Skip to content

Juokseva kommentaari osa 1: jatkoa, jatkoa, jatkoa

joulukuu 4, 2009

W:n kirjan Arto Salmisen romaanituotantoa ja kirjailijanlaatua kuvaava essee on vaikuttavimpia lukemiani kirjallisuusesseitä, ihan jo senkin vuoksi, että Salminen todella oli ainutlaatuinen suomalainen prosaisti, myös minun mielestäni (sic). Täten kaikupohjaakin löytyy heti enemmän. Ei silti, olen lukenut Salmisen kirjoista vain kaksi, joten minua odottaa vielä muutama riemun hetki.

Nykysuomalaisen kapitalismin tylyä ja iskevää, mutta silti humanistista ja saatanan tarkkanäköistä kuvausta ja kritiikkiä. Usealta eri tasolta. Koko tuotannon lävitse. Salmisen tapauksessa kirjojen lyhyys ja sanonnan tiiviys tulee oikeutetuksi. Muuten kaipaan tiiviyttä lähinnä talon eristeissä sekä ulosteissani.

W:n kirja kannattaa lukea jo tämän asianmukaisen tiiviin ja älykkään esseen vuoksi. Se on myös perverssillä ja ekonomisella tavalla hyvin kaunis.

Samalla alan ymmärtää, että W:n pääasiallinen tarkoitus lienee olla "objektiivinen", järkevästi asiat ja niiden taustatendenssit selventävä ja esille tarjoava välikappale. Tämä on hyvä kirja.

Advertisements
10 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    joulukuu 4, 2009 6:53 am

    Hmm, Freud iskee: minäkin kaipaa tiiviyttä ulosteissani so. omissa teksteissäni. (Kaikki tämä lätinä nöyryyttävänä merkkinä tartunnasta & tartuntapintana.)
    tsalo

    • joulukuu 4, 2009 11:40 am

      niin, ehkä tähänkin pitää naputella taholtani sellainen reunahuomautus, että runoudessa ja aforistiikassa tunnun hyväksyvän tiiviyden huomattavasti paremmin. vaikka ehkä olisi kiehtovaa lukea vaihteeksi aforismeja, jotka rönsyilevät niin helvetisti, eivätkä lopu ikinä.

      • Nimetön permalink
        joulukuu 4, 2009 12:04 pm

        Mutta eikö radikaali tapa suhtautua tekstiin olisi unohtaa genreluokitukset kokonaan tai hyväksyä ne korkeintaan (niin kirjoittajan kuin reseption kannalta) jälkikätisinä kladistisina malleina tms.?
        tsalo

      • joulukuu 4, 2009 12:10 pm

        niin, ehkäpä…
        radikaalia lienee lähinnä kunkin vallalla olevan suunnan vastustaminen. olen ehkä vähän oman yksityisen harhani vanki, kun olen ajatellut jo niin kauan, että tekstilajilla tai genrellä ei ole mitään väliä, että alkaa tuntua jo freesiltä, jos kerrankin on selvästi jotain genreä. mutta eihän tällainen juurikaan missään julkaistussa kirjallisuudessa näy. tai siis miten se voisikaan näkyä, kun meillä on kirjastoluokitukset jne jne.

      • Nimetön permalink
        joulukuu 4, 2009 2:25 pm

        Sekä genretietoisuuteen että -tiedottomuuteen liittyy tietty viattomuus ja tietty viattomuuden menettäminen, joista kirjafriikki saa kiksinsä. Ja kyllä, kyllä, minäkin kaipaan laveampia ja vapaammin lavastettuja muotoja, kaiken syöviä hirviöromaaneita, suomalaiseen paperikirjallisuuteen.
        tsalo

      • Nimetön permalink
        joulukuu 4, 2009 2:25 pm

        Sekä genretietoisuuteen että -tiedottomuuteen liittyy tietty viattomuus ja tietty viattomuuden menettäminen, joista kirjafriikki saa kiksinsä. Ja kyllä, kyllä, minäkin kaipaan laveampia ja vapaammin lavastettuja muotoja, kaiken syöviä hirviöromaaneita, suomalaiseen paperikirjallisuuteen.
        tsalo

      • joulukuu 4, 2009 12:10 pm

        niin, ehkäpä…
        radikaalia lienee lähinnä kunkin vallalla olevan suunnan vastustaminen. olen ehkä vähän oman yksityisen harhani vanki, kun olen ajatellut jo niin kauan, että tekstilajilla tai genrellä ei ole mitään väliä, että alkaa tuntua jo freesiltä, jos kerrankin on selvästi jotain genreä. mutta eihän tällainen juurikaan missään julkaistussa kirjallisuudessa näy. tai siis miten se voisikaan näkyä, kun meillä on kirjastoluokitukset jne jne.

      • Nimetön permalink
        joulukuu 4, 2009 12:04 pm

        Mutta eikö radikaali tapa suhtautua tekstiin olisi unohtaa genreluokitukset kokonaan tai hyväksyä ne korkeintaan (niin kirjoittajan kuin reseption kannalta) jälkikätisinä kladistisina malleina tms.?
        tsalo

    • joulukuu 4, 2009 11:40 am

      niin, ehkä tähänkin pitää naputella taholtani sellainen reunahuomautus, että runoudessa ja aforistiikassa tunnun hyväksyvän tiiviyden huomattavasti paremmin. vaikka ehkä olisi kiehtovaa lukea vaihteeksi aforismeja, jotka rönsyilevät niin helvetisti, eivätkä lopu ikinä.

  2. Nimetön permalink
    joulukuu 4, 2009 6:53 am

    Hmm, Freud iskee: minäkin kaipaa tiiviyttä ulosteissani so. omissa teksteissäni. (Kaikki tämä lätinä nöyryyttävänä merkkinä tartunnasta & tartuntapintana.)
    tsalo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: