Skip to content

Runokeskustelumerkintä, joka loppuu hämärään dualismiin.

joulukuu 3, 2009

Kuten tuosta poEsia-keskustelusta huomaa, minulta puuttui vastapooli, joten suoritin vain kärkkäitä yleistyksiä. En näe paneelikeskusteluissa mitään mieltä, ellei niissä ole äärimmäisiä antagonismeja. Muussa tapauksessa syntyy tasapaksua hymistelypuuroa. Kummallakaan ei ole erityisemmin merkitystä suuntaan tai toiseen, mutta ainakin vihamielinen vaahtoaminen on kiinnostavampaa. Kukaan ei juokse ennätyksiä, ellei ole kirittäjiä. Tiedän varsin hyvin, että Hesarin kulttuuritoimittajat ja suurien kustantamojen kustannustoimittajat ovat vain ihmisiä, jotka ovat osa suurta järjestelmää, joka noudattaa kapitalismin lakeja väkisin ja itkemättä tai väkisin ja itkien. En vain jaksa joka kerta erikseen mainita sitä. Voin vain päivittäin kummastella ihmisiä, jotka olettavat, että provokaattorit eivät olisi äärimmäisen moraalisia ja tiedostavia ihmisiä.

Muutamakin taho on huomauttanut, viimeisenä Ville Hytönen uudessa Parnassossa (7/2009), että runouskeskustelu liikkuu vain yleisellä (voisi sanoa: sekulaarilla) tasolla. Olen samaa mieltä. Harrastan tuota yleistä tasoa poskettoman paljon itsekin (tälläkin hetkellä) ja vieläpä hyvin tietoisena sen näennäisestä haitallisuudesta, mutta omista neurooseistani ehkä myöhemmin lisää. Käsitykseni on, että kukaan ei puhu varsinaisesti syvätasolla yksittäisistä runoista ja kokoelmista, kielikäsityksistä ja siitä paljastuvasta maailmankatsomuksesta, koska se johtaa vain riitoihin, loukkaantumisiin ja pannoihin. Kuka täällä oikeasti uskaltaa mitään sanoa, kun apuraha- ja palkintolautakunnat ovat täynnä noita samoja kirjailijoita? Uskokaa minua, jos asiat otetaan jo nyt niin saatanan henkilökohtaisesti ja oman lihan kautta, niin entä sitten, kun aletaan dekonstruoida sana sanalta?

Siksi puhutaan lähinnä poliittisista lähtökohdista käsin. Keskitytään pönkittämään omaa asemaa, ryhmittymään, hankkimaan tuttavuuksia, valittamaan yhteiskunnallisesta asemasta, palkitsemaan kavereita kirjallisuuspalkintoraadeissa ja junailemaan apurahoja. Runous tapahtuu julkisessa sfäärissä. Proosa tapahtuu insinöörisfäärissä, josta media poimii alfainsinöörit. Runous kirjoitetaan, sitä ei lueta. Proosa ehkä luetaan, mutta sitä ei kirjoiteta.

Tarkka puhe on myös hyvin vaikeaa. Siihen ei ole välttämättä kovin monella työkaluja, ja vaikka olisikin, muut eivät välttämättä usko siihen. Kirjallisuusteoria tai -tiede ei ole aina käypä työkalu, sitä pitää aika paljon modifioida. Yhdysside johonkin "meemiin" ja käsitys tuon meemin biologiasta tulisi olla vahva. Määritelmän hämäryys on vielä toistaiseksi tarkoituksellista.

Mielestäni metapuhe on modernisaation keskeisiä piirteitä, enkä välttämättä näe sitä huonona asiana; se on kirjallisuus kirjallisuuksien joukossa. Se on luonnollinen kehityssuunta, jos kirjoittaminen muutenkin "blogiutuu" ja kaikki yhteiskunnallistuu. Monille se on ainoa kirjoittamisen muoto. Minulle esimerkiksi reflektoiva blogikirjoittaminen tuntuu usein paljon läheisemmältä ja merkittävämmältä kuin runojen kirjoittaminen, sillä verkostot ja yhteisöllisyys ovat elinvoimainen paon viiva kulutuskapitalismin keskellä. Myös se on tosiasia, että minun kokemuksessani aikalaiskaunokirjallisuus ei ole erityisen merkityksellistä. En ole itse asiassa varma, onko nykykokemuksessa/sta mahdollista kirjoittaa vaikuttavaa taidetta. En ole varma, onko sellaista asiaa, kuin nykytaide.

Tietenkin voin omalta osaltani vain jatkaa puurtamista ja toivoa, että vielä joskus teen jotain oikeasti hyvää. Voin olla tässä(kin) asiassa tarkovskilainen: toki Ruumiita on hyvä, se on parempi kuin valtaosa muista, ehkä paras kirja vuonna 2009. Mutta se ei ole vielä kovin paljon.

Ei varmasti ole vahinko, että viime vuosien kiinnostavimpia kotimaisia kirjoja ovat olleet esseekokoelmat. Tällä alueella Savukeidas on onnistunut kahmimaan lähes monopoliaseman mitä tulee ajanhermolla olevaan esseistiikkaan: Nylén, Sutinen, Wilhelmsson, Mallinen, Hännikäinen…

Tiedän myös, että uuskonservatiiviselta nuuskahtavalla "savukeidaseetoksella" on vastustajansa ja voinkin vain toivoa, että myös he artikuloivat näkemyksensä.

Se, mitä pitäisi tehdä (ja minkä tekemisen koen hyvin pitkälle omaksi vastuukseni) on minun kirjallisuuskäsitystäni (koska samalla se on "meidän" kirjallisuuskäsitystämme) tarkkojen kirjallisuusesseiden kautta selventävä esseistiikka. Tuntuu tulevan sellaista palautetta muutenkin, että "jos ei oo sua miellyttävää kirjallisuutta, niin kirjoita itse". Tuollainen on tietenkin löysää palautetta, koska jos kirjoitan romaanin, kirjoitan sen kyllä, mutta muut lukevat sen. Se ei poistaisi sitä tosiasiaa, että ei ole juurikaan kotimaista proosakirjallisuutta, jota minä voisin lukea.

Kuilu on ammottava. Osa ihmisistä tuntuu oikeasti olevan sitä mieltä, että nykyrunous kirjoittaa vain kielestä ja on kääriytynyt itseensä, viimeisimpänä nyt Hytönen. Mahtaako tuolle näkemykselle mitään? Luultavasti ei. Itselleni on selvää, että kieleen keskitytään, koska se on nykykirjallisuuskokemuksessa keskeisessä asemassa; mitään ei voi tapahtua, ellei kieli vastaa jotain sopivaa halua. En tiedä luetaanko minut kokeelliseksi runoilijaksi, ainakin kokemani mediasyrjinnän valossa luetaan, ja sinänsä se sopii minulle. Mutta en mieti koskaan, josko kirjoitan "kokeellisesti". Kirjoitan sillä ainoalla tavalla, jolla on mahdollista kirjoittaa, jos aiotaan jotain vielä pyrkiä välittämään tai luomaan. Kirjoitan myös siten, että voisin kuvitella itseni lukevan tekstiäni. En ajattele ikinä muita, sillä kirjallisuuden tehtävä EI ole opettaa tai ennakoida vaikutustaan.

En sano, että onnistun aina. Päinvastoin, onnistun varsin harvoin. Mutta muut keinot eivät tarkoita enää mitään. Romanttisuus ei tarkoita enää mitään. Vilpittömyys ei tarkoita enää mitään. Vakavuus ei tarkoita enää mitään. Myöskään ironia ei tarkoita enää mitään. Tämä ei ole mikään valittu tilanne, ei mikään tietoisesti rajattu ja estetisoitu näkökulma. Tämä on realiteetti. Otan vasta-argumentit innolla vastaan. Tuskin ne oloani helpottavat; lääkäri ja opettaja kenenkään ei kannata koettaa olla. Mutta ne saattavat avata tilannetta.

Taiteen suhteen olen hyvin intuitiivinen ihminen. Kaikki edellinen liittyy runouteen tai taiteeseen hyvin heikosti. Siksikin olen Hytösen kanssa samaa mieltä. Mutta siksi en myöskään ole niin huolissani. Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta.

Lisäksi lupaan, että tästedes puhun vain yksittäisistä teoksista ja koetan tarkentaa apparaattiani.

Mainokset
14 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    joulukuu 3, 2009 8:02 pm

    Jännittävä mainos tämän kommenttilaatikon yläpuolella: ”Idioottitesti / Napsauta neliötä”
    Helppo testivastaus: en napsauta, en ole idiootti…
    Mutta ainakin omassa paranoidissa fantasiassani mainoksen laatija on jo ajatellut pidemmälle: kukaan enää kelpuuta helppoja vastauksia, runoilijat kai vähiten.
    Niinpä ei ole ihme jos keskustelu tyrehtyy. Koska kaikki on monimutkaista eikä mihinkään ei ole pakko reagoida, uskoa vaikenemisen viisaammuuteen on vaikea horjuttaa.
    Kirjoituksesi oli loistava. Mutta en vielä osaa enkä uskalla sanoa siitä tämän enempää.
    tsalo

    • Nimetön permalink
      joulukuu 3, 2009 11:14 pm

      Huomaan ajautuneeni tuossa ristiriitaan: vaikeneminen/napsauttamattomuus on helppo vastaus, jota kukaan ei enää kelpuuta, mutta silti jokin minussa tai meissä jaksaa tai ainakin haluaa uskoa siihen. Ristiriitaista, kyllä, mutta kun ristiriidan kirjoittaa auki (sovittava ”mutta”), se alkaa heti kuulostaa mielekkäältä. Vaikeneminen ei enää ole (jos se on koskaan ollut tiettyjen heikkojen mytologioiden ulkopuolella) viisauden ikihimmenemätön tunnusmerkki, mutta se ei estä sitä edelleen tuntumasta viisaimmalta tavalta paeta kasvavan epävarmuuden pälkähästä. Ja tällainen turhauttava pelkuruus junttaa meitä tietenkin yhä syvemmälle myrkylliseen itseinhorealismiin.
      tsalo

    • Nimetön permalink
      joulukuu 3, 2009 11:14 pm

      Huomaan ajautuneeni tuossa ristiriitaan: vaikeneminen/napsauttamattomuus on helppo vastaus, jota kukaan ei enää kelpuuta, mutta silti jokin minussa tai meissä jaksaa tai ainakin haluaa uskoa siihen. Ristiriitaista, kyllä, mutta kun ristiriidan kirjoittaa auki (sovittava ”mutta”), se alkaa heti kuulostaa mielekkäältä. Vaikeneminen ei enää ole (jos se on koskaan ollut tiettyjen heikkojen mytologioiden ulkopuolella) viisauden ikihimmenemätön tunnusmerkki, mutta se ei estä sitä edelleen tuntumasta viisaimmalta tavalta paeta kasvavan epävarmuuden pälkähästä. Ja tällainen turhauttava pelkuruus junttaa meitä tietenkin yhä syvemmälle myrkylliseen itseinhorealismiin.
      tsalo

  2. Nimetön permalink
    joulukuu 3, 2009 8:02 pm

    Jännittävä mainos tämän kommenttilaatikon yläpuolella: ”Idioottitesti / Napsauta neliötä”
    Helppo testivastaus: en napsauta, en ole idiootti…
    Mutta ainakin omassa paranoidissa fantasiassani mainoksen laatija on jo ajatellut pidemmälle: kukaan enää kelpuuta helppoja vastauksia, runoilijat kai vähiten.
    Niinpä ei ole ihme jos keskustelu tyrehtyy. Koska kaikki on monimutkaista eikä mihinkään ei ole pakko reagoida, uskoa vaikenemisen viisaammuuteen on vaikea horjuttaa.
    Kirjoituksesi oli loistava. Mutta en vielä osaa enkä uskalla sanoa siitä tämän enempää.
    tsalo

  3. Nimetön permalink
    joulukuu 4, 2009 9:50 am

    re:
    ”verkostot ja yhteisöllisyys ovat elinvoimainen paon viiva kulutuskapitalismin keskellä. ”
    Pikemminkin nykyisen kulutuskapitalismin ydintä. (Mikä ei tietenkään vähennä niiden ”arvoa” <– muotoilu on tietysti absurdi.)
    Antti

    • joulukuu 4, 2009 11:34 am

      totta turiset. pitäisi ehkä tarkentaa, että puhun nyt lähinnä niistä verkostoista ja yhteisöistä, jotka perustuvat talkootyöhön ja instituutioiden kiertämiseen tai niiden loisimiseen. mainittavaa taloudellista voittoa nämä tarkoittamani verkostot eivät luo. kovin paljon enempää ei kapitalismissa pysty tekemään, ainakaan jos haluaa julkisesti toimia.

    • joulukuu 4, 2009 11:34 am

      totta turiset. pitäisi ehkä tarkentaa, että puhun nyt lähinnä niistä verkostoista ja yhteisöistä, jotka perustuvat talkootyöhön ja instituutioiden kiertämiseen tai niiden loisimiseen. mainittavaa taloudellista voittoa nämä tarkoittamani verkostot eivät luo. kovin paljon enempää ei kapitalismissa pysty tekemään, ainakaan jos haluaa julkisesti toimia.

    • joulukuu 4, 2009 12:18 pm

      mutta niin, toisaalta ja toisaalta. tuntuu hieman myös jo siltä, että nuo samaiset verkostot pakottavat osakseen, jos haluaa jotenkin kentällä toimia tai näkyä. kärjistäen: on olemassa hienoisia merkkejä siitä, että nykyään kaikilla on jokin kokoelma, jonka he koettavat ajaa jostain lävitse ja ajavat vain tuota haluaan. siis hollywood-syndrooma; tarjoilijakin on näyttelijä jne.
      en toivo myöskään marginaalisuutta marginaalisuuden vuoksi: tilanne, jossa kaikki runous tulisi poEsian tai ntamon kautta olisi mielestäni aika huono tilanne. kaikkien kannalta. silloin runous todella olisi se ”neekeri”. en loppujen lopuksi vastusta suuria kustantamoja, uskon että niiden kauta voi ja pitää julkaista hyvää kirjallisuutta, myös uudenlaista kirjallisuutta.

    • joulukuu 4, 2009 12:18 pm

      mutta niin, toisaalta ja toisaalta. tuntuu hieman myös jo siltä, että nuo samaiset verkostot pakottavat osakseen, jos haluaa jotenkin kentällä toimia tai näkyä. kärjistäen: on olemassa hienoisia merkkejä siitä, että nykyään kaikilla on jokin kokoelma, jonka he koettavat ajaa jostain lävitse ja ajavat vain tuota haluaan. siis hollywood-syndrooma; tarjoilijakin on näyttelijä jne.
      en toivo myöskään marginaalisuutta marginaalisuuden vuoksi: tilanne, jossa kaikki runous tulisi poEsian tai ntamon kautta olisi mielestäni aika huono tilanne. kaikkien kannalta. silloin runous todella olisi se ”neekeri”. en loppujen lopuksi vastusta suuria kustantamoja, uskon että niiden kauta voi ja pitää julkaista hyvää kirjallisuutta, myös uudenlaista kirjallisuutta.

  4. Nimetön permalink
    joulukuu 4, 2009 9:50 am

    re:
    ”verkostot ja yhteisöllisyys ovat elinvoimainen paon viiva kulutuskapitalismin keskellä. ”
    Pikemminkin nykyisen kulutuskapitalismin ydintä. (Mikä ei tietenkään vähennä niiden ”arvoa” <– muotoilu on tietysti absurdi.)
    Antti

  5. Nimetön permalink
    joulukuu 5, 2009 3:26 pm

    LOL.
    ”Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta.”
    Tästä olen samaa mieltä. Tietysti voi kysyä, hyvää *kenen* mielestä. Koska ethän sinäkään ole essentialisti. 😀
    Pelkistyykö kaikki makuun? Mitä maku on? En ole vieläkään nähnyt kenenkään ottavan Bourdieuta käteensä tässä asiassa. Harmillista. Myös Agambenin The Man Without Content selvittää asian taustoja aika hyvin. Kannattaa lukaista (se on pikkunen kirjanen, voin tuoda sen Jyväskylään tullessani, mulla on se omana).

    • joulukuu 5, 2009 4:19 pm

      tuopa, luen mieluusti.
      en ole bourdieuta lukenut, paitsi sen jonkun televisiokirjan muinoin, kun kaikki aina hihittää jos mainitsee bourdieun. ja kun ei ehdi (tunnetusti ehdin eli jaksan lukea yhtä filosofia per vuosi). ihan vitun paljon runomakustelua ja keskustelua pystyisi ”järkeistämään” ja karsimaan, jos ottaisi tietynlaisen kannan, mutta mulla ei ole oikein rahkeita eikä toisaalta viehtymystäkään siihen. paitsi tietysti kritiikin puolella, mutta en ole niitä kovinkaan paljon kirjoittanut (ja nekin jotka olen, ovat edelleen liian hämäriä).
      runoudessa itsessään hämäryys ei haittaa mua, koska sitä ilman ei olisi sellaista taidekokemusta, jonka minä voisin jakaa, ainoastaan välineitä analyysiin. ja kivaahan se on sekin, mutta miellän analyysin, jollain pervolla tavalla, eskapistiseksi.
      mut nii, mää nyt olen tunnetusti sitä, miltä kunakin hetkenä tuntuu. en ole aivan varma, mitä essentialismi tarkoittaa. voisi ehkä sanoa, että olen essentialisti valikoiden. aivan samoin kuin olen valikoiden relativisti. keskimäärin olen varmasti huono empaatti, koska kirjoittaessa minua ei hirveästi kiinnosta muiden kontingentit mielipiteet, ainoastaan omat kontingentit mielipiteeni. face to face -keskustelussa on sitten toiset säännöt, se liittyy ihan eri asioihin. varsinkin jos haluaa, että keskustelee ihmisen kanssa, ei asioista ihmisen kanssa.
      mutta amielipiteistäni johdan ”yleisiä sääntöjä” (sillä tyhminkin lukija ymmärtänee, että ei ole yleisiä sääntöjä), koska olen huomannut, että kaikki se, mitä ajattelen on myös lukuisien muiden (jos kohta väestöllisesti katsoen varmasti varsin pienen promillen) mielipide ja siinä mielessä ”yksityisestä yleiseen” -päättelyvirhe ei ole, empirian valossa, päättelyvirhe.
      eli siis. ”hyvää kenen mielestä” on kysymys, joka on kiinnostava ehkä sosiologisesti tai vastaavasti, jos pitäisi kustannusalalla miettiä, että millä saa myyntivoittoja. musta ei saa yhteisön hyväksi taidetta tekevää tai arvottavaa kuin vahingossa, ideaalitapauksessa.

    • joulukuu 5, 2009 4:19 pm

      tuopa, luen mieluusti.
      en ole bourdieuta lukenut, paitsi sen jonkun televisiokirjan muinoin, kun kaikki aina hihittää jos mainitsee bourdieun. ja kun ei ehdi (tunnetusti ehdin eli jaksan lukea yhtä filosofia per vuosi). ihan vitun paljon runomakustelua ja keskustelua pystyisi ”järkeistämään” ja karsimaan, jos ottaisi tietynlaisen kannan, mutta mulla ei ole oikein rahkeita eikä toisaalta viehtymystäkään siihen. paitsi tietysti kritiikin puolella, mutta en ole niitä kovinkaan paljon kirjoittanut (ja nekin jotka olen, ovat edelleen liian hämäriä).
      runoudessa itsessään hämäryys ei haittaa mua, koska sitä ilman ei olisi sellaista taidekokemusta, jonka minä voisin jakaa, ainoastaan välineitä analyysiin. ja kivaahan se on sekin, mutta miellän analyysin, jollain pervolla tavalla, eskapistiseksi.
      mut nii, mää nyt olen tunnetusti sitä, miltä kunakin hetkenä tuntuu. en ole aivan varma, mitä essentialismi tarkoittaa. voisi ehkä sanoa, että olen essentialisti valikoiden. aivan samoin kuin olen valikoiden relativisti. keskimäärin olen varmasti huono empaatti, koska kirjoittaessa minua ei hirveästi kiinnosta muiden kontingentit mielipiteet, ainoastaan omat kontingentit mielipiteeni. face to face -keskustelussa on sitten toiset säännöt, se liittyy ihan eri asioihin. varsinkin jos haluaa, että keskustelee ihmisen kanssa, ei asioista ihmisen kanssa.
      mutta amielipiteistäni johdan ”yleisiä sääntöjä” (sillä tyhminkin lukija ymmärtänee, että ei ole yleisiä sääntöjä), koska olen huomannut, että kaikki se, mitä ajattelen on myös lukuisien muiden (jos kohta väestöllisesti katsoen varmasti varsin pienen promillen) mielipide ja siinä mielessä ”yksityisestä yleiseen” -päättelyvirhe ei ole, empirian valossa, päättelyvirhe.
      eli siis. ”hyvää kenen mielestä” on kysymys, joka on kiinnostava ehkä sosiologisesti tai vastaavasti, jos pitäisi kustannusalalla miettiä, että millä saa myyntivoittoja. musta ei saa yhteisön hyväksi taidetta tekevää tai arvottavaa kuin vahingossa, ideaalitapauksessa.

  6. Nimetön permalink
    joulukuu 5, 2009 3:26 pm

    LOL.
    ”Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta.”
    Tästä olen samaa mieltä. Tietysti voi kysyä, hyvää *kenen* mielestä. Koska ethän sinäkään ole essentialisti. 😀
    Pelkistyykö kaikki makuun? Mitä maku on? En ole vieläkään nähnyt kenenkään ottavan Bourdieuta käteensä tässä asiassa. Harmillista. Myös Agambenin The Man Without Content selvittää asian taustoja aika hyvin. Kannattaa lukaista (se on pikkunen kirjanen, voin tuoda sen Jyväskylään tullessani, mulla on se omana).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: