuntunee sähäkäksi vittuiluksi, jos sen lukee parodiana.

      • Nimetön permalink
        joulukuu 17, 2009 6:45 am

        Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
        Niin,
        musta tuo kritiikki on sillä tavalla rakennettu, että se on aika meta; itse luin sitä klassisesti ylistämällä vittuiluksi ja kieltämättä ilkeäksi sohaisuksi. Ehkä luin väärin, mutta toisaalta en voi olla lukematta noin: siinä on sen verran hämmentävä ja pahaenteinen viritys monella tasolla, että ainakin minussa se sai ristiriitaisia fiiliksia aikaan. Mielestäni kritiikki onnistuu nimenomaan siinä, että se pelaa Sinervon omaa peliä, paitsi paljon osuvammin.
        Vesa

      • Nimetön permalink
        joulukuu 17, 2009 6:45 am

        Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
        Niin,
        musta tuo kritiikki on sillä tavalla rakennettu, että se on aika meta; itse luin sitä klassisesti ylistämällä vittuiluksi ja kieltämättä ilkeäksi sohaisuksi. Ehkä luin väärin, mutta toisaalta en voi olla lukematta noin: siinä on sen verran hämmentävä ja pahaenteinen viritys monella tasolla, että ainakin minussa se sai ristiriitaisia fiiliksia aikaan. Mielestäni kritiikki onnistuu nimenomaan siinä, että se pelaa Sinervon omaa peliä, paitsi paljon osuvammin.
        Vesa

      • joulukuu 16, 2009 4:43 pm

        Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
        ja tietenkin mikä hyvänsä kiittävä kritiikki muuntunee sähäkäksi vittuiluksi, jos sen lukee parodiana.

    • joulukuu 16, 2009 4:29 pm

      Re: Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
      hehe, nyt kun mainitsit, niin kyllähän tuo parodianakin toimisi. siitä vaan tulee mielestäni aika helvetin ilkeä, jos sen lukee parodiana; ainakin itse käännän merkityksen suoraan päinvastaiseksi, jolloin, yhtäkkiä, tympeän kritiikin sijasta tuosta tuleekin aika näppärä parodia. jopa kritiikin kritiikki!
      tällainen metapuuro on kyllä täysin kaameaa. ”mut sehän oli niinku ton romaanin tarkoituskin”.

  4. Nimetön permalink
    joulukuu 16, 2009 8:17 am

    Kommentti Lasse Koskelan kritiikin lukutavasta
    Itse luin tuota Koskelan Lassen kritiikkiä vähän toisesta vinkkelistä. Kyse oli nähdäkseni ironiasta tai ainakin kritiikki piti sitä lukutapaa avoimena. Koskela kirjoitti Sinervon omin asein. Tarkoitettiin siis toista kuin kirjaimellisesti sanottiin.
    Kannattaa lukea tarkkaan ja avoimin silmin. En sitten tiedä olenko ihan väärässä, mutta Koskelan huumoria tuntien voisin sanoa, ettei ajatukseni kovin kauas putoa.
    Vesa (Haapala)

  5. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 7:59 am

    re: Koskelan kritiikki
    Mä luin muuten Vesa myös sen arvostelun automaattisesti vittuiluna. Ja jos ironinen lukutapa on ”oikea” (ja miten tämä saadaan selville? kysytään Koskelalta ja kysytään sitten oliko hänen vastauksensa ironiaa jne…), kääntyy heitto ”uskon palautumisesta” outoon ja mielenkiintoiseen asentoon. Tuntuu, että hän vittuilee samaan aikaan kirjalle että niille kriitikoille, jotka ajattelevat että jotakin tällaista suomalainen kirjallisuus kaipaisi uudistuakseen. Luulisin että hän on aika pessimistinen sekä kaunokirjallisuuden että kritiikin yleistilanteen suhteen. En tiedä.
    Antti

  6. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 7:59 am

    re: Koskelan kritiikki
    Mä luin muuten Vesa myös sen arvostelun automaattisesti vittuiluna. Ja jos ironinen lukutapa on ”oikea” (ja miten tämä saadaan selville? kysytään Koskelalta ja kysytään sitten oliko hänen vastauksensa ironiaa jne…), kääntyy heitto ”uskon palautumisesta” outoon ja mielenkiintoiseen asentoon. Tuntuu, että hän vittuilee samaan aikaan kirjalle että niille kriitikoille, jotka ajattelevat että jotakin tällaista suomalainen kirjallisuus kaipaisi uudistuakseen. Luulisin että hän on aika pessimistinen sekä kaunokirjallisuuden että kritiikin yleistilanteen suhteen. En tiedä.
    Antti

  7. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 9:44 am

    En tiedä, miten muuten tekstiä pitäisi lukea kuin ironisena tuotoksena. Koskela pitää ovelasti monenkin kappaleen ajan neutraalia ääntä (nämä kappaleet sisältävät lähinnä yleistä kuvailua teoksen asetelmista), mutta ratkaisevissa hetkissä näyttää, miten banaaleja teoksen juonenkäänteet ovat, näpäyttää lakonisesti teoksen yllätyksettömyydestä ja kikkailevasta kulttuurikommentoinnista tyyliin ”Sinervon terveiset Lacanille” (ei varmaan kiinnosta lukijaa eikä ikinä saavuta Lacaniakaan). Koskelan kritiikin loppuhuipennus on minusta sellaisenaan ironinen tunnustus ja asettuu jännitteeseen kaiken sen kanssa, mitä hän on edellä sanonut (osaltaan purkaen pienimuotoisetkin ”kehut”, osaltaan kuittaillen suoraan teoksen luomasta pohjanoteerauksesta):
    ”Minunlaiseni paatunut kriitikko ei ole kovin herkkä innostumaan – eikä usein ole syytäkään. Nyt on. Tykistönladun päiväperho on älykäs, lähes pirullisen oivaltavasti kirjoitettu romaani. Se on kirjasyksyn sensaatio. Ehdottomasti. Kiitos, Helena Sinervo. Palautit uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen.
    Huom! Itse en ole Sinervon teosta lukenut enkä todennäköisesti luekaan (pelkästään jo selailun pohjalta tekemieni havaintojen vuoksi). Nämä olivat vaan huomioitani Koskelan kritiikistä. Kannattaa katsoa vertailun vuoksi, miten Koskela käsittelee Juha Siltalan tuoretta monografiaa – sävy on aivan toinen, vaikka Koskela voisi olla tuolla alueella oletusarvoisesti hyvinkin kriittinen.
    Vesa

  8. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 9:44 am

    En tiedä, miten muuten tekstiä pitäisi lukea kuin ironisena tuotoksena. Koskela pitää ovelasti monenkin kappaleen ajan neutraalia ääntä (nämä kappaleet sisältävät lähinnä yleistä kuvailua teoksen asetelmista), mutta ratkaisevissa hetkissä näyttää, miten banaaleja teoksen juonenkäänteet ovat, näpäyttää lakonisesti teoksen yllätyksettömyydestä ja kikkailevasta kulttuurikommentoinnista tyyliin ”Sinervon terveiset Lacanille” (ei varmaan kiinnosta lukijaa eikä ikinä saavuta Lacaniakaan). Koskelan kritiikin loppuhuipennus on minusta sellaisenaan ironinen tunnustus ja asettuu jännitteeseen kaiken sen kanssa, mitä hän on edellä sanonut (osaltaan purkaen pienimuotoisetkin ”kehut”, osaltaan kuittaillen suoraan teoksen luomasta pohjanoteerauksesta):
    ”Minunlaiseni paatunut kriitikko ei ole kovin herkkä innostumaan – eikä usein ole syytäkään. Nyt on. Tykistönladun päiväperho on älykäs, lähes pirullisen oivaltavasti kirjoitettu romaani. Se on kirjasyksyn sensaatio. Ehdottomasti. Kiitos, Helena Sinervo. Palautit uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen.
    Huom! Itse en ole Sinervon teosta lukenut enkä todennäköisesti luekaan (pelkästään jo selailun pohjalta tekemieni havaintojen vuoksi). Nämä olivat vaan huomioitani Koskelan kritiikistä. Kannattaa katsoa vertailun vuoksi, miten Koskela käsittelee Juha Siltalan tuoretta monografiaa – sävy on aivan toinen, vaikka Koskela voisi olla tuolla alueella oletusarvoisesti hyvinkin kriittinen.
    Vesa

  9. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 9:46 am

    Ja vielä tuo Koskelan ”Ihanaa, Leijonat, ihanaa!” -tyyppinen otsikko virittää jo itsessään poleemisen sävyn ja banaalin karnevaalin tunnun lähtöasetelmaksi.
    Vesa

    • joulukuu 17, 2009 10:55 am

      joo, kyllä minäkin nyt kallistun parodian puolelle. hauskaa vain on se, että todella moni on tuntunut lukevan sen ihan vakavissaan tehtynä kritiikkinä, eli joko a) koskelan parodia-apparaatti ei ole ”tarpeeksi selkeästi” parodinen tai b) lukijoiden ennakkosuhtautuminen parnassoon on jo sen verran kyyninen, että siellä voisi aivan hyvin olla tällaisia kritiikkejä ilman ironiaakin. omalla kohdallani tapahtui jälkimmäinen. en todellakaan lukenut siitä MITÄÄN ironian sävyjä parilla ensimmäisellä lukukerralla. ja minä olen sentään lykkäämisen suurlähettiläs. ehkä olen tulossa vanhaksi ja te nuoremmiksi.

    • joulukuu 17, 2009 10:55 am

      joo, kyllä minäkin nyt kallistun parodian puolelle. hauskaa vain on se, että todella moni on tuntunut lukevan sen ihan vakavissaan tehtynä kritiikkinä, eli joko a) koskelan parodia-apparaatti ei ole ”tarpeeksi selkeästi” parodinen tai b) lukijoiden ennakkosuhtautuminen parnassoon on jo sen verran kyyninen, että siellä voisi aivan hyvin olla tällaisia kritiikkejä ilman ironiaakin. omalla kohdallani tapahtui jälkimmäinen. en todellakaan lukenut siitä MITÄÄN ironian sävyjä parilla ensimmäisellä lukukerralla. ja minä olen sentään lykkäämisen suurlähettiläs. ehkä olen tulossa vanhaksi ja te nuoremmiksi.

  10. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 9:46 am

    Ja vielä tuo Koskelan ”Ihanaa, Leijonat, ihanaa!” -tyyppinen otsikko virittää jo itsessään poleemisen sävyn ja banaalin karnevaalin tunnun lähtöasetelmaksi.
    Vesa

  11. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 11:51 am

    Nähdäkseni Koskela ei ole jostakin syystä halunnut viedä ironis-parodista raitaa läpi ainoana mahdollisuutena; olisiko se ollut suoraselkäisempää? Mielestäni ei: Koskela antaa lukijoiden jakautua vapaasti niihin jotka kallistuvat parodisen lukutavan puolelle ja niiden jotka, niin mitä… Joka tapauksessa minusta on hienoa, että kritiikkiinkin voi tiettyyn pisteeseen saakka rakentaa erilaisia vastaanottajapositioita (siis ihan tietoisesti, aktuaalisesti niitä on tietenkin sitten juuri niin monta kuin lukijaa).
    Kaiken kaikkiaan hyvä idea tämä lukupäiväkirjasi. Sitä on hauska seurata.
    Vesa

  12. Nimetön permalink
    joulukuu 17, 2009 11:51 am

    Nähdäkseni Koskela ei ole jostakin syystä halunnut viedä ironis-parodista raitaa läpi ainoana mahdollisuutena; olisiko se ollut suoraselkäisempää? Mielestäni ei: Koskela antaa lukijoiden jakautua vapaasti niihin jotka kallistuvat parodisen lukutavan puolelle ja niiden jotka, niin mitä… Joka tapauksessa minusta on hienoa, että kritiikkiinkin voi tiettyyn pisteeseen saakka rakentaa erilaisia vastaanottajapositioita (siis ihan tietoisesti, aktuaalisesti niitä on tietenkin sitten juuri niin monta kuin lukijaa).
    Kaiken kaikkiaan hyvä idea tämä lukupäiväkirjasi. Sitä on hauska seurata.
    Vesa

  13. Nimetön permalink
    joulukuu 18, 2009 8:56 am

    Ville ja Antti,
    juttelin eilen Lassen kanssa. Tekijän intentiot huomioiden Ville on lähempänä totuutta (vakavasti kirjoitettu ja innostunut kritiikki) kuin minä ja Antti ironisen tulkintamme kera. Et siis Ville oo ihan niin retardi kuin me (tai et niin meta, mikä onkin jo uutinen). Tuoreet silmät! Tosin yhä puolustan tulkintani mahdollisuutta.
    Vesa

  14. Nimetön permalink
    joulukuu 18, 2009 8:56 am

    Ville ja Antti,
    juttelin eilen Lassen kanssa. Tekijän intentiot huomioiden Ville on lähempänä totuutta (vakavasti kirjoitettu ja innostunut kritiikki) kuin minä ja Antti ironisen tulkintamme kera. Et siis Ville oo ihan niin retardi kuin me (tai et niin meta, mikä onkin jo uutinen). Tuoreet silmät! Tosin yhä puolustan tulkintani mahdollisuutta.
    Vesa

  15. Nimetön permalink
    joulukuu 18, 2009 10:43 am

    re:
    Pitääkö se sitten paikkansa, että maailman ”peak irony” on ohitettu ja vilpittömyys on uhkaavassa kasvussa.
    Mä kyllä otan ton Koskelan kommentin uutena tekstinä, joka vaatii oman tulkintansa…
    Antti

  16. Nimetön permalink
    joulukuu 18, 2009 10:43 am

    re:
    Pitääkö se sitten paikkansa, että maailman ”peak irony” on ohitettu ja vilpittömyys on uhkaavassa kasvussa.
    Mä kyllä otan ton Koskelan kommentin uutena tekstinä, joka vaatii oman tulkintansa…
    Antti

  17. Nimetön permalink
    joulukuu 21, 2009 8:04 am

    Pieni komentti
    Luin nyt sitten itsekin tuon arvosteluni. Intentiot sikseen. Jutusta näyttää tulleen monitasoinen noitten lukijapositioitten suhteen. Ja semmoinen oli vähän aikomuskin. Mutta sanon vähän niin kuin Leppäsen Valtu Täällä Pohjantähden alla III osassa piirrettyään taululle kirjaimen: ”Tommonen perkelekkö siittä tuli?” Että niistä positioista saa kukin valita mieluisensa ja jättää loput huomiotta. Niinhän sitä ihminen lukee.
    Taisi soppa tästä vain hämmentyä lisää…
    Lasse Koskela

  18. Nimetön permalink
    joulukuu 21, 2009 8:04 am

    Pieni komentti
    Luin nyt sitten itsekin tuon arvosteluni. Intentiot sikseen. Jutusta näyttää tulleen monitasoinen noitten lukijapositioitten suhteen. Ja semmoinen oli vähän aikomuskin. Mutta sanon vähän niin kuin Leppäsen Valtu Täällä Pohjantähden alla III osassa piirrettyään taululle kirjaimen: ”Tommonen perkelekkö siittä tuli?” Että niistä positioista saa kukin valita mieluisensa ja jättää loput huomiotta. Niinhän sitä ihminen lukee.
    Taisi soppa tästä vain hämmentyä lisää…
    Lasse Koskela

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: