Skip to content

Juokseva kommentaari osa 1: Putte Wilhelmsson

joulukuu 4, 2009

En ole koskaan pitänyt lukupäiväkirjaa, mikä saattaa olla yksi syy taidottomuuteeni esittää perusteltuja näkemyksiä yhtään mistään. Koetan nyt aloitella sellaista, jos tämä hieman avaisi suhdettani kirjallisuuteen. Sinänsä lukupäiväkirjan pitäminen siinä mielessä kuin haluaisin on vaivalloista ja edellyttäisi lähes jatkuvaa kirjoittamista. Lopputulos onkin luultavasti suppea. Ensimmäinen kirja on kaiken hyvän lisäksi Putte Wilhelmssonin esikoisesseekokoelma Turmio ja perikato (Savukeidas, 2009), joten metatasolta alkaa tämäkin projekti. Puttekin tuntuu edellyttävän tekstiltä lähinnä perusteltua älyllistä positiota, joten perustelen lukupäiväkirjani ajatuksenvirtamaisuuden halulla vastustaa lehtikritiikkiä (tiivistetty, editoitu, rukattu, summattu, mietitty, synti, sielunvihollinen, laiskuus) kirjallisuuspuheen ainoana instituutiona. Sellaiseksi teksti tuntuu joka tapauksessa väkisin pyrkivän. Asiaan.

1. essee. Suvi Aholaa ja muutamaa muuta päivälehtikriitikoa käsittelevä, oudon hahmoton, on vaikea löytää lukuasentoa, kun olen seurannut päivälehtikirjallisuuskriitikoista lähinnä runouspuolen juttuja, senkin "työn" vuoksi, tavallaan. Proosakriitikoista olen seurannut vain Soikkelia ja Wilhelmssonia, jos heidän tekstejään jostain silmiin osuu. En saa selville, dumataanko vai kehutaanko Aholaa, mutta sillä ei liene merkitystä. Parnasso-kärhämän tiimoilta jatkettu Sahlberg-sutaisu on tylsistyttävä ja hieman tyylitön. Suvi Aholahan on kirjoittanut aika monta kirjaa. Lukeeko niitä joku? Ilmeisesti, ainakin Wilhelmsson. Seuraakohan suomalaista proosaa oikeasti muut kuin kriitikot ja kustannustoimittajat?

2. essee. Realismi ja modernismi redusoidaan samaksi sen perusteella, että kerrontatekniikka on sama. Pitää paikkansa. Mutta minun kirjoissani se, että tulevaisuuteen sijoitettu ameebapornokirja noudattaa jotain perinteisen realistisen romaanin kehysrakennetta ei tee siitä realistista romaania. On jokseenkin tylsistyttävää, miten realistinen romaani tuntuu olevan jokin liikkumaton liikuttaja. Aivan sama on sanoa, että pohjimmiltaan kaikki klassinen musiikkikin pohjaa blues-kaavaan. Muuttaako se silti mitään? Tietysti W:N tarkoitus on vain sanoa, että realismia vastustavat ruinaajat ruinaavat turhaan. Putte huomauttaa jatkuvasti siitä, että ihmiset ymmärtävät väärin tai heidän näkemyksensä on liian kapea. Tässä suhteessa myös W:n oma näemys on liian kapea minun makuuni; jo pelkkä kuvasto voi kammeta kirjan realismin tyylilajista ulos. Sinänsä ongelmia tulee vain, jos haluaa realismille tarkan määritelmän affektion sijasta. Tekstissä mainitaan luterilainen (vai oliko tarkka muoto: protestanttinen, en jaksa enää tarkistaa) kielikäsitys suhteessa katoliseen. Edellinen välittää viestin, jälkimmäinen tunnelman. Tai tyyliä ja sisältöä erottamattomana voisin sanoa: MYÖS tunnelman. Tässä mielessä olen katolisen kannalla ja takki auki.

Wilhelmsson nojaa käytännössä jatkuvasti auktoriteetteihin, kirjallisuudesta puhuminen on yhtä eksaktia kuin matematiikka. Tyylilaji on oikeastaan naseva yksinkertaistaminen, joka nojaa selkeyden ja loogisen järkevyyden periaatteeseen; turha löpinä pois, sillä päätehtävä on välittää jokin ajatus. Puten Partaveitsi. Se on uskomattoman kylmää luettavaa, ja minua askarruttaa jatkuvasti, josko W pystyy oikeasti nauttimaan jostain taideteoksesta. Samaa itse asiassa mietin aina Soikkelinkin kohdalla. Loogisessa apparaatissa, kuten myös kirjallisuuskritiikissä, sellainen lienee toissijaista. Toisaala W:n teksti on niin tarkkasilmäistä ja kotimaisen proosan kuin omat taskunsa tuntevaa, että olen jonkinasteisen kunnioituksen vallassa.

W sanallistaa hyvin Haahtelan ja Westön proosan 1900-luvun alkua haikailevaksi, anakronismin lain vuoksi epäonnistuneeksi kaihoiluksi. Samoin WSOY:n Koulukunta, josta minun tuttavapiirini käyttää nimitystä äijäproosa (Seppälä, Hotakainen, Raittila, Tervo), käydään hykerryttävästi lävitse, siteeraamisen arvoisia kohtia olisi lukuisia. Toisaalta ja toisaalta. Miksi äijäproosastakaan pitäisi enää puhua? No, onpahan kansissa, W:n esseen äärelle voi osoittaa kaikki, jotka tivaavat mikä äijäproosassa on vikana.

Kokoelmassa on näemmä runoesseekin. Odotan kovaa piiskausta. Olen ehkä sivulla 60.

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. tammikuu 17, 2010 4:27 pm

    pasib

  2. tammikuu 17, 2010 4:27 pm

    pasib

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: