Skip to content

Juokseva kommentaari osa 1: jatkoa

joulukuu 4, 2009

Voisi ehkä suoraan puhua ihan vain huonosta maagisesta realismista, kun on kysymys W:n lyttäämistä ”fantastisista maaseutukirjailijoista” (hömelön termin kehitin itse suuntalinjojen avulla), kuten Vainosesta ja vastaavista arkaaisista hassuttelijoista muista maista. Mystisyydellä, raamatullisuudella, ajan patinalla ja näistä kumpuavilla kliseillä rakentaa moni tuhertaja tiensä ikuisuuden äärelle. W ottaa vertauskohteeksi Carnivále –tv-sarjan. Minun päähäni pompahtaa Nick Caven ulkomusiikillinen tuotanto (jos kohta lyriikoissakin on samaa potkua).

Jonkinlainen pimeä kääntöpuoli tai poppisovellus lienevät jenkkien preeriaväkivaltadeliriumit The Hills Have Eyesin, Texas Chainsaw Massacren ja The Devil’s Rejectsin tyyliin. Mieleen tulee myös Terry Gilliamin Tideland, joka on toki paljon häiritsevämpi ja kekseliäämpi (ja pohjaa muuten romaaniin sekin). No hyvä, näissä on kysymys jo jostain muusta, ehkä ne ovat lähinnä uudenajan westernejä. Niillä on populaarimytologian vahva pohja. Toki jo pelkkä miljöö takaa kristillisapokalyptisen fata morganan, vaikka kysymys tarinallisesti olisi salonkidraamasta.

Varsinaisesti kysymys ei kuitenkaan ollut länkkäreistä, vaan ”maaseutukirjallisuudesta”, joten palaan Vainoseen ja kumppaneihin. Kepeä fantasianomaisuus on helpoin ja ilmeisin keino koettaa nakertaa arkirealismia. Kielen tason voi unohtaa ja vetää patetiavaihteen päälle. Kuvasto tuntuu antavan oikeutuksen kliseille. Samoin se, että kaikki kaipaavat ikiaikaisia tarinoita.

Sinänsä itse otan kliseisiäkin light-fantasiatarinoita vastaan mieluummin kuin ahdistuksen ja yhteiskunnallisen statuksen affirmovaa arkiproosaa, oli siinä ”substanssia” eli ei. En varsinaisesti osaa sanoa mitä tuollainen substanssi nykyproosassa voisi olla. Moni sitä tuntuu peräänkuuluttavan. Wilhelmssonin esteettistä filosofiaa en tunne, enkä tiedä mitä hän kaunokirjallisuudelta haluaa, mutta lukemani valossa se olisi varmaankin ”kunkin ajan ihmisten tilasta kertovia, hyvin perusteltuja ja tyylitajuisia kirjallisia järjestelmiä”. Kysymys on vaikea, koska kaikki noin helposti artikuloitava ei tunnu edustavan minulle taidekokemusta, ei edes viihdekokemusta. Jos taideteos on noin helppo, voisi aivan yhtä hyvin kirjoittaa samat ajatukset suoraan esseeksi. Venäjän formalistien outouttamisen käsitteen on pakko viitata johonkin monimutkaisempaan.

Sorrun tässä varmasti mystiikan puolelle, jota useat tahot kavahtavat, sillä uskon taiteen olevan taidetta vain määrittelemättömässä tilassaan. Olen hieman polymorfinen siinä mielessä, että pidän vahvana taidekokemuksena taidetta, josta saan fyysisiä oireita. Myös psykologisia siinä mielessä, että masennun, vaivun transsiin tai en osaa suhtautua arkimaailmaan. Tunnen ymmärtäväni elämää aivan uudessa valossa. Kuulostaako uskonnolliselta kokemukselta? Aivan. Näitä on muutamia kertoja vuodessa, yleensä elokuvan parissa.

Sen sijaan virikkeitä ajatuksille, affirmaatiota, ajanmukaisuuksia, hulluja ideoita, sijaismaailmoja, ajankulua, eskapismia, materiaalia omaa kirjoittamistani varten – näitä saan kaikesta muusta ”taiteesta” ja ”viihteestä”. Myös esseekirjallisuudesta, kuten nyt tästä Wilhelmssonista. Tai niin ikään Savukeitaan tänä vuonna julkaisemasta Ville-Juhani Sutisen Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan –kokoelmasta. Onko tällainen taidetta, vai onko se viihdettä? Vai onko taiteita monenlaisia?

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: