Skip to content

Suomalaisen proosan nykytilanteesta, osa 2

marraskuu 14, 2009
 

V.S. Luoma-aho

mitä skitsofreniaan tulee, se on tietenkin mitä sopivin strategia selviytyä ja ajatella. jumiutumia on yhden sijasta edes kaksi. määritelmällisesti. käytännössä niitä on, toivottavasti, loputon määrä.

minä ainakin elän riidellen ja riidelläkseni, enkä ota asiakseni hyväksyä keskinkertaisuutta taiteessani, aivan samoin kuin koetan päästä eroon sokerinkäytöstä teessäni. tulen vastaisuudessakin haukkumaan suomalaisen paskaproosan pystyyn. mitä enemmän yleistäen, sen parempi. voin yllättyä ainoastaan positiivisesti. mielestäni se on varsin hyvä positio.

hyssytteleminen tai olemattomien arvojen löytäminen (”ooh, katsokaa, antti oppi käyttämään adjektiivia! ooh, katsokaa, liisa osaa rikkoa tapahtumien kronologisen aikajärjestyksen!”) ei poista sitä lopullista tosiasiaa, että hyssyttelyn kohde on paskaa. ei minun tarvitse fiilistellä tai kokea jotain vitun teennäistä harmoniaa. jos imuri kuluttaa 50% vähemmän energiaa, se kuluttaa silti energiaa. jos paska kirjailija oppii vihdoin soveltamaan jotain 1800-1900-lukujen psykologisen romaanin keinoista, on hän silti paska kirjailija, koska hänen ”uudet” keinonsa ovat valmiiksi vanhentuneita.

sinänsä nämä eivät ole ”rivilukijan” ongelmia, vaan omiani. nämä ovat ne ehdot, joilla joko määritän kirjan hyväksi tai en: onko se itselleni ”hyödyllinen” tai ”uusi”. jatkuvasti kehittymään pyrkivien taiteilijoiden ja ajattelijoiden juna ei odota jotain hotakaisia ja kjellwestöjä affirmaatiohalauksineen ja uutisvuoto-tasoisine analyyseineen. näissä asioissa ei tule olla mukavuudenhaluinen saati sovinnainen.

 

Joonas Säntti

Hurmaavaa ehdottomuutta herra Luoma-aholta. Joskaan, ja tämä ei varmasti tule sinullekaan yllätyksenä, meidän käsityksemme siitä, mikä kirjallisuudessa on kiinnostavinta (ja mikä kaikki tulisi kirjallisuudeksi lukea) eivät ihan kohtaa. En ajattele, että kokeellisuus tai ilmaisun uudistaminen on niin pitkälle itseisarvo, että (tyyliltään) konservatiivisemmat tekijät voi suoraan lakaista navetan viemäriin. Enkä usko että ”sisällöstä” puhuminen voidaan palauttaa ”opetuksien” tai yhteiskunnallisen statementin etsimiseen. Ilmeisesti et sinäkään usko, kunhan harjoitat mainitsemaasi kärjistämisen poetiikkaa.
Minä kun olen vaaka ja tasapainoinen (tämä on ironiaa) ja hieman konservatiivinen ja neuvotteleva, sikäli kuin neuvottelevuus on aina pohjavireeltään jotenkin konservatiivista (tämä vain puoliksi), en vaan jaksa lähteä siihen täysillä mukaan.

Sama tilannehan meillä on usein leffojenkin suhteen.
Mutta mistä tulee taipumuksesi rakentaa lauseita tyyliin ”jo puoli riviä X:ää on sitä ja tätä enemmän kuin kokonainen kirjastollinen Y:tä”. Muistelen, että Godard harrasti elokuvaesseistiikassaan usein tuollaisia heittoja: ”antaisin koko sodan jälkeisen ranskalaisen elokuvan tuosta yhdestä kohtauksesta” jne… Tunnusta! Oletko lukenut tuota rasittavaa heittiötä?

V.S. Luoma-aho

en osaa sanoa mistä paha tapani periytyy, tiedän vain että se on todella ärsyttävä, minkä vuoksi sitä niin paljon käytänkin. olen varmasti lukenut godardin leffakirjoitukset, mutta tuskin siitä tyylistä on mitään tarttunut. kuivakkaa onanointia. ranskalaiset auteurit olivat ällöttäviä.

ja mitä tulee sisältöön, niin kyllä, melko pitkälle se voidaan palauttaa yhteiskunnalliseen tendenssiin, koska kirjailijoiden tyyli/ajattelutaito on niin avutonta.

 

V.S. Luoma-aho

[edit: korjasin hölmön sanavirheen, joka muutti yhden lauseen sisällön päinvastaiseksi, anteeksi floodaus]

mut siis niin, en minäkään sinänsä peräänkuuluta mitään hirmuista kokeellisuutta kokeellisuuden vuoksi. luettelin noita keinoja/kirjoja vain tuon rasittavan ”realismin” vastapainoksi. peruskaavallakin pärjäisi pitkälle, kunhan osaisi käyttää värejä. tosin nyt puhuu ihminen, joka ajattelee kaiket päivät supersankareita, avaruuslaivoja, sarjakuvia, ranskalaisen teorian ongelmallisuutta, marxia, taiteen tehtävää ja mielekkyyttä postapokalypsin jälkeisessä maailmassa, tesserakteja, androgyniaa, pornoa, mytologiaa, non sequitur -huumoria, britannialaista nykykomediaa ja sfinksejä. joten ehkä ei pitäisi olettaakaan, että suomalaislähtöisestä arjesta ponnistava olisi mieleiseni ”väri”.

voisi sanoa, että omat lempikirjani ovat hillitysti kokeellisia. jospa puhuisin, kerrankin, ihan oikeasti jostain teoksesta suoraan. haastan kaikki mukaan kertomaan jotain omistaan. otan esimerkiksi lempikirjani. muista en osaa hirveästi sanoa mitään, sillä harva proosateos on minulle (enää nykyään) oikeasti merkittävä.

david foster wallacen ”the infinite jestissä” on vaihtoehtotulevaisuus, elementtejä scifistä, absurdeja piirteitä, epäluotettava ja tapahtumia värittävä kertojaääni, joka on tai ei ole yksi päähenkilöistä ja joka kertoo tai ei kerro kirjan tapahtumia jälkikäteen (silti kerrontatyyli ja kieli vaihtuvat henkilöiden mukaan), rikottu kronologia, monta sataa sivua loppuviitteitä, joissa tarina jatkuu tai risteää, paljon aukkokohtia, jotka jäävät spekulaation varaan… kaikkeen tähän päälle sitten ”hysteerisessä” rekisterissä toimiva kieli, joka on analyysihalvauksen saaneen neurootikon pakonomaista, lavertelevaa, kielioppia rikkovaa ja silti sanakirjantarkkaa kieltä (minun kieltäni). lauseopin sääntöjä hieman muunnellaan, koska se on tarpeen, jotta voisi kirjoittaa nykyihmisille kieltä, joka vastaa nykyihmisen elämänkokemusta (tai siis kaltaiseni ahdistushäiriöstä kärsivän, paralyysissa olevan ”pop-syö-korkeataiteen-minkä-jälkeen-korkeataide-syö-popin” -hipsterin elämänkokemusta).

silti tai juuri siksi kirja on tappavan hauska, sydäntäsärkevän murheellinen, hirvittävän ahdistava ja viiltävän älykäs. lisäksi siinä puhutaan helvetisti tenniksestä, tuosta pakko-oireita aiheuttavien individualismiurheilulajien kuninkaasta.

eksplisiittisen ”yhteiskunnalliseen” ainekseen en vielä mennyt, mutta perusteemana ovat erilaiset addiktiot (urheiluharjoitus, huumeet, televisio, ajatteleminen). samalla kaiken yllä leijuu dfn:n koko tuotannon perustavanlaatuinen kysymys: miten kirjoittaa läpi-ironiselle, typerän ”älykkäälle” nykyihmiselle oikeasti koskettavaa kirjallisuutta, joka ei uppoa paatoksen suohon, kyynisyyteen, metafiktion mitääntarkoittamattomuuteen tai avantgarden/postpostmodernismin yksityisiin onanioihin? sillä postmodernismin ja avantgarden keinoja on, tietyssä määrin, käytettävä. muutoin vain toisinnetaan kaavoja, jotka eivät vastaa sitä, mikä on tässä ja nyt.

Päivi Antila

Tätä lisää!

 

Riikka Ala-Hakula

musta ei voi unohtaa sitä, millaiset ehdot todellisuuden kuvaamiselle samalla asetetaan, kun ehdokkaiksi valitaan vain suht samanlaisesista esteettisistä lähtökohdista kirjoitetettuja kirjoja.

ongelma on mun mielestä se, että finlandiaehdokkaina on usein proosaa, jonka estettiset ihanteet lähentelee enemmänkin journalistisen totuuskäsityksen ja kielikäsityksen ihanteita kirjallisuuden mahdollistaman laajempien filosofisten totuuskäsityksien ja myös laajempien estettisten mahdollisuuksien sijaan

tekstin pitää olla dokumentoivaa, realistista, pohjalla aina ajatus tapahtumien lineaarisesta etenemisestä (vaikka tätä saatetaan pintatasolla rikkoakkin) ja jonkinlainen oletus siitä, että romaanin pitää esittää totuudenmukaisia tapahtumia ja ilmiöitä lähihistoriasta niitä sopivasti fiktiivisillä kerronnan keinoilla kuorruttaen.

romaanin aihe on hyvä, jos on ajankohtaisesti ja poliittisesti kiinnostava ns. journalistisesta näkäkulmasta sen sijaan että todellisuuden kokemisen reunaehtoja käsiteltäisiin oikeasti syvällisesti ja kriittisesti

 

Riikka Ala-Hakula

kyse ei ole teiniangstista, jonka mukaan kotimainen proosa pitäis aina niputtaa (jopa sitä tuntematta) samaan kasaan vaan paremminkin eettinen kysymys siitä, minkälaiset todellisuuden kuvaukset saa tilaa ja minkälaiset maailmankuvat ovat luvallisia kustannusmaailmassa ja kirjallisuuspalkintojen maailmassa? ei pidä unohtaa sitä, että kirjallisuuspalkinnot vaikuttavat ihan keskeisesti siihen, mitä suurin osa ihmisistä lukee ja siihen mitkä kirjat huomioidaan lehdistössä. olennaisinta kuitenkin on, että kirjallisuuspalkinnot vaikuttavat myös siihen, mistä ilmiöistä yleisesti keskustellaan, ja mitkä tulevat näin vahvasti olemassaolevaksi ihmisille. palkinnot vaikuttavat siihen mitkä todellisuuden ilmiöt nostetaan esiin ja mitkä näin muuttuvat hetkeksi yleisessä keskustelussa tärkeämmiksi kuin muut ilmiöt.

minun mielestäni olisi hyvä, jos nämä käsitykset olisivat mahdollisimman monipuolisia ja toivoisin, että ne joskus järkyttäisivät lukijaa sen sijaan, että vain pönkittäisivät jo olemassa olevaa käsitystä siitä mitä todellisuus on miten se tulee kokea. joitakin teemoja on mahdotonta esittää realistisesta, journalistisen totuuskäsityksen omaavasta dokumentoivasta proosasta käsin, ja tämän vuoksi kokeilut muodon tasolla tuottaisivat myös muutoksia kuvattavien ilmiöiden tasolla.

Riikka Ala-Hakula

hesari tosin niputti kirjat taasen kahden sanan alle, jotka eivät välttämättä kuvaa ollenkaan esim. merete mazzarellan kirjaa. minun on vaikea uskoa, että se edustaa estetiikaltaan rujoa suomikuvaa ja väkivaltaa

lisäksi tarkemmin lukien otsikolla taidettiin kuvata enemmänkin kaikkia kilpailuun mukaan mahtuneita kirjoja kuin kärkeen valittuja teoksia, jotka tuntuvat kritiikkien perusteella olevan sävyiltään kuitenkin monipuolisempia kuin ko. kuvaus, vaikkakin eivät todellisuuskäsityksiltään edusta mielestäni mitään kovin mielenkiintoista

lisäksi julkisuutta ja loppujen lopuksi taloudellisia mahdollisuuksia tarjotaan nimenomaan kirjailijoille, jotka kuvaavat jotakin jo kaikille tuttua. tämä on mielestäni ettisesti epälyttävää ja esteettisesti tylsää ( ja ei pidä unohtaa, että estetiikka tosiaan on kytköksissä keskeisesti siihen, miten todellisuus kirjoissa näytetään ja näin ollen se myös vaikuttaa lukijoiden todellisuuden kokemiseen)

 

Riikka Ala-Hakula

tästä näkökulmasta esim. hotakaisen ja hyryn valitseminen ehdokkaaksi on musta täysin typerää, koska se mitä he antavat lukijoille on jo täysin selvää heidän aikaisempien kirjojensa perustella, muutenkin ainakin hotakaisen todellisuuskäsitys saa niin paljon tilaa julkisuudessa muutenkin, että on tuhlausta ottaa hänet taas mukaan tämänkaltaiseen kilpailuun

jos suomalaisen kirjallisuuden kenttää ja suomalaisten todellisuuskuvaa haluttais jotenkin laajentaa ehdokkuuksia ei myönnettäis järjestelmällisesti esteettisesti samoista lähtökohdista kirjoittaville tyypeille tai samoille tyypeille useasti

Riikka Ala-Hakula

(ettinen = eettinen, hih) ja edellisen lauseen jatkoksi vielä se, että toki ehdokkuuksia voitais myöntää useammin samalle tyypille, jos ko. kirjalija saavuttaisi uudessa teoksessaan selvästi uudenlaisen estetiikan ja uudenlaiseen suhteen todellisuuden kuvaamiseen

 

Maiju Ri

niinpä. tympääntymiseni suomalaiseen kirjallisuuskulttuuriin (ja etenkin sen palkintoihin) juontuu juurikin nykyisestä vallalla olevasta esteettisestä ja maailmankuvallisesta ahdasmielisyydestä. sen varjolla yhdestä ainoasta tarjotusta mallista tehdään kovasti yhteistä todellisuutta, jota ojennetaan eteenpäin jonakin mystisenä suomalaisen kirjallisuuden ominaispiirteenä, poisravistamattomana. käsittämätöntä. yritän kerta toisensa jälkeen antaa suomalaiselle nykyproosalle mahdollisuuden, mutta harmillisen usein joudun karvaasti pettymään.

aivan mahtavaa keskustelua tässä viestiketjussa. kiitän kaikkia ja odotan kiinnostuneena jatkoa.

 

V.S. Luoma-aho

jesh, juurikin näin, kiitos riikka.

 

Keskustelun edetessä päivitän sitä myös blogiini.

Mainokset
46 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    marraskuu 15, 2009 3:36 pm

    Funlandiasta
    Ilahduttavia avautumisia! Jaan Riikan puheenvuorojen turhautumisen, samoin tietenkin Villen (Villestä en voi tosin sanoa järkevästi mitään, koska näkökantani ovat V:n kanssa yleensäkin niin samanlaisia). Finlandia-palkinto on kuollut jo kauan sitten, eikä sen suhteen voi todellakaan muuta tehdäkään kuin juuri AVAUTUA.
    Yksi suuri ongelma sukupuolikysymyksen lisäksi on sukupolvikysymys: on todella outoa että Finlandia-raadissa on arviolta 50+ ihmisiä ja niinpä myös ehdokkaina lähinnä ”järkeviä” aikuisia(miehiä), esim. aidosti vittuuntuneiden irrationaalinuorten sijaan. Mikä on parempi tapa saada nuoret kirjallisuudesta kiinnostuneet ihmiset vieraantumaan kirjallisuudesta kuin valita keski-ikäisiä ja vanhuksia suurimman kirjallisuuspalkinnon saajiksi? Sitten tietenkin vielä joku Tarkka ja Seniili Seniori jakaa palkinnon, ja jos sattuu antamaan sen nuorelle naiselle, niin siinä voidaan ajatella: miten avarakatseista!
    Tahtoisin nähdä tämän tilanteen toisin päin: nuori nainen antaisi armahtavasti palkinnon Seniilille Seniorille ja taputtaisi tätä mahdollisimman nöyryyttävästä päälaelle. Valta-asetelma olisi mielekkäämpi, jos se voisi joskus kääntyä edes hetkeksi ympäri.
    JOS olisi olemassa Finlandia myös runoudelle, novelleille ja esseistiikalle, Finlandia-palkinnossa olisi jotakin järkeä. Runous ja lyhytproosa ovat tunnetusti edes hieman vähemmän konservatiivisia muodoltaan ja myös nuorten tekijöiden suosimia aloja; esseistiikka mahdollistaisi AIDOSTI suoran yhteiskuntakriittisen otteen journalistisen ja rankistelevat lyhytlauseproosan sijaan. Lisäksi useamman palkinnon avulla onnistuttaisiin antamaan edes hieman laajempi kuva suomalaisesta kirjallisuudesta (elän esimerkiksi illuusioissa että se mitä runoudessa tapahtuu saattaisi oikeasti olla jonkun muunkin kuin runoilijan mielestä mielenkiintoista, jos ns. ”tavallisella” lukijalla olisi helpompi päästä kosketuksiin runouden kanssa). Ainakin uskon siihen, että novellistiikalla ei ole mitään syytä olla niin piilossa kuin miten se nykyisin on.
    Se mitä tällä hetkellä käy on että Yle & Helsingin Sanomat (ja muut päivälehdet, jos niillä nyt on jotakin väliä) keskittyvät koko syksyn käsittelemään ainoastaan mahdollisia Finlandia-ehdokkaita ja kaikki muu (novellit, runot, aforismit, näytelmät, esseet, filosofia) jäävät käytännössä vaille huomiota. Tähän tietenkin on vielä lisättävä, että ehdokasruletti on joka vuonna aivan sama hotakainen&tervo&saisio&hyry&tuuri+kiintiöesikoinen+kiintiösuomenruotsalainen, siis isoilta kustantamoilta julkaisevien kunnon rehellisten heteromiesten ympärillä pyörivä äärikapitalistinen saippuaooppera joka tylsistyttää kaikkia paitsi WSOY:n johtoa.
    Muodon puolesta Finlandia-palkinto on katastrofi suomalaiselle romaanille, koska tunnetusti mikään lyhyt, suppea, kokeileva, fragmentaarinen, impressionkaltainen, pelleilevä, rienaava, anarkistinen, skitsoidinen, riskialtis romaani ei voi koskaan voittaa palkintoa – voittajan pitää olla raskas, keskittyä suuriin kansallisiin kysymyksiin etc., siis Mannerheim voittaa aina Darwinin, eikä muita vuosia olekaan kuin 1918, eikä muita tyylejä kuin tuo lyhyt ”teen lauseita kuin halkoja” -tyyli. Siis: terve järki ja murtomaasukset, meillä on joka kirjavuosi täynnä 250-400-sivuisia romaaneja joissa on uskottavat henkilöhahmot, maailman yksinkertaisinta kieltä, moraalisia ristiriitoja, keittiöpsykologiaa, juoni, aseita, junia, lentokoneita, pommituksia, kasvukertomus, tervehenkistä taistelua maailman mielettömyyttä vastaan, inhimillistä suoraselkäisyyttä, suksia, monoja, klapeja, heteroita, lihansyöntiä, kömpelöä seksikuvausta, kirves, tolstoilaista ironiaa, tsehovilaista surua, dostojevskiläistä miehen murhetta, kirjeenvaihtoa, nisupullaa, uuni, ihmisen osa, keuhkotauti, armeijamuistoja. Jokainen poikkeus tästä on todellakin poikkeus, ja niitä on aivan liian vähän. (Meidän pitäisi, piru vieköön, olla jossakin aivan muualla kuin missä nyt olemme.)
    -harry

    • Nimetön permalink
      marraskuu 15, 2009 9:07 pm

      Re: Funlandiasta
      mun avautuminen on väkisinkin toisteinen mutta mulle on myös sydämen asia aukoa päätäni aina. ensinnäkin minusta on ihailtavaa, että tossa keskustelussa on sovinnollisiakin äänenpainoja mutta musta ei nyt niitä lähde ja on kamalaa myöntää että alan kohta olla villen tasoa esteettisessä nihkeilyssä.
      oli ehdokaslista mikä ikinä minä vuonna olikin, otsikot aloittaa kuorolaulun: MISSÄ ON JARI TERVO. ehkä jari tervo on aikamme suurin väärinymmärretty kirjailija.
      finlandia on tosiaan kustantajien palkinto. ehkä kirjavälitys oy:n toimitusjohtaja vois valita voittajan ens vuonna?
      mä narisin kans toisaalla tosta 250 / 450 sivun standardista (jälkimmäinen on ilkka remes -standardi, ja ilkan kyllä pitäs saada finlandia jotta päästäs asian ääreen oikeesti). pitäs nyt jo oikeesti olla siihen lisäksi 90 sivun ja 120 sivun standardit, sitten voitas puhua romaanista taiteena.
      finlandia on tosiaan katastrofi suomalaiselle romaanille. mutta rahalla saa spektaakkelin. ja suomessa kun on vielä palkintokeskeinen kirjanostokulttuuri – monilla on tapana hankkia kunkin vuoden hymypoika eiku finlandiaromaani. ja viime vuonna tietofinlandiankin vei panu rajala -fanien itku siitä kun mika waltari ei voittanu.
      ja ei kai tässä muuten mitään valittamista olis, mutta kun suomen pienelle kirjallisuusnäyttämölle ja suomalaisen kirjakaupan parhaalle myyntipaikalle mahtuu vain 1 kirja ja 1 kiroileva siili kerrallaan.
      maaria

    • Nimetön permalink
      marraskuu 15, 2009 9:07 pm

      Re: Funlandiasta
      mun avautuminen on väkisinkin toisteinen mutta mulle on myös sydämen asia aukoa päätäni aina. ensinnäkin minusta on ihailtavaa, että tossa keskustelussa on sovinnollisiakin äänenpainoja mutta musta ei nyt niitä lähde ja on kamalaa myöntää että alan kohta olla villen tasoa esteettisessä nihkeilyssä.
      oli ehdokaslista mikä ikinä minä vuonna olikin, otsikot aloittaa kuorolaulun: MISSÄ ON JARI TERVO. ehkä jari tervo on aikamme suurin väärinymmärretty kirjailija.
      finlandia on tosiaan kustantajien palkinto. ehkä kirjavälitys oy:n toimitusjohtaja vois valita voittajan ens vuonna?
      mä narisin kans toisaalla tosta 250 / 450 sivun standardista (jälkimmäinen on ilkka remes -standardi, ja ilkan kyllä pitäs saada finlandia jotta päästäs asian ääreen oikeesti). pitäs nyt jo oikeesti olla siihen lisäksi 90 sivun ja 120 sivun standardit, sitten voitas puhua romaanista taiteena.
      finlandia on tosiaan katastrofi suomalaiselle romaanille. mutta rahalla saa spektaakkelin. ja suomessa kun on vielä palkintokeskeinen kirjanostokulttuuri – monilla on tapana hankkia kunkin vuoden hymypoika eiku finlandiaromaani. ja viime vuonna tietofinlandiankin vei panu rajala -fanien itku siitä kun mika waltari ei voittanu.
      ja ei kai tässä muuten mitään valittamista olis, mutta kun suomen pienelle kirjallisuusnäyttämölle ja suomalaisen kirjakaupan parhaalle myyntipaikalle mahtuu vain 1 kirja ja 1 kiroileva siili kerrallaan.
      maaria

  2. Nimetön permalink
    marraskuu 15, 2009 3:36 pm

    Funlandiasta
    Ilahduttavia avautumisia! Jaan Riikan puheenvuorojen turhautumisen, samoin tietenkin Villen (Villestä en voi tosin sanoa järkevästi mitään, koska näkökantani ovat V:n kanssa yleensäkin niin samanlaisia). Finlandia-palkinto on kuollut jo kauan sitten, eikä sen suhteen voi todellakaan muuta tehdäkään kuin juuri AVAUTUA.
    Yksi suuri ongelma sukupuolikysymyksen lisäksi on sukupolvikysymys: on todella outoa että Finlandia-raadissa on arviolta 50+ ihmisiä ja niinpä myös ehdokkaina lähinnä ”järkeviä” aikuisia(miehiä), esim. aidosti vittuuntuneiden irrationaalinuorten sijaan. Mikä on parempi tapa saada nuoret kirjallisuudesta kiinnostuneet ihmiset vieraantumaan kirjallisuudesta kuin valita keski-ikäisiä ja vanhuksia suurimman kirjallisuuspalkinnon saajiksi? Sitten tietenkin vielä joku Tarkka ja Seniili Seniori jakaa palkinnon, ja jos sattuu antamaan sen nuorelle naiselle, niin siinä voidaan ajatella: miten avarakatseista!
    Tahtoisin nähdä tämän tilanteen toisin päin: nuori nainen antaisi armahtavasti palkinnon Seniilille Seniorille ja taputtaisi tätä mahdollisimman nöyryyttävästä päälaelle. Valta-asetelma olisi mielekkäämpi, jos se voisi joskus kääntyä edes hetkeksi ympäri.
    JOS olisi olemassa Finlandia myös runoudelle, novelleille ja esseistiikalle, Finlandia-palkinnossa olisi jotakin järkeä. Runous ja lyhytproosa ovat tunnetusti edes hieman vähemmän konservatiivisia muodoltaan ja myös nuorten tekijöiden suosimia aloja; esseistiikka mahdollistaisi AIDOSTI suoran yhteiskuntakriittisen otteen journalistisen ja rankistelevat lyhytlauseproosan sijaan. Lisäksi useamman palkinnon avulla onnistuttaisiin antamaan edes hieman laajempi kuva suomalaisesta kirjallisuudesta (elän esimerkiksi illuusioissa että se mitä runoudessa tapahtuu saattaisi oikeasti olla jonkun muunkin kuin runoilijan mielestä mielenkiintoista, jos ns. ”tavallisella” lukijalla olisi helpompi päästä kosketuksiin runouden kanssa). Ainakin uskon siihen, että novellistiikalla ei ole mitään syytä olla niin piilossa kuin miten se nykyisin on.
    Se mitä tällä hetkellä käy on että Yle & Helsingin Sanomat (ja muut päivälehdet, jos niillä nyt on jotakin väliä) keskittyvät koko syksyn käsittelemään ainoastaan mahdollisia Finlandia-ehdokkaita ja kaikki muu (novellit, runot, aforismit, näytelmät, esseet, filosofia) jäävät käytännössä vaille huomiota. Tähän tietenkin on vielä lisättävä, että ehdokasruletti on joka vuonna aivan sama hotakainen&tervo&saisio&hyry&tuuri+kiintiöesikoinen+kiintiösuomenruotsalainen, siis isoilta kustantamoilta julkaisevien kunnon rehellisten heteromiesten ympärillä pyörivä äärikapitalistinen saippuaooppera joka tylsistyttää kaikkia paitsi WSOY:n johtoa.
    Muodon puolesta Finlandia-palkinto on katastrofi suomalaiselle romaanille, koska tunnetusti mikään lyhyt, suppea, kokeileva, fragmentaarinen, impressionkaltainen, pelleilevä, rienaava, anarkistinen, skitsoidinen, riskialtis romaani ei voi koskaan voittaa palkintoa – voittajan pitää olla raskas, keskittyä suuriin kansallisiin kysymyksiin etc., siis Mannerheim voittaa aina Darwinin, eikä muita vuosia olekaan kuin 1918, eikä muita tyylejä kuin tuo lyhyt ”teen lauseita kuin halkoja” -tyyli. Siis: terve järki ja murtomaasukset, meillä on joka kirjavuosi täynnä 250-400-sivuisia romaaneja joissa on uskottavat henkilöhahmot, maailman yksinkertaisinta kieltä, moraalisia ristiriitoja, keittiöpsykologiaa, juoni, aseita, junia, lentokoneita, pommituksia, kasvukertomus, tervehenkistä taistelua maailman mielettömyyttä vastaan, inhimillistä suoraselkäisyyttä, suksia, monoja, klapeja, heteroita, lihansyöntiä, kömpelöä seksikuvausta, kirves, tolstoilaista ironiaa, tsehovilaista surua, dostojevskiläistä miehen murhetta, kirjeenvaihtoa, nisupullaa, uuni, ihmisen osa, keuhkotauti, armeijamuistoja. Jokainen poikkeus tästä on todellakin poikkeus, ja niitä on aivan liian vähän. (Meidän pitäisi, piru vieköön, olla jossakin aivan muualla kuin missä nyt olemme.)
    -harry

  3. marraskuu 15, 2009 7:53 pm

    Täysin toissijainen asia, mutta kammottaa ja järkyttää kun skitsofrenia-sanaa käytetään tolleen 1950-luvun hengessä kuvaamaan tilannetta, johon allegoriaksi sopisi paremmin mielen sairauksien puolelta dissosiatiivinen identiteettihäiriö.
    Nussin pilkkua, mutta mulle on tärkeitä nää asiat, lähinnä skitsofreniapotilaisiin liitettyjen ennakkoluulojen takia.

    • marraskuu 15, 2009 8:03 pm

      niin, tässä tosiaan käytetään arkipuheen skitso-termiä, ei varsinaisesti sairausmääritelmänä vaan tavallaan maailmankatsomuksena.

      • marraskuu 15, 2009 8:09 pm

        Jekyl/Hyde
        Tiedän :). Kommentoin vain asiaa aina kun se tulee vastaan, jos se vaikka hiljalleen yleiskielestä katoaisi, tai ainakin muuntuisi hieman.

      • marraskuu 15, 2009 8:09 pm

        Jekyl/Hyde
        Tiedän :). Kommentoin vain asiaa aina kun se tulee vastaan, jos se vaikka hiljalleen yleiskielestä katoaisi, tai ainakin muuntuisi hieman.

    • marraskuu 15, 2009 8:03 pm

      niin, tässä tosiaan käytetään arkipuheen skitso-termiä, ei varsinaisesti sairausmääritelmänä vaan tavallaan maailmankatsomuksena.

  4. marraskuu 15, 2009 7:53 pm

    Täysin toissijainen asia, mutta kammottaa ja järkyttää kun skitsofrenia-sanaa käytetään tolleen 1950-luvun hengessä kuvaamaan tilannetta, johon allegoriaksi sopisi paremmin mielen sairauksien puolelta dissosiatiivinen identiteettihäiriö.
    Nussin pilkkua, mutta mulle on tärkeitä nää asiat, lähinnä skitsofreniapotilaisiin liitettyjen ennakkoluulojen takia.

  5. Nimetön permalink
    marraskuu 16, 2009 10:14 am

    mä tulen taas kesken kaiken tähän keskusteluun, mutta minä olen kaivannut – sekä kirjailijoihin ja runoilijoihin, että varsinkin tuollaisiin kaiken näköisiin palkintoraateihin – vihaisia nuoria miehiä ja -naisia. Olisko tuossa muuten syytä siihen, miksi Jari Tervo ei ole ehdokkaana: pitkähkön virittelyn jälkeen hän viimein ryhtyi jo jonkinlaiseen vittuiluun, ”taantui” nuoreksi vihaiseksi mieheksi (no, ainakin kyllästyneeksi teiniksi) ja kuinkas ollakaan Jartsa ei oo ehdokkaana.
    Mä luulen, ja hetken ajan mua jopa alkoi hiukan hävettämään se, – no ni, se meni ohi – että mulla on tarve kanssa avautua aina ja kaikesta. Niinkuin nyt täällä, tänne. Mun väitteeni on, että olisi paljon helpompaa kirjoittaa opus Finlandia-raatia silmällä pitäen kuin oikeastaan kiinnostavaa proosaa. Äh, prkl, ehkä mä vaan olenkin katkera siitä, ettei runoille (joka on oikeasti suomalaiseen proosaan verrattuna onnistunut viimeaikoina olemaan kiinnostavampaa) jaeta Finlandiaa, vaan korkeintaan lämmintä kättä ja pari pusua siellä täällä. Mut onneksi Hesari julkaisi kritiikin Laila Hirvisaaren uudesta romaanista, kaikki on siis mahdollista.
    TeemuH

  6. Nimetön permalink
    marraskuu 16, 2009 10:14 am

    mä tulen taas kesken kaiken tähän keskusteluun, mutta minä olen kaivannut – sekä kirjailijoihin ja runoilijoihin, että varsinkin tuollaisiin kaiken näköisiin palkintoraateihin – vihaisia nuoria miehiä ja -naisia. Olisko tuossa muuten syytä siihen, miksi Jari Tervo ei ole ehdokkaana: pitkähkön virittelyn jälkeen hän viimein ryhtyi jo jonkinlaiseen vittuiluun, ”taantui” nuoreksi vihaiseksi mieheksi (no, ainakin kyllästyneeksi teiniksi) ja kuinkas ollakaan Jartsa ei oo ehdokkaana.
    Mä luulen, ja hetken ajan mua jopa alkoi hiukan hävettämään se, – no ni, se meni ohi – että mulla on tarve kanssa avautua aina ja kaikesta. Niinkuin nyt täällä, tänne. Mun väitteeni on, että olisi paljon helpompaa kirjoittaa opus Finlandia-raatia silmällä pitäen kuin oikeastaan kiinnostavaa proosaa. Äh, prkl, ehkä mä vaan olenkin katkera siitä, ettei runoille (joka on oikeasti suomalaiseen proosaan verrattuna onnistunut viimeaikoina olemaan kiinnostavampaa) jaeta Finlandiaa, vaan korkeintaan lämmintä kättä ja pari pusua siellä täällä. Mut onneksi Hesari julkaisi kritiikin Laila Hirvisaaren uudesta romaanista, kaikki on siis mahdollista.
    TeemuH

  7. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 7:54 am

    ”teen lauseita kuin halkoja”
    harry:
    > eikä muita tyylejä kuin tuo lyhyt ”teen lauseita kuin halkoja” -tyyli
    Finlandia-palkinnon kiistämättömiin ongelmiin en ota tässä kantaa, mutta mua kiinnostaa ihan työn ja harrastuksen puolesta tää kuuluisa koivuklapiväite. Kuka tekee lyhyttä lausetta kuin halkoa? Esimerkkejä: tekijöitä, teoksia, virkkeitä.
    Ilman konkretiaa en saa yhdistettyä tätä edes viime vuosien F-ehdokkaisiin. Oksanen? Jalonen? Mazzarella? Haloo. Hotakaisen Ihmisen osan pisin virke oli muistaakseni toista aukeamaa. Kaikki puhuvat koivuklapista, mutta kukaan ei kerro mitä se on. Ovatko kaikki viime vuosien F-ehdokkaat samaa klapia? En puhu nyt mistään kansakunnan kohtalonhetkistä tai muusta vastaavasta, vaan tyylistä, rytmistä, estetiikasta. Rimminen? Sinervo? Arne Nevanlinna? Laura Lindstedt? Daniel Katz? Pirjo Hassinen? Sirpa Kähkönen? Maria Peura? Markku Pääskynen? Ja onko siellä joka vuosi Hyry, kun se oli siellä viimeksi 1999 ja sitä ennen ei kertaakaan.
    Joka tapauksessa väitän, että koivuklapillakin on hetkensä. Mä ainakin liikutun kerta kerran jälkeen Veijo Meren 50-luvun novelleista: ”Kessu veistää puukolla kynsiään ja säilöö hyönteisiä jaloviinaan. Hän kääntelee päätään kuin lintu.” Hienoa lausetta, siitä ei pääse mihinkään.
    Nyt mä lähden ostamaan sen Xboxin.
    Antti

  8. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 7:54 am

    ”teen lauseita kuin halkoja”
    harry:
    > eikä muita tyylejä kuin tuo lyhyt ”teen lauseita kuin halkoja” -tyyli
    Finlandia-palkinnon kiistämättömiin ongelmiin en ota tässä kantaa, mutta mua kiinnostaa ihan työn ja harrastuksen puolesta tää kuuluisa koivuklapiväite. Kuka tekee lyhyttä lausetta kuin halkoa? Esimerkkejä: tekijöitä, teoksia, virkkeitä.
    Ilman konkretiaa en saa yhdistettyä tätä edes viime vuosien F-ehdokkaisiin. Oksanen? Jalonen? Mazzarella? Haloo. Hotakaisen Ihmisen osan pisin virke oli muistaakseni toista aukeamaa. Kaikki puhuvat koivuklapista, mutta kukaan ei kerro mitä se on. Ovatko kaikki viime vuosien F-ehdokkaat samaa klapia? En puhu nyt mistään kansakunnan kohtalonhetkistä tai muusta vastaavasta, vaan tyylistä, rytmistä, estetiikasta. Rimminen? Sinervo? Arne Nevanlinna? Laura Lindstedt? Daniel Katz? Pirjo Hassinen? Sirpa Kähkönen? Maria Peura? Markku Pääskynen? Ja onko siellä joka vuosi Hyry, kun se oli siellä viimeksi 1999 ja sitä ennen ei kertaakaan.
    Joka tapauksessa väitän, että koivuklapillakin on hetkensä. Mä ainakin liikutun kerta kerran jälkeen Veijo Meren 50-luvun novelleista: ”Kessu veistää puukolla kynsiään ja säilöö hyönteisiä jaloviinaan. Hän kääntelee päätään kuin lintu.” Hienoa lausetta, siitä ei pääse mihinkään.
    Nyt mä lähden ostamaan sen Xboxin.
    Antti

  9. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 11:34 am

    Klapimyytti
    Juuri näin, Antti. Klapiproosa on pitkälti myytti. Itse asiassa ainoa lyhyellä, ”klapimaisella” lauseella kirjoitettu kirja johon olen pitkään aikaan törmännyt, on Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Ai niin mutta hänpä ei olekaan keski-ikäinen miesprosaisti, ei häntä niinku ole siistii haukkua…
    (Kelpo kirja muuten, oli klapia tai ei.)

  10. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 11:34 am

    Klapimyytti
    Juuri näin, Antti. Klapiproosa on pitkälti myytti. Itse asiassa ainoa lyhyellä, ”klapimaisella” lauseella kirjoitettu kirja johon olen pitkään aikaan törmännyt, on Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Ai niin mutta hänpä ei olekaan keski-ikäinen miesprosaisti, ei häntä niinku ole siistii haukkua…
    (Kelpo kirja muuten, oli klapia tai ei.)

  11. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 12:01 pm

    klapilauseesta 1
    Moi Antti ja muut,
    kiva ettei täällä saa provosoida aivan miten tahtoo, vaikka toisaalta on kiusallista että joudun perustelemaan puheenvuorojani sen sijaan että voisin pelata Xboxia. Lähden tietenkin ostamaan Xboxin heti kun saan tämän valmiiksi. Siispä lyhyesti:
    Klapilause ei kuvaa tietenkään kaikkea suomalaista proosaa, koska silloin sillä ei olisikaan sanana mitään merkitystä, mutta ehkä voidaan ajatella näin: ne jotka eivät ole tietoisesti klapilausetta vastaan, ovat tietämättään sen puolella.
    Sellaisia teoksia, jotka aidosti tekevät selvän pesäeron suomalaiseen modernistiseen kuulaaseen, uskottavaa ja jämäkkään kieleen, on todella vähän eikä niitä ole yleensä missään palkittu. Puhun nyt Aidosta Pesäerosta – sellaisesta jonka huomaa heti. Ajattelen vaikka Markku Eskelisen Nonstoppia, joka piruuttaan tietenkin käyttää lyhyttä ja ytimekästä lausetta hyväkseen, mutta tekee sen todella tietoisesti ja hämärästi; Aronpuron Aperiffia, jossa kieli muuttuu joka luvussa ja joka on muutenkin todella poikkeava teos; Seilosen Metsäroistoa, jossa kertoja on jotenkin psykoottinen, illuusioihin pudonnut ja tämän myös aidosti näkee kielestä; Hans Selon romaaneja, joissa on aidosti mielenkiintoista ajatuksenvirtaa ja jossa kieli törmäilee niin vimmaisesti ettei näitä teoksia ilmeisesti vieläkään osata lukea, ja tarkoitan etten itsekään osaa niitä lukea; Päivi Perttulan Suhdetta, jossa lienee kaikkien aikojen ihmeellisintä, rivointa ja nonsensikaalisinta suomalaista proosakieltä ja joka on lisäksi Suomen aliarvostetuin romaani; Jyrki Pellisen ensimmäisiä proosakirjoja, joiden hämärä kielikäsitys vaivaa minua vieläkin, koska minusta vaikuttaa että jollakin omituisella tavalla jonkun Nuoruuteni ilmastojen lauseet eivät tarkoita oikein mitään.
    Lähivuosina minuun on suurimman vaikutuksen tehnyt kielen tasolla Aina Bergrothin Ah autuutta, jossa kieli menee välillä runoksi ja jossa kertojan ilmeinen neuroottisuus / paniikkisuus tuo mukanaan hataran, yliherkän ja yliaistillisen kielen. Pidän sitä aidosti niin viehättävänä kielenä, etten usko että suomalainen heteromies saisi koskaan mitään sellaista aikaiseksi. Lisäksi minuun tietenkin vetoaa se että Ah autuutta yltyy välillä runoksi säkeitä myöten. Siinä onkin yksi poikkeva piirre suhteessa suomalaiseen perinteeseen: tekstilaji vaihtuu kesken kaiken
    Kaikkia näitä teoksia yhdistää se, ettei niitä VOI SOTKEA klapikirjoittamisen perinteeseen. Sillä minulle ei riitä se, että jostakin Hotakaisen romaanista voi löytää yhden todella pitkän virkkeen, jos kieli yleensä muistuttaa minua tästä allergisoivasta klapityylistä. Lisäksi kysymys ei voi tietenkään olla pelkästään virkkeiden pituudesta, muutenhan joku Lyn Hejinianin My Life olisi suomalaista halkolausetta. Ehdotan siis klapityylille joitakin tällaisia määritelmiä (muut täydentäkööt, kirjoitan tätä aika kiireessä):
    – kieli on helppolukuista
    – se kuvaa todellisuutta problematisoimatta itseään, siis kieli yksinkertaisesti kertoo mitä tapahtuu, vieläpä luotettavalla ja rakastettavalla kertojanäänellä
    – se on kaikkien hahmojen ja kaikkien kohtausten aikana kutakuinkin samaa eikä elä teoksen aikana
    – siihen ei kiinnitä huomiota kun sitä lukee, kielen ikään kuin unohtaa; se on siis tiedostamatonta ja ongelmitta liitettävissä modernistiseen perinteeseen
    – sen valitsemiselle ei ole mitään perusteita, paitsi sen helppolukuisuus
    – se sopisi aikakauslehden kolumniin
    – se on jämäkkää tai se on hieman ironista
    – siinä ei ole mitään epäilyttäviä mielenhäiriöllisiä piirteitä, ei epäjatkumoita, syntaktisia hulluuksia, semanttisia mielettömyyksiä etc.; se on terveen rationaalisen ihmisen kieltä terveelle rationaaliselle ihmiselle
    – Volter Kilpi häviää siinä Väinö Linnalle

  12. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 12:01 pm

    klapilauseesta 1
    Moi Antti ja muut,
    kiva ettei täällä saa provosoida aivan miten tahtoo, vaikka toisaalta on kiusallista että joudun perustelemaan puheenvuorojani sen sijaan että voisin pelata Xboxia. Lähden tietenkin ostamaan Xboxin heti kun saan tämän valmiiksi. Siispä lyhyesti:
    Klapilause ei kuvaa tietenkään kaikkea suomalaista proosaa, koska silloin sillä ei olisikaan sanana mitään merkitystä, mutta ehkä voidaan ajatella näin: ne jotka eivät ole tietoisesti klapilausetta vastaan, ovat tietämättään sen puolella.
    Sellaisia teoksia, jotka aidosti tekevät selvän pesäeron suomalaiseen modernistiseen kuulaaseen, uskottavaa ja jämäkkään kieleen, on todella vähän eikä niitä ole yleensä missään palkittu. Puhun nyt Aidosta Pesäerosta – sellaisesta jonka huomaa heti. Ajattelen vaikka Markku Eskelisen Nonstoppia, joka piruuttaan tietenkin käyttää lyhyttä ja ytimekästä lausetta hyväkseen, mutta tekee sen todella tietoisesti ja hämärästi; Aronpuron Aperiffia, jossa kieli muuttuu joka luvussa ja joka on muutenkin todella poikkeava teos; Seilosen Metsäroistoa, jossa kertoja on jotenkin psykoottinen, illuusioihin pudonnut ja tämän myös aidosti näkee kielestä; Hans Selon romaaneja, joissa on aidosti mielenkiintoista ajatuksenvirtaa ja jossa kieli törmäilee niin vimmaisesti ettei näitä teoksia ilmeisesti vieläkään osata lukea, ja tarkoitan etten itsekään osaa niitä lukea; Päivi Perttulan Suhdetta, jossa lienee kaikkien aikojen ihmeellisintä, rivointa ja nonsensikaalisinta suomalaista proosakieltä ja joka on lisäksi Suomen aliarvostetuin romaani; Jyrki Pellisen ensimmäisiä proosakirjoja, joiden hämärä kielikäsitys vaivaa minua vieläkin, koska minusta vaikuttaa että jollakin omituisella tavalla jonkun Nuoruuteni ilmastojen lauseet eivät tarkoita oikein mitään.
    Lähivuosina minuun on suurimman vaikutuksen tehnyt kielen tasolla Aina Bergrothin Ah autuutta, jossa kieli menee välillä runoksi ja jossa kertojan ilmeinen neuroottisuus / paniikkisuus tuo mukanaan hataran, yliherkän ja yliaistillisen kielen. Pidän sitä aidosti niin viehättävänä kielenä, etten usko että suomalainen heteromies saisi koskaan mitään sellaista aikaiseksi. Lisäksi minuun tietenkin vetoaa se että Ah autuutta yltyy välillä runoksi säkeitä myöten. Siinä onkin yksi poikkeva piirre suhteessa suomalaiseen perinteeseen: tekstilaji vaihtuu kesken kaiken
    Kaikkia näitä teoksia yhdistää se, ettei niitä VOI SOTKEA klapikirjoittamisen perinteeseen. Sillä minulle ei riitä se, että jostakin Hotakaisen romaanista voi löytää yhden todella pitkän virkkeen, jos kieli yleensä muistuttaa minua tästä allergisoivasta klapityylistä. Lisäksi kysymys ei voi tietenkään olla pelkästään virkkeiden pituudesta, muutenhan joku Lyn Hejinianin My Life olisi suomalaista halkolausetta. Ehdotan siis klapityylille joitakin tällaisia määritelmiä (muut täydentäkööt, kirjoitan tätä aika kiireessä):
    – kieli on helppolukuista
    – se kuvaa todellisuutta problematisoimatta itseään, siis kieli yksinkertaisesti kertoo mitä tapahtuu, vieläpä luotettavalla ja rakastettavalla kertojanäänellä
    – se on kaikkien hahmojen ja kaikkien kohtausten aikana kutakuinkin samaa eikä elä teoksen aikana
    – siihen ei kiinnitä huomiota kun sitä lukee, kielen ikään kuin unohtaa; se on siis tiedostamatonta ja ongelmitta liitettävissä modernistiseen perinteeseen
    – sen valitsemiselle ei ole mitään perusteita, paitsi sen helppolukuisuus
    – se sopisi aikakauslehden kolumniin
    – se on jämäkkää tai se on hieman ironista
    – siinä ei ole mitään epäilyttäviä mielenhäiriöllisiä piirteitä, ei epäjatkumoita, syntaktisia hulluuksia, semanttisia mielettömyyksiä etc.; se on terveen rationaalisen ihmisen kieltä terveelle rationaaliselle ihmiselle
    – Volter Kilpi häviää siinä Väinö Linnalle

  13. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 12:02 pm

    klapilauseesta 2
    Näitä piirteitä voi omien lukukokemuksieni mukaan löytää esimerkiksi seuraavista Finlandia-palkituista romaaneista:
    Jörn Donner Far och son (Isä ja poika)
    Olli Jalonen Isäksi ja tyttäreksi
    Eeva Joenpelto Tuomari Müller, hieno mies
    Hannu Mäkelä Mestari
    Antti Tuuri Lakeuden kutsu
    Pentti Holappa Ystävän muotokuva
    Hannu Raittila Canal Grande
    Kari Hotakainen Juoksuhaudantie
    Hannu Väisänen Toiset kengät
    Kaikkia näistä en ole lukenut loppuun saakka, joten myönnän että on mahdollista että esimerkiksi Juoksuhaudantien lopussa on ihan mieletöntä astraalikieltä, jossa ei ole lainkaan välimerkkejä eikä myöskään vokaaleja. Mutta saattaa olla että näin ei ole. En myöskään muista Joenpellon romaanista mitään. Voi olla ettei se olekaan klapikieltä. Mutta halusin listalle edes yhden naisen, ettei niin selkeästi näkisi että kirveellä/kirveelle kirjoittavat lähinnä miehet.
    En tietenkään sano, että kieli pitää täysin muuttaa, tai että nämä teokset olisivat lukukelvottomia tms. Mutta kun kampppailen näiden kielikysymysten kanssa itse iltaisin oman proosani ääressä, niin tuntui melkein järkevältä kirjoittaa tämä, vaikka arvaankin että kaikki ovat kanssani eri mieltä.
    Älkää provosoituko liikaa! ja keskustelu jatkuu minun puoleltani baareissa. Minulla on nimittäin gradu sen verran tiiviisti työn alla että keskustelisin mieluiten kirjallisuudesta yli 2.5 promillea veressä. Myös kovia huumeita olisi kiva kokeilla.
    H

  14. Nimetön permalink
    marraskuu 17, 2009 12:02 pm

    klapilauseesta 2
    Näitä piirteitä voi omien lukukokemuksieni mukaan löytää esimerkiksi seuraavista Finlandia-palkituista romaaneista:
    Jörn Donner Far och son (Isä ja poika)
    Olli Jalonen Isäksi ja tyttäreksi
    Eeva Joenpelto Tuomari Müller, hieno mies
    Hannu Mäkelä Mestari
    Antti Tuuri Lakeuden kutsu
    Pentti Holappa Ystävän muotokuva
    Hannu Raittila Canal Grande
    Kari Hotakainen Juoksuhaudantie
    Hannu Väisänen Toiset kengät
    Kaikkia näistä en ole lukenut loppuun saakka, joten myönnän että on mahdollista että esimerkiksi Juoksuhaudantien lopussa on ihan mieletöntä astraalikieltä, jossa ei ole lainkaan välimerkkejä eikä myöskään vokaaleja. Mutta saattaa olla että näin ei ole. En myöskään muista Joenpellon romaanista mitään. Voi olla ettei se olekaan klapikieltä. Mutta halusin listalle edes yhden naisen, ettei niin selkeästi näkisi että kirveellä/kirveelle kirjoittavat lähinnä miehet.
    En tietenkään sano, että kieli pitää täysin muuttaa, tai että nämä teokset olisivat lukukelvottomia tms. Mutta kun kampppailen näiden kielikysymysten kanssa itse iltaisin oman proosani ääressä, niin tuntui melkein järkevältä kirjoittaa tämä, vaikka arvaankin että kaikki ovat kanssani eri mieltä.
    Älkää provosoituko liikaa! ja keskustelu jatkuu minun puoleltani baareissa. Minulla on nimittäin gradu sen verran tiiviisti työn alla että keskustelisin mieluiten kirjallisuudesta yli 2.5 promillea veressä. Myös kovia huumeita olisi kiva kokeilla.
    H

  15. marraskuu 17, 2009 2:32 pm

    kiitos, harry. osasit selventää asiaa paremmin kuin minä.
    hämäränä argumentoijana ja huonona (alko)holistina joudun toteamaan, että itselleni klapilause on lähes ontologinen kysymys. kysymys ei ole pelkästä ”lyhyttä lausetta” -estetiikasta (joka ei sinänsä varmasti pidä enää suoranaisesti paikkaansa), vaan klapiajattelusta, klapiolemisesta, klapityylistä, klapiyhteiskuntanäkemyksestä ja klapikielikäsityksestä. synkeiden ja mielikuvituksettomien ihmisten ajattelusta. suomalaiset kirjailijat eivät pelaa xboxilla, koska peleissä kohtaa fantasioita ja hourailuja.
    eli sinänsä on yhdentekevää, ovatko mainitut kirjailijat käyttäneet materiaalisesti klapia vai ei. tyylillisesti ja ajatuksellisesti he eivät ole kiinnostavia.
    oksaselta olen lukenut vain ”puhdistuksen”, joka oli tympein ja väärällä tavalla ahdistavin viime vuonna lukemani kirja. kirjoittajakoulutustasoista lausetta, yhteiskunnalliset oivallukset tasoa ”venäjällä prostituoituja kohdellaan huonosti” ja ”elämän päähän potkimat ihmiset ovat kusipäitä”.
    hotakaisen juoksuhaudantie jatkaa suomalaisen protestanttiheteromiehen identiteetinrakentamista, oli lause ”vähän ironista” eli ei. niin sisällön kuin tyylinkin puolesta.
    jalosta en ole lukenut, sillä aikani on rajallista ja luotan kahden suomen älykkäimmän ihmisen, markku eskelisen ja harry salmenniemen, sanaan: jalonen on paskaa.
    mazzarellaa vastaan minulla ei ole mitään, mikä johtuu varmaan siitä, etten ole lukenut häntä.
    rimmisen pussikaljaromaani minun pitäisi lukea. pölkky sen sijaan on lukukelvoton. aivan kuin suomalainen kirjailija koettaisi kirjoittaa jonkinlaista degeneroitunutta claude simon -lausetta käännössuomeksi. tämä on pahimpia loukkauksia, mitä voi olla. ja ei, ryöstöviljelty beckett ei ole hyvä idea.
    sinervon ”runoilijan talossa” talossa on harsokieltä, joka ratsastaa ja voimaantuu manner-myytistä ja -mytologiasta. tosin luin sen herkässä kehitysvaiheessa eli lukiossa (jolloin kaikki ovat idiootteja), nykyään vihaisin sitä taatusti paljon, paljon enemmän. sitä uutta sinervoa olen lukenut ehkä kolmasosan kirjastossa, vielä siinä ei ole tapahtunut yhtään mitään. parnasson kriitikon mielestä se on kuulemma hyvä. kaikkien muiden mielestä se on kuulemma huono. puheista olen saanut sen käsityksen, että helena koettaa olla siinä seksikäs ja rietas, mutta ysäri on aina ysäri (ja kai laitinen ei opi räppäämään, vaikka kuinka kuuntelisi company flow’ta) ja lasti lankeaa reisille. sinervon kirjan aion kyllä lukea, koska kestämättömän seksuaalisuuden tematiikka on lähellä sydäntäni.
    nevanlina/lindstedt/hassinen/katz/kähkönen -arsenaalia en ole lukenut, siitä olen pahoillani. suositteletko antti niitä? minä kuitenkin varoitan: tulen lunastamaan hukatun aikani takaisin, jos ne eivät ole säkenöivän nerokasta proosaa.
    maria peuran esikoinen oli aiheeltaan ihan mukavan raflaava ja kieleltään puhkiestetisoitua harsoa. suomalaisten ainoa keino lähentyä kokeellista kielenkäyttöä on lapsen tai lapsenmielisten kautta, mutta ehkä sekin on jotain. tuloksena on, syystä tai toisesta, yleensä (modernistisen ysäri)runonkaltaista kudelmaa. käytin kerran hyväkseni tuota estetiikkaa voittaakseni erään paikallisen kirjoituskilpailun. aiheena oli ”äitiys”. kirjoitin peurakieltä jälkeenjääneen henkilöhahmon suuhun, jonka tämän äidin miesystävä oli pistänyt salaa paksuksi. palkinto oli sata euroa ja kyllä minulle raha kelpasi. peuran myöhempiä kirjoja en ole lukenut (tämä pitäisi korjata, katsoa mihin suuntaan kehitys on jatkunut, jos on jatkunut) ja sinänsä peura voisi minun puolestani olla ehdolla koska hyvänsä.
    pääskynen on muuten niitä harvoja kotimaisia kirjailijoita, jonka tuotannon olen lukenut lähes kokonaan ja jonka kirjat avaan aina mielenkiinnolla. ”lähes” siksi, että en ole saanut uusinta vielä kirjastosta lainaan. sitä lukemattakin voin sanoa, että pääskysen tulisi olla ehdolla aina kun häneltä kirja ilmestyy. vaikka etanoiden ja ellingtonin kehityskulku onkin vähän lässähtänyt kahden jälkimmäisen romaanin myötä. tästä uusimmasta olen kuitenkin kuullut kiinnostavalta taholta kehuja, joten sitä odotan.

  16. marraskuu 17, 2009 2:32 pm

    kiitos, harry. osasit selventää asiaa paremmin kuin minä.
    hämäränä argumentoijana ja huonona (alko)holistina joudun toteamaan, että itselleni klapilause on lähes ontologinen kysymys. kysymys ei ole pelkästä ”lyhyttä lausetta” -estetiikasta (joka ei sinänsä varmasti pidä enää suoranaisesti paikkaansa), vaan klapiajattelusta, klapiolemisesta, klapityylistä, klapiyhteiskuntanäkemyksestä ja klapikielikäsityksestä. synkeiden ja mielikuvituksettomien ihmisten ajattelusta. suomalaiset kirjailijat eivät pelaa xboxilla, koska peleissä kohtaa fantasioita ja hourailuja.
    eli sinänsä on yhdentekevää, ovatko mainitut kirjailijat käyttäneet materiaalisesti klapia vai ei. tyylillisesti ja ajatuksellisesti he eivät ole kiinnostavia.
    oksaselta olen lukenut vain ”puhdistuksen”, joka oli tympein ja väärällä tavalla ahdistavin viime vuonna lukemani kirja. kirjoittajakoulutustasoista lausetta, yhteiskunnalliset oivallukset tasoa ”venäjällä prostituoituja kohdellaan huonosti” ja ”elämän päähän potkimat ihmiset ovat kusipäitä”.
    hotakaisen juoksuhaudantie jatkaa suomalaisen protestanttiheteromiehen identiteetinrakentamista, oli lause ”vähän ironista” eli ei. niin sisällön kuin tyylinkin puolesta.
    jalosta en ole lukenut, sillä aikani on rajallista ja luotan kahden suomen älykkäimmän ihmisen, markku eskelisen ja harry salmenniemen, sanaan: jalonen on paskaa.
    mazzarellaa vastaan minulla ei ole mitään, mikä johtuu varmaan siitä, etten ole lukenut häntä.
    rimmisen pussikaljaromaani minun pitäisi lukea. pölkky sen sijaan on lukukelvoton. aivan kuin suomalainen kirjailija koettaisi kirjoittaa jonkinlaista degeneroitunutta claude simon -lausetta käännössuomeksi. tämä on pahimpia loukkauksia, mitä voi olla. ja ei, ryöstöviljelty beckett ei ole hyvä idea.
    sinervon ”runoilijan talossa” talossa on harsokieltä, joka ratsastaa ja voimaantuu manner-myytistä ja -mytologiasta. tosin luin sen herkässä kehitysvaiheessa eli lukiossa (jolloin kaikki ovat idiootteja), nykyään vihaisin sitä taatusti paljon, paljon enemmän. sitä uutta sinervoa olen lukenut ehkä kolmasosan kirjastossa, vielä siinä ei ole tapahtunut yhtään mitään. parnasson kriitikon mielestä se on kuulemma hyvä. kaikkien muiden mielestä se on kuulemma huono. puheista olen saanut sen käsityksen, että helena koettaa olla siinä seksikäs ja rietas, mutta ysäri on aina ysäri (ja kai laitinen ei opi räppäämään, vaikka kuinka kuuntelisi company flow’ta) ja lasti lankeaa reisille. sinervon kirjan aion kyllä lukea, koska kestämättömän seksuaalisuuden tematiikka on lähellä sydäntäni.
    nevanlina/lindstedt/hassinen/katz/kähkönen -arsenaalia en ole lukenut, siitä olen pahoillani. suositteletko antti niitä? minä kuitenkin varoitan: tulen lunastamaan hukatun aikani takaisin, jos ne eivät ole säkenöivän nerokasta proosaa.
    maria peuran esikoinen oli aiheeltaan ihan mukavan raflaava ja kieleltään puhkiestetisoitua harsoa. suomalaisten ainoa keino lähentyä kokeellista kielenkäyttöä on lapsen tai lapsenmielisten kautta, mutta ehkä sekin on jotain. tuloksena on, syystä tai toisesta, yleensä (modernistisen ysäri)runonkaltaista kudelmaa. käytin kerran hyväkseni tuota estetiikkaa voittaakseni erään paikallisen kirjoituskilpailun. aiheena oli ”äitiys”. kirjoitin peurakieltä jälkeenjääneen henkilöhahmon suuhun, jonka tämän äidin miesystävä oli pistänyt salaa paksuksi. palkinto oli sata euroa ja kyllä minulle raha kelpasi. peuran myöhempiä kirjoja en ole lukenut (tämä pitäisi korjata, katsoa mihin suuntaan kehitys on jatkunut, jos on jatkunut) ja sinänsä peura voisi minun puolestani olla ehdolla koska hyvänsä.
    pääskynen on muuten niitä harvoja kotimaisia kirjailijoita, jonka tuotannon olen lukenut lähes kokonaan ja jonka kirjat avaan aina mielenkiinnolla. ”lähes” siksi, että en ole saanut uusinta vielä kirjastosta lainaan. sitä lukemattakin voin sanoa, että pääskysen tulisi olla ehdolla aina kun häneltä kirja ilmestyy. vaikka etanoiden ja ellingtonin kehityskulku onkin vähän lässähtänyt kahden jälkimmäisen romaanin myötä. tästä uusimmasta olen kuitenkin kuullut kiinnostavalta taholta kehuja, joten sitä odotan.

  17. marraskuu 17, 2009 2:53 pm

    mutta niin, kyllä sitten toisaalta nuo minun lempparini suomalaisesta kirjallisuudesta ovat ”selkeästi” tietynlaisen tendenssin edustajia. oli se sitten dekonstruktion, kielikoulun, postomdernismin tai minkä hyvänsä toimivaa sopeuttamista suomen oloihin. ne ovat myös yhteneväisiä harryn mieltymysten kanssa, mikä taasen kertoo siitä, että a) olemme yhteispsykoosissa ja/tai b) ne ovat kirjoja, jotka vaikuttavat ja tuntuvat omilta tietynlaiselle ihmiselle. jälkimmäinen ei tarkoita mitään, joten otetaan preferenssiksi suosiolla edellinen.
    seilonen, aronpuro, pellinen, lahtela, perttula – näistä minäkin pidän aidosti. myös keijo virtasen leimuava hiljaisuus on kiinnostava. pulkkisen ”romaanihenkilön kuolema” vaikutti myös poikkeavalta, mutta sen(kin) lukemisesta on aikaa ja nykyisen minäni sille suoma arvostus tulisi taatusti rytinällä alaspäin.
    eskelisen proosatuotantoa en ole lukenut (paitsi interfacea joskus vähän klikkaillut), mutta siitä ei liene kellään epäilyksiä, ettenkö olisi ”sianhoito-opasta” ja ”digitaalista avaruutta” tavannut aikamoisen tarkkaan.
    sitten ovat tapaukset hans selo ja mariaana jäntti, joiden olemassaoloa symppaan, mutta joita en ole pystynyt lukemaan. joko ne ovat liian edistyksellisiä minulle, tai niiden kokeellisuus ei ole hedelmällistä ja kestävää. molempien ”koko tuotanto” löytyy syntymäkodistani (jossa valtaosa kirjoistani tilanpuutteen vuoksi on), lupaan joululomalla, jälleen kerran, perehtyä.
    kiitos harry, toi aina bergroth mun pitääkin tsekata.

  18. marraskuu 17, 2009 2:53 pm

    mutta niin, kyllä sitten toisaalta nuo minun lempparini suomalaisesta kirjallisuudesta ovat ”selkeästi” tietynlaisen tendenssin edustajia. oli se sitten dekonstruktion, kielikoulun, postomdernismin tai minkä hyvänsä toimivaa sopeuttamista suomen oloihin. ne ovat myös yhteneväisiä harryn mieltymysten kanssa, mikä taasen kertoo siitä, että a) olemme yhteispsykoosissa ja/tai b) ne ovat kirjoja, jotka vaikuttavat ja tuntuvat omilta tietynlaiselle ihmiselle. jälkimmäinen ei tarkoita mitään, joten otetaan preferenssiksi suosiolla edellinen.
    seilonen, aronpuro, pellinen, lahtela, perttula – näistä minäkin pidän aidosti. myös keijo virtasen leimuava hiljaisuus on kiinnostava. pulkkisen ”romaanihenkilön kuolema” vaikutti myös poikkeavalta, mutta sen(kin) lukemisesta on aikaa ja nykyisen minäni sille suoma arvostus tulisi taatusti rytinällä alaspäin.
    eskelisen proosatuotantoa en ole lukenut (paitsi interfacea joskus vähän klikkaillut), mutta siitä ei liene kellään epäilyksiä, ettenkö olisi ”sianhoito-opasta” ja ”digitaalista avaruutta” tavannut aikamoisen tarkkaan.
    sitten ovat tapaukset hans selo ja mariaana jäntti, joiden olemassaoloa symppaan, mutta joita en ole pystynyt lukemaan. joko ne ovat liian edistyksellisiä minulle, tai niiden kokeellisuus ei ole hedelmällistä ja kestävää. molempien ”koko tuotanto” löytyy syntymäkodistani (jossa valtaosa kirjoistani tilanpuutteen vuoksi on), lupaan joululomalla, jälleen kerran, perehtyä.
    kiitos harry, toi aina bergroth mun pitääkin tsekata.

  19. marraskuu 17, 2009 3:08 pm

    sitä paitsi veijo merellä ei ole taatusti yhtä ainoaa noin hienoa lausetta.

  20. marraskuu 17, 2009 3:08 pm

    sitä paitsi veijo merellä ei ole taatusti yhtä ainoaa noin hienoa lausetta.

  21. Nimetön permalink
    marraskuu 18, 2009 11:17 am

    re: klapilauseesta
    Paholaisen asianajaja kiittää. Tässä tuli huomattavan paljon tarttumapintaa klapikysymykseen, josta yleensä puhutaan vain yleisellä tasolla. Erimielisyytemme ehkä vain jyrkkenevät, mutta hyvä niin.
    > suositteletko antti niitä? minä kuitenkin varoitan: tulen lunastamaan hukatun aikani takaisin, jos ne eivät ole säkenöivän nerokasta proosaa.
    Korostan, etten ole suosittelemassa mitään, sen paremmin teoksia kuin maailmankuviakaan. Mielestäni on täysin pätevä ja riittäväkin argumentti, että ”en saa tästä mitään” jne. Yritin vain purkaa nippuja, joihin proosaa yritetään lyödä & selvittää klapikysymyksen taustaoletuksia. Kuten aiemmassa keskustelussa sanoin, yritän vastustaa petäjyyttä sen kaikissa muodoissa.
    En siis ole nyt myymässä teoksia joista kaikkien täytyisi pitää, mutta jos mun olisi mainittava uudehkoja proosateoksia, joissa on ainakin vahvaa ristivetoa ”klapin” ja ”hourailun” välillä ja jotka ovat itselläni kolahtaneet, niin mieleen tulee esim. Hannu Ahon Kello 4.17, Jaska Filppulan Virginia City, 1965, Juha Seppälän (jota monet pitävät tietysti ur-koivuhalkomiehenä mutta ehkä juuri siksi) Routavuosi ja Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (jonka olisin mielelläni nähnyt F-listalla).
    Tästä mainitusta ristivedosta puheen ollen: nimenomaan se kiinnostaa mua. Tässä tullaan nyt varmaankin harrastustemme/perversioidemme eroihin. Normaalin ja hämärän leikkauspisteet kiehtovat minua kovasti. Yritän kaivaa mistä tahansa teoksesta esiin jotain outoa; jotain, joka ei sovi kuvaan (tämä motivoi esim. Sinivaaran kanssa tehtyä Linna-kirjaa, ei niinkään mikään kansallis-metafyysinen lähtökohta). Tässä mielessä fanitan esimerkiksi Jälkisanoissa enemmän Veijo Meri -osuutta, joka kaivaa tutusta tekstistä esiin jotain mitä kukaan muu ei ole nähnyt, kuin Hyrytuuri-osuutta, joka sekin on sinällään helvetin hauska, mutta hämärtää eroja (en väitä, että niistä PITÄISI olla kiinnostunut) kahden erityyppisen kirjailijan välillä. (Eskelinen saisi muuten kirjoittaa enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta, se tuntee senkin marginaalit uskomattoman hyvin, kuten taannoinen Nuoren Voiman juttu SKS:n kirjallisuushistoriasta osoitti.)
    > klapiajattelusta, klapiolemisesta, klapityylistä, klapiyhteiskuntanäkemyksestä ja klapikielikäsityksestä. synkeiden ja mielikuvituksettomien ihmisten ajattelusta.
    Tää on erittäin kiinnostava laajennus keskusteluun; klapiasian tuominen ontologis-eettiselle tasolle. Sen setviminen vaatii kyllä vähintään ne Harryn mainitsemat 2,5 promillea (ehkä kokoonnutaan jossain kun Texas ilmestyy?).
    Karkeasti tätä voisi kai tulkita kahdella erilaisella tavalla: 1) suomalainen kirjallisuus ei tunnista ja/tai pysty käsittelemään ympäröivää elämänmuotojen ja kokemisen tapojen diversiteettiä (vaan kuvaa jotakin mennyttä/ei koskaan ollutta aikaa) ja päätyy palauttamaan kaiken klapimetafysiikkaan/-tyyliin (mitä se sitten onkin) — ja silloinkin kun tunnistaa, se tulee yhdenmukaistaneeksi kaiken kielen tasolla tai 2) suomalainen kirjallisuus kuvaa sinänsä pätevästi ympäröivää maailmaa, mutta nimenomaan se on masentavaa klapia, latteaa, väärää. Keski-ikäiset heteromiehet ajavat Prismaan ostamaan kyljyksiä ja realismia. Kysymys on siis vääristä elämänmuodoista, joita kuvaamaan on syntynyt tietyntyyppinen kirjallisuus (joka kenties vain vahvistaa niitä).
    Molemmissa näkökulmissa on omat ongelmansa, joihin täytyy palata. Enkä edes tiedä tekeekö kumpikaan muotoilu oikeutta alkuperäiselle ajatukselle. Joka tapauksessa tässäkin sivuutetaan vielä Villen aiemmin esittämä, yhtä iso pointti:
    (jatkuu…)

  22. Nimetön permalink
    marraskuu 18, 2009 11:17 am

    re: klapilauseesta
    Paholaisen asianajaja kiittää. Tässä tuli huomattavan paljon tarttumapintaa klapikysymykseen, josta yleensä puhutaan vain yleisellä tasolla. Erimielisyytemme ehkä vain jyrkkenevät, mutta hyvä niin.
    > suositteletko antti niitä? minä kuitenkin varoitan: tulen lunastamaan hukatun aikani takaisin, jos ne eivät ole säkenöivän nerokasta proosaa.
    Korostan, etten ole suosittelemassa mitään, sen paremmin teoksia kuin maailmankuviakaan. Mielestäni on täysin pätevä ja riittäväkin argumentti, että ”en saa tästä mitään” jne. Yritin vain purkaa nippuja, joihin proosaa yritetään lyödä & selvittää klapikysymyksen taustaoletuksia. Kuten aiemmassa keskustelussa sanoin, yritän vastustaa petäjyyttä sen kaikissa muodoissa.
    En siis ole nyt myymässä teoksia joista kaikkien täytyisi pitää, mutta jos mun olisi mainittava uudehkoja proosateoksia, joissa on ainakin vahvaa ristivetoa ”klapin” ja ”hourailun” välillä ja jotka ovat itselläni kolahtaneet, niin mieleen tulee esim. Hannu Ahon Kello 4.17, Jaska Filppulan Virginia City, 1965, Juha Seppälän (jota monet pitävät tietysti ur-koivuhalkomiehenä mutta ehkä juuri siksi) Routavuosi ja Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (jonka olisin mielelläni nähnyt F-listalla).
    Tästä mainitusta ristivedosta puheen ollen: nimenomaan se kiinnostaa mua. Tässä tullaan nyt varmaankin harrastustemme/perversioidemme eroihin. Normaalin ja hämärän leikkauspisteet kiehtovat minua kovasti. Yritän kaivaa mistä tahansa teoksesta esiin jotain outoa; jotain, joka ei sovi kuvaan (tämä motivoi esim. Sinivaaran kanssa tehtyä Linna-kirjaa, ei niinkään mikään kansallis-metafyysinen lähtökohta). Tässä mielessä fanitan esimerkiksi Jälkisanoissa enemmän Veijo Meri -osuutta, joka kaivaa tutusta tekstistä esiin jotain mitä kukaan muu ei ole nähnyt, kuin Hyrytuuri-osuutta, joka sekin on sinällään helvetin hauska, mutta hämärtää eroja (en väitä, että niistä PITÄISI olla kiinnostunut) kahden erityyppisen kirjailijan välillä. (Eskelinen saisi muuten kirjoittaa enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta, se tuntee senkin marginaalit uskomattoman hyvin, kuten taannoinen Nuoren Voiman juttu SKS:n kirjallisuushistoriasta osoitti.)
    > klapiajattelusta, klapiolemisesta, klapityylistä, klapiyhteiskuntanäkemyksestä ja klapikielikäsityksestä. synkeiden ja mielikuvituksettomien ihmisten ajattelusta.
    Tää on erittäin kiinnostava laajennus keskusteluun; klapiasian tuominen ontologis-eettiselle tasolle. Sen setviminen vaatii kyllä vähintään ne Harryn mainitsemat 2,5 promillea (ehkä kokoonnutaan jossain kun Texas ilmestyy?).
    Karkeasti tätä voisi kai tulkita kahdella erilaisella tavalla: 1) suomalainen kirjallisuus ei tunnista ja/tai pysty käsittelemään ympäröivää elämänmuotojen ja kokemisen tapojen diversiteettiä (vaan kuvaa jotakin mennyttä/ei koskaan ollutta aikaa) ja päätyy palauttamaan kaiken klapimetafysiikkaan/-tyyliin (mitä se sitten onkin) — ja silloinkin kun tunnistaa, se tulee yhdenmukaistaneeksi kaiken kielen tasolla tai 2) suomalainen kirjallisuus kuvaa sinänsä pätevästi ympäröivää maailmaa, mutta nimenomaan se on masentavaa klapia, latteaa, väärää. Keski-ikäiset heteromiehet ajavat Prismaan ostamaan kyljyksiä ja realismia. Kysymys on siis vääristä elämänmuodoista, joita kuvaamaan on syntynyt tietyntyyppinen kirjallisuus (joka kenties vain vahvistaa niitä).
    Molemmissa näkökulmissa on omat ongelmansa, joihin täytyy palata. Enkä edes tiedä tekeekö kumpikaan muotoilu oikeutta alkuperäiselle ajatukselle. Joka tapauksessa tässäkin sivuutetaan vielä Villen aiemmin esittämä, yhtä iso pointti:
    (jatkuu…)

  23. Nimetön permalink
    marraskuu 18, 2009 11:20 am

    re: …
    (… joka oli se että:) > sehän vasta fantasiaa onkin; olettaa, että teksti korreloi suoraan yhteiskunnan kanssa. paskanvitut.
    Kieltämättä olisikin fantasiaa väittää, että teksti korreloi suoraan yhteiskunnan kanssa. En tosin tiedä kuka varsinaisesti on näin väittänyt. Mutta fantasiaa olisi myös ajatella ettei kirjallisuus olisi missään suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tuskin kukaan näinkään väittää. Mutta kai jo se, että vaivaudumme käymään kirjallisuuskeskustelua kielellä, implikoi, että meillä on jonkinlainen työymmärrys kielen ja todellisuuden suhteesta. Ja jos klapiproosa voi olla jossain suhteessa ”klapiolemiseen” ja ”klapiyhteiskuntanäkemykseen”, niin teksti korreloi jollain, epäonnistuneemmalla tai onnistuneemmalla tavalla yhteiskunnan kanssa. Se, miten tämä tapahtuu, on toki paljon monimutkaisempi asia kuin yleensä annetaan ymmärtää realismia koskevassa keskustelussa. Puhumattakaan väitteistä, joissa realismi asetetaan ehdottomaksi ihanteeksi.
    >- se kuvaa todellisuutta problematisoimatta itseään, siis kieli yksinkertaisesti kertoo mitä tapahtuu, vieläpä luotettavalla ja rakastettavalla kertojanäänellä (jne.)
    Harry esitti listan klapiproosan piirteistä. Sinänsä allekirjoitan väitteen, että piirteitä voi löytää monista (ehkä jopa useimmista) suomalaisista proosateoksista. Myös vahvempi väite, että ”ne jotka eivät ole tietoisesti klapilausetta vastaan, ovat tietämättään sen puolella”, kuulostaa pätevältä. Aidosti marginaalista ja hämärää settiä on suomalaisessa kirjallisuudessa millä tahansa vuosikymmenellä vain hyvin vähän. (Tässä kohtaa voisi muuten soveltaen lainata sitä mitä DFW sanoi ”E Unibus Pluram” -esseensä lopuksi, 6 vuotta ennen Infinite Jestiä — jota en häpeäkseni ole lukenut — ”I guess that means we all get to draw our own conclusions”. Eli istukaa alas ja tehkää asialle jotain.) Mutta vastustan taustalla lymyävää dikotomiaa, jossa kirjallisuus määrittyy joko hourailevana/skitsona/radikaalina tai klapina/hetero-fallo-whathaveyou/taantumuksellisena. Tällainen erottelu on minusta itsessään vääristävä ja taantumuksellinen. Yritän perustella siellä baarissa, mutta jotain yleistä aiheesta yritin sanoa Debordia käsittelevässä jutussani (arnkil.blogspot.com/2008/11/in-girum-imus-nocte-et-consumimur-igni.html).
    > sitä paitsi veijo merellä ei ole taatusti yhtä ainoaa noin hienoa lausetta.
    On sillä. Mutta se taas ei osaa vaihtaa rekisteriä sataa kertaa yhden teoksen sisällä niin kuin yllekirjoittanut.
    > kai laitinen ei opi räppäämään, vaikka kuinka kuuntelisi company flow’ta
    Ajatus emerituksesta tarttumassa mikkiin on kieltämättä herkullinen. Tosin Laitinen on kai enemmän Cypress Hill -miehiä.

    • marraskuu 18, 2009 3:05 pm

      Re: …
      jotakuinkin näin. mielestäni nuo esittämäsi tulkinnat 1) ja 2) määrittelevät aika hyvin näkemykseni/mme peruskohdat. jos niissä on mielestäsi ongelmia, niin palaa niihin toki.
      tää menee vähän filosofian puolelle ja siinä olen aika huono, kun osaan huonomuistisena kaverina ja surkeana oppijana filosofiasta vain iskulauseita, mottoja ja intuitiivista ajattelua. mutta:
      tuo korrelaatiojuttu oli sinänsä lähinnä provosoiva sivuheitto, johon ei tule takertua, se ei ollut mikään ehdotus säännöksi (koska en tee sellaisia, retoriikka ja ajattelemaan provosoiminen tulee erottaa normatiivisuudesta. no hyvä, siinä mielessä olen normatiivinen, että VAADIN lukijaa ajattelemaan). olen kyllä foucaultin derrida-kritiikin lukenut (tai siis en ole, mutta tiedän peruslähtökohdan). sinänsä ”korreloiko kirjallisuus yhteiskunnan kanssa” ei ole kovin kiinnostava kysymys, koska ”lopullinen totuus” jää joka tapauksessa verifioimatta, tai sen voi deferoida sellaiseksi, jos siihen haluaa lähteä. ja silti se on yhdentekevää, koska osa lihoista on silti vahvasti sitä mieltä, että se korreloi ja muutama sitä mieltä, että ei. ja ”selkeästihän” kirjallisuus korreloi ulkoisen todellisuuden kanssa, onhan ”kirja” jo yhteiskunnan normittama formaatti. siitä, korreloiko ”kirjoitus” tai ”teksti”, en osaa sanoa, mutta näille vesille ei kannata varmaan enää mennä. eikö dekonstruktio ylipäänsä ole lähinnä runoutta tai scifiä?
      tarkoitin lähinnä sitä, että realistinen proosa on mielestäni fantasiakirjallisuutta siinä mielessä kuin lohikäärmeistäkin kertovat kirjat ovat fantasiakirjallisuutta. molemmat kirjallisuudet koostuvat merkeistä, jotka muodostavat sanoja, jotka muodostavat lauseita, jotka viittaavat johonkin. ”realistinen” proosa on kapean näkemyksen kirjallisuutta, genrekirjallisuutta.
      dikotomiavastustuksesi ymmärrän, minäkin vastustan niitä, eikä tässä ole sellaista luomassa. tosin vastustan myös sitä, että niitä olisi olemassa, tai että tarkoittamani kirjallisuus voisi redusoitua niihin. jos joku sieltä jonkun dikotomian nuuskii, niin kysymys on lähinnä nuuskijan omasta häpeästä. minä en jaosta välitä, kunhan kirjallisuus on lukiessa hyvää. selkeästi kotimainen proosa ei ole minun ja harryn mielestä lukiessa hyvää. tuo tunne ei pohjaa mihinkään asetettuun dikotomiaan, vaan tuon dikotomian mahdollisuuden ylipäänsä synnyttää tämä metapuheemme. metailumme koettaa, ilmeisesti, sanallistaa jonkinlaista koodistoa, jonka avulla asialle voisi tehdä jotain tai sen voisi käsittää. ehkä niin on. itse olen aina luottanut vaistooni ja estetiikkaani; jos joskus teen proosaa (tarkoitus on), teen sen vaistoni pohjalta, koska mikään muu ei ole mielelästä.
      tästä herää tietenkin (väistämätön), jokseenkin metafyysinen kauhuskenaario, unheimlich-painajainen: mitä jos tuo lopputulos olisikin klapiproosaa? aivan kuin ”stalkerissa” (ehkä vain kirjassa, ei välttämättä leffassa) hahmo, joka menee Huoneeseen (joka siis toteuttaa syvimmän toiveen) toivoen, että hänen sukulaisensa parantuisi/nousisi kuolleista/pelastuisi (tms., en muista tarkasti) mutta huone tekeekin hänestä vain saa-ta-nan rikkaan.

      • marraskuu 18, 2009 4:16 pm

        Re: …
        sinänsä asiaan liittymätön filosofinen sivupolku:
        yllä olevassa näyttäisi olevan aika härski ristiriita: ensin sanon, että dikotomioita ei ole ja seuraavassa, loogis-analyyttisen apparaatin mukaan, syyllistyn itse sellaiseen määrittämällä jonkin ”hyväksi”. ehkä oletan jonkin immanenssin, joka toisaalla ilmentyy, toisaalla ei. tai ylemmän tason on/off-kytkimen päälle. tai jotain. ei lähdetä siihen suohon, en minä välitä jaoista ja ei mun kanssani pysty niistä keskustelemaan, koska nekin ovat ristiriitaisia – miksi niihin pitäisi uskoa tai miksi ne muka olisivat tosia? eli mulla ei taida olla mitään keskuksia. koetetaan mieluummin pitää tää jotenkin esteettisellä tasolla.

      • marraskuu 18, 2009 4:16 pm

        Re: …
        sinänsä asiaan liittymätön filosofinen sivupolku:
        yllä olevassa näyttäisi olevan aika härski ristiriita: ensin sanon, että dikotomioita ei ole ja seuraavassa, loogis-analyyttisen apparaatin mukaan, syyllistyn itse sellaiseen määrittämällä jonkin ”hyväksi”. ehkä oletan jonkin immanenssin, joka toisaalla ilmentyy, toisaalla ei. tai ylemmän tason on/off-kytkimen päälle. tai jotain. ei lähdetä siihen suohon, en minä välitä jaoista ja ei mun kanssani pysty niistä keskustelemaan, koska nekin ovat ristiriitaisia – miksi niihin pitäisi uskoa tai miksi ne muka olisivat tosia? eli mulla ei taida olla mitään keskuksia. koetetaan mieluummin pitää tää jotenkin esteettisellä tasolla.

    • marraskuu 18, 2009 3:05 pm

      Re: …
      jotakuinkin näin. mielestäni nuo esittämäsi tulkinnat 1) ja 2) määrittelevät aika hyvin näkemykseni/mme peruskohdat. jos niissä on mielestäsi ongelmia, niin palaa niihin toki.
      tää menee vähän filosofian puolelle ja siinä olen aika huono, kun osaan huonomuistisena kaverina ja surkeana oppijana filosofiasta vain iskulauseita, mottoja ja intuitiivista ajattelua. mutta:
      tuo korrelaatiojuttu oli sinänsä lähinnä provosoiva sivuheitto, johon ei tule takertua, se ei ollut mikään ehdotus säännöksi (koska en tee sellaisia, retoriikka ja ajattelemaan provosoiminen tulee erottaa normatiivisuudesta. no hyvä, siinä mielessä olen normatiivinen, että VAADIN lukijaa ajattelemaan). olen kyllä foucaultin derrida-kritiikin lukenut (tai siis en ole, mutta tiedän peruslähtökohdan). sinänsä ”korreloiko kirjallisuus yhteiskunnan kanssa” ei ole kovin kiinnostava kysymys, koska ”lopullinen totuus” jää joka tapauksessa verifioimatta, tai sen voi deferoida sellaiseksi, jos siihen haluaa lähteä. ja silti se on yhdentekevää, koska osa lihoista on silti vahvasti sitä mieltä, että se korreloi ja muutama sitä mieltä, että ei. ja ”selkeästihän” kirjallisuus korreloi ulkoisen todellisuuden kanssa, onhan ”kirja” jo yhteiskunnan normittama formaatti. siitä, korreloiko ”kirjoitus” tai ”teksti”, en osaa sanoa, mutta näille vesille ei kannata varmaan enää mennä. eikö dekonstruktio ylipäänsä ole lähinnä runoutta tai scifiä?
      tarkoitin lähinnä sitä, että realistinen proosa on mielestäni fantasiakirjallisuutta siinä mielessä kuin lohikäärmeistäkin kertovat kirjat ovat fantasiakirjallisuutta. molemmat kirjallisuudet koostuvat merkeistä, jotka muodostavat sanoja, jotka muodostavat lauseita, jotka viittaavat johonkin. ”realistinen” proosa on kapean näkemyksen kirjallisuutta, genrekirjallisuutta.
      dikotomiavastustuksesi ymmärrän, minäkin vastustan niitä, eikä tässä ole sellaista luomassa. tosin vastustan myös sitä, että niitä olisi olemassa, tai että tarkoittamani kirjallisuus voisi redusoitua niihin. jos joku sieltä jonkun dikotomian nuuskii, niin kysymys on lähinnä nuuskijan omasta häpeästä. minä en jaosta välitä, kunhan kirjallisuus on lukiessa hyvää. selkeästi kotimainen proosa ei ole minun ja harryn mielestä lukiessa hyvää. tuo tunne ei pohjaa mihinkään asetettuun dikotomiaan, vaan tuon dikotomian mahdollisuuden ylipäänsä synnyttää tämä metapuheemme. metailumme koettaa, ilmeisesti, sanallistaa jonkinlaista koodistoa, jonka avulla asialle voisi tehdä jotain tai sen voisi käsittää. ehkä niin on. itse olen aina luottanut vaistooni ja estetiikkaani; jos joskus teen proosaa (tarkoitus on), teen sen vaistoni pohjalta, koska mikään muu ei ole mielelästä.
      tästä herää tietenkin (väistämätön), jokseenkin metafyysinen kauhuskenaario, unheimlich-painajainen: mitä jos tuo lopputulos olisikin klapiproosaa? aivan kuin ”stalkerissa” (ehkä vain kirjassa, ei välttämättä leffassa) hahmo, joka menee Huoneeseen (joka siis toteuttaa syvimmän toiveen) toivoen, että hänen sukulaisensa parantuisi/nousisi kuolleista/pelastuisi (tms., en muista tarkasti) mutta huone tekeekin hänestä vain saa-ta-nan rikkaan.

    • marraskuu 18, 2009 3:07 pm

      Re: …
      tuota debord-juttuasi en ollutkaan muuten lukenut, hyvä juttu.

    • marraskuu 18, 2009 3:07 pm

      Re: …
      tuota debord-juttuasi en ollutkaan muuten lukenut, hyvä juttu.

    • marraskuu 20, 2009 9:41 pm

      Re: …
      eikun oho, sorisori, oonhan mää katzia lukenut, tuon berberileijonan rakkauden. se oli todellakin harvinaislaatuinen kirja suomalaiseksi, ihan okei.

    • marraskuu 20, 2009 9:41 pm

      Re: …
      eikun oho, sorisori, oonhan mää katzia lukenut, tuon berberileijonan rakkauden. se oli todellakin harvinaislaatuinen kirja suomalaiseksi, ihan okei.

  24. Nimetön permalink
    marraskuu 18, 2009 11:20 am

    re: …
    (… joka oli se että:) > sehän vasta fantasiaa onkin; olettaa, että teksti korreloi suoraan yhteiskunnan kanssa. paskanvitut.
    Kieltämättä olisikin fantasiaa väittää, että teksti korreloi suoraan yhteiskunnan kanssa. En tosin tiedä kuka varsinaisesti on näin väittänyt. Mutta fantasiaa olisi myös ajatella ettei kirjallisuus olisi missään suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tuskin kukaan näinkään väittää. Mutta kai jo se, että vaivaudumme käymään kirjallisuuskeskustelua kielellä, implikoi, että meillä on jonkinlainen työymmärrys kielen ja todellisuuden suhteesta. Ja jos klapiproosa voi olla jossain suhteessa ”klapiolemiseen” ja ”klapiyhteiskuntanäkemykseen”, niin teksti korreloi jollain, epäonnistuneemmalla tai onnistuneemmalla tavalla yhteiskunnan kanssa. Se, miten tämä tapahtuu, on toki paljon monimutkaisempi asia kuin yleensä annetaan ymmärtää realismia koskevassa keskustelussa. Puhumattakaan väitteistä, joissa realismi asetetaan ehdottomaksi ihanteeksi.
    >- se kuvaa todellisuutta problematisoimatta itseään, siis kieli yksinkertaisesti kertoo mitä tapahtuu, vieläpä luotettavalla ja rakastettavalla kertojanäänellä (jne.)
    Harry esitti listan klapiproosan piirteistä. Sinänsä allekirjoitan väitteen, että piirteitä voi löytää monista (ehkä jopa useimmista) suomalaisista proosateoksista. Myös vahvempi väite, että ”ne jotka eivät ole tietoisesti klapilausetta vastaan, ovat tietämättään sen puolella”, kuulostaa pätevältä. Aidosti marginaalista ja hämärää settiä on suomalaisessa kirjallisuudessa millä tahansa vuosikymmenellä vain hyvin vähän. (Tässä kohtaa voisi muuten soveltaen lainata sitä mitä DFW sanoi ”E Unibus Pluram” -esseensä lopuksi, 6 vuotta ennen Infinite Jestiä — jota en häpeäkseni ole lukenut — ”I guess that means we all get to draw our own conclusions”. Eli istukaa alas ja tehkää asialle jotain.) Mutta vastustan taustalla lymyävää dikotomiaa, jossa kirjallisuus määrittyy joko hourailevana/skitsona/radikaalina tai klapina/hetero-fallo-whathaveyou/taantumuksellisena. Tällainen erottelu on minusta itsessään vääristävä ja taantumuksellinen. Yritän perustella siellä baarissa, mutta jotain yleistä aiheesta yritin sanoa Debordia käsittelevässä jutussani (arnkil.blogspot.com/2008/11/in-girum-imus-nocte-et-consumimur-igni.html).
    > sitä paitsi veijo merellä ei ole taatusti yhtä ainoaa noin hienoa lausetta.
    On sillä. Mutta se taas ei osaa vaihtaa rekisteriä sataa kertaa yhden teoksen sisällä niin kuin yllekirjoittanut.
    > kai laitinen ei opi räppäämään, vaikka kuinka kuuntelisi company flow’ta
    Ajatus emerituksesta tarttumassa mikkiin on kieltämättä herkullinen. Tosin Laitinen on kai enemmän Cypress Hill -miehiä.

  25. Nimetön permalink
    marraskuu 22, 2009 7:48 pm

    Tässä keskustelussa jää huomioimatta yks tärkeä pointti: klapin ja ei-klapin vastakkainasettelu ei ole mikään suomalainen ilmiö, vaan kulkee kyllä läpi koko maailmankirjallisuuden. Kysehän on siis ns. ”klassisen realismin” hegemoniasta populaarikirjallisuuden kentällä. Ihan saman valituksen voi esittää mille tahansa Booker-palkintojen ehdokaslistalle tai Pulitzerille tai Nobeleillekin.
    Mutta: proosan ongelma on jokin muu kuin se, joka tässä keskustelussa yrittää käydä ilmi. Proosan ongelma ei ole niinkään sen käyttämä kieli kuin sen paikka yhteiskunnassa, sen asema kirjallisuuden tuotantokoneistossa: proosa on turvallinen kulutustuote, keskiluokkaista Akateemisesta osteltavaa joululahjakamaa, jonka sukulaisia ovat sisustusohjelmat, historiadokumentit, italialainen keittiö, vinyylilevyjen keräily, kirkasvalolamppu ja iPhone. Tämä ei ole kritiikkiä vaan toteamus. Minäkin haluaisin iPhonen. Katselen usein sisustusohjelmia ja teen italialaista ruokaa. Vinyylilevykokoelmani on pieni mutta sitäkin rakkaampi.
    Tällaisessa tilanteessa on vaikeaa nähdä, miten kirjallisuutemme voisi sisältää enemmän sitä mitä Harry ja Ville vaativat, koska on vaikeaa nähdä, miten kirjallisuusinstituutio voisi olla toisenlainen kuin se nyt on. Tietenkin sitä pitää vaatia, tietenkin sitä täytyy vaatia, mutta samalla pitäisi muistaa, että sen vaatiminen on kirjallisuuden instituution koko rakenteen muuttamisen vaatimista. Nykyinen instituutio koneistoineen ei vaan yksinkertaisesti kykene tuottamaan sellaista kirjallisuutta kuin Harry ja Ville vaativat, koska sitä ei ohjaa taiteellinen logiikka vaan osakeyhtiön taloudellinen tarkoituksenmukaisuuden logiikka. Meillä pitäisi olla enemmän ja toisenlaisia kustantamoja, jotta sellaiselle kirjallisuudelle, jota tässä kaivataan, olisi tilaa. Sen lisäksi sitä pitäisi tietenkin kirjoittaa!
    Vielä laajemmalla tasolla proosan ongelma on laajemmin kirjallisuuden ongelma. On ylipäätään outoa vaatia kirjallisuusinstituution konservatiivisimpia tahoja tekemään jotain toisia valintoja kuin konservatiivisia valintoja. Siinä ikään kuin oletetaan, että tämä tilanne voisi jotenkin muuttua, tai olisi joskus ollut toisin. Mutta kirjallisuuden näkyvimmät palkinnot ja meriitit ovat aina konservatiivisuuden tyyssijoja, ja tarkoitan tällä sitä, että kirjallisuuden valtavirta on jo ajat sitten kastroitu, sen munasarjat katkaistu. Se ei ole eikä voi olla esteettisesti uudistavaa, vaarallista, haastavaa, eikä se oikein muutenkaan kykene herättelemään nuorisoa tai varoittamaan vanhuksia tai tekemään mitään sellaista, mitä 1900-luvun alun avantgardistit halusivat, että se tekisi. Poliittisimmillaankin se on vain ajankohtaista ajankulua, niin kuin Hesarin Sunnuntailiite tai Ajankohtainen Kakkonen.
    Proosan ongelma on siis se, että sen kirjoittajilta puuttuvat vaihtoehtoiset julkaisukanavat, lehdet, tapahtumat, koko se infrastruktuuri, jota runouden puolella on rakennettu nyt parikymmentä vuotta. Toisin sanoen, proosalta puuttuu elävä kulttuuri. Se on jumissa hitaasti pyörivien isojen kustantamoiden koneistossa, jonka sisuksiin prosaistien mielipiteet häviävät. Missä ovat esseet, jotka esittelevät proosan uusia tuulia maailmalla? Missä on proosan poetiikkaa käsittelevä vilkas väittely (se, jota käydään muulloinkin kuin Finlandia-palkinnon alla)? Missä ovat kokeelliset pöytälaatikkonovellit, joita varmasti jokaisella prosaistilla on tusinoittain? Missä olisi proosan oma Tuli&Savu? Helsingin Prosak-klubi lienee askel oikeaan suuntaan, mutta riittääkö se? Ei tietenkään.
    Teemu

    • marraskuu 22, 2009 8:02 pm

      Niin, tietenkin asia on noinkin ja väittelemme lähinnä oikeuttaaksemme olemassaolomme, mutta ei instituutio silti ehkäise luovuutta. jos suomessa joku kirjoittaisi ”suomen infinite jestin”, ihan omine avuineen, niin luulisi että jokin kustantamo sen julkaisisi, vaikka sitten edes jokin vähän pienempi. tietysti jenkkilässä marginaalitkin ovat niin suuria, että pynchon ja dfw pääsevät best seller -listoille, mutta eivät ne nyt NIIN suuria voi olla.
      kysymys on siitä, että realismia on syötetty ja vastaanottajat eivät osaa syödä muuta, ei siitä, etteikö kapitalismissa olisi vähän pelivaraakin. harva proosakirja varmaan niin paljon myy, että olisi merkittävästi eri asia julkaista 1000 kpl myyvä klapikirja kuin vaikka 700 kpl myyvä ”kokeellisempi” teos. ne isot rahat tehdään sillä laila hirvisaarella kuitenkin. ei joku delillo niin paljon poikkea, etteikö se siinä menisi kuin mikä tahansa muukin bulkkiproosa. luulenpa vielä, että suomalaista proosaa on potkittu päähän niin pahasti, että kustantamot saattaisivat ottaa varsin innoissaan vastaan jonkin suuren, ”kokeellisen”, mutta silti lukukelpoisen teoksen.
      ja joo, pitäisihän ne tietysti itse kirjoittaa, mutta sitten pitäisi enää löytää joku, joka kirjoittaisi sellaisen myös minulle…

    • marraskuu 22, 2009 8:02 pm

      Niin, tietenkin asia on noinkin ja väittelemme lähinnä oikeuttaaksemme olemassaolomme, mutta ei instituutio silti ehkäise luovuutta. jos suomessa joku kirjoittaisi ”suomen infinite jestin”, ihan omine avuineen, niin luulisi että jokin kustantamo sen julkaisisi, vaikka sitten edes jokin vähän pienempi. tietysti jenkkilässä marginaalitkin ovat niin suuria, että pynchon ja dfw pääsevät best seller -listoille, mutta eivät ne nyt NIIN suuria voi olla.
      kysymys on siitä, että realismia on syötetty ja vastaanottajat eivät osaa syödä muuta, ei siitä, etteikö kapitalismissa olisi vähän pelivaraakin. harva proosakirja varmaan niin paljon myy, että olisi merkittävästi eri asia julkaista 1000 kpl myyvä klapikirja kuin vaikka 700 kpl myyvä ”kokeellisempi” teos. ne isot rahat tehdään sillä laila hirvisaarella kuitenkin. ei joku delillo niin paljon poikkea, etteikö se siinä menisi kuin mikä tahansa muukin bulkkiproosa. luulenpa vielä, että suomalaista proosaa on potkittu päähän niin pahasti, että kustantamot saattaisivat ottaa varsin innoissaan vastaan jonkin suuren, ”kokeellisen”, mutta silti lukukelpoisen teoksen.
      ja joo, pitäisihän ne tietysti itse kirjoittaa, mutta sitten pitäisi enää löytää joku, joka kirjoittaisi sellaisen myös minulle…

    • marraskuu 22, 2009 8:06 pm

      ..ja joo, tietysti se proosan oma liikehdintä ja tee-se-itse -mentaliteetti tuntuisi puuttuvan täysin, on me harryn kanssa sitäkin ehditty taivastelemaan keskenämme; suomessa proosantekemistä tunnutaan pidettävän lähinnä päivätyönä, ei taiteentekemisenä.

    • marraskuu 22, 2009 8:06 pm

      ..ja joo, tietysti se proosan oma liikehdintä ja tee-se-itse -mentaliteetti tuntuisi puuttuvan täysin, on me harryn kanssa sitäkin ehditty taivastelemaan keskenämme; suomessa proosantekemistä tunnutaan pidettävän lähinnä päivätyönä, ei taiteentekemisenä.

  26. Nimetön permalink
    marraskuu 22, 2009 7:48 pm

    Tässä keskustelussa jää huomioimatta yks tärkeä pointti: klapin ja ei-klapin vastakkainasettelu ei ole mikään suomalainen ilmiö, vaan kulkee kyllä läpi koko maailmankirjallisuuden. Kysehän on siis ns. ”klassisen realismin” hegemoniasta populaarikirjallisuuden kentällä. Ihan saman valituksen voi esittää mille tahansa Booker-palkintojen ehdokaslistalle tai Pulitzerille tai Nobeleillekin.
    Mutta: proosan ongelma on jokin muu kuin se, joka tässä keskustelussa yrittää käydä ilmi. Proosan ongelma ei ole niinkään sen käyttämä kieli kuin sen paikka yhteiskunnassa, sen asema kirjallisuuden tuotantokoneistossa: proosa on turvallinen kulutustuote, keskiluokkaista Akateemisesta osteltavaa joululahjakamaa, jonka sukulaisia ovat sisustusohjelmat, historiadokumentit, italialainen keittiö, vinyylilevyjen keräily, kirkasvalolamppu ja iPhone. Tämä ei ole kritiikkiä vaan toteamus. Minäkin haluaisin iPhonen. Katselen usein sisustusohjelmia ja teen italialaista ruokaa. Vinyylilevykokoelmani on pieni mutta sitäkin rakkaampi.
    Tällaisessa tilanteessa on vaikeaa nähdä, miten kirjallisuutemme voisi sisältää enemmän sitä mitä Harry ja Ville vaativat, koska on vaikeaa nähdä, miten kirjallisuusinstituutio voisi olla toisenlainen kuin se nyt on. Tietenkin sitä pitää vaatia, tietenkin sitä täytyy vaatia, mutta samalla pitäisi muistaa, että sen vaatiminen on kirjallisuuden instituution koko rakenteen muuttamisen vaatimista. Nykyinen instituutio koneistoineen ei vaan yksinkertaisesti kykene tuottamaan sellaista kirjallisuutta kuin Harry ja Ville vaativat, koska sitä ei ohjaa taiteellinen logiikka vaan osakeyhtiön taloudellinen tarkoituksenmukaisuuden logiikka. Meillä pitäisi olla enemmän ja toisenlaisia kustantamoja, jotta sellaiselle kirjallisuudelle, jota tässä kaivataan, olisi tilaa. Sen lisäksi sitä pitäisi tietenkin kirjoittaa!
    Vielä laajemmalla tasolla proosan ongelma on laajemmin kirjallisuuden ongelma. On ylipäätään outoa vaatia kirjallisuusinstituution konservatiivisimpia tahoja tekemään jotain toisia valintoja kuin konservatiivisia valintoja. Siinä ikään kuin oletetaan, että tämä tilanne voisi jotenkin muuttua, tai olisi joskus ollut toisin. Mutta kirjallisuuden näkyvimmät palkinnot ja meriitit ovat aina konservatiivisuuden tyyssijoja, ja tarkoitan tällä sitä, että kirjallisuuden valtavirta on jo ajat sitten kastroitu, sen munasarjat katkaistu. Se ei ole eikä voi olla esteettisesti uudistavaa, vaarallista, haastavaa, eikä se oikein muutenkaan kykene herättelemään nuorisoa tai varoittamaan vanhuksia tai tekemään mitään sellaista, mitä 1900-luvun alun avantgardistit halusivat, että se tekisi. Poliittisimmillaankin se on vain ajankohtaista ajankulua, niin kuin Hesarin Sunnuntailiite tai Ajankohtainen Kakkonen.
    Proosan ongelma on siis se, että sen kirjoittajilta puuttuvat vaihtoehtoiset julkaisukanavat, lehdet, tapahtumat, koko se infrastruktuuri, jota runouden puolella on rakennettu nyt parikymmentä vuotta. Toisin sanoen, proosalta puuttuu elävä kulttuuri. Se on jumissa hitaasti pyörivien isojen kustantamoiden koneistossa, jonka sisuksiin prosaistien mielipiteet häviävät. Missä ovat esseet, jotka esittelevät proosan uusia tuulia maailmalla? Missä on proosan poetiikkaa käsittelevä vilkas väittely (se, jota käydään muulloinkin kuin Finlandia-palkinnon alla)? Missä ovat kokeelliset pöytälaatikkonovellit, joita varmasti jokaisella prosaistilla on tusinoittain? Missä olisi proosan oma Tuli&Savu? Helsingin Prosak-klubi lienee askel oikeaan suuntaan, mutta riittääkö se? Ei tietenkään.
    Teemu

  27. Nimetön permalink
    marraskuu 23, 2009 8:12 pm

    Huuuh, tehän ootte jauhanu täällä ku mitkäki. En jaksanut lukea koko ketjua, mutta hihitellen poimin kyllä nusautuksia sieltä täältä.
    Jotta edes kivi jäisi kiven päälle, tuon Finlandialle esiin verrokin, sen rumemman velipuolen: Ars Fennican.
    Finlandia on kansan palkinto, sen on valinnut mm. Paavo Lipponen ja Tellervo Koivisto. Molemmat kansalaisina erinomaisia, mutta sivistyspuolella huteja löytyy hutien perään. Koivisto mm. jätti palkitsematta vuoden parhaana kirjana Turkan Häpeän, koska ”se on liian julkea”. Lipposen lempikirjailija on Jari Tervo. Tähän ei tarvi varmaan lisätä mitään.
    Voitto ja juhlinnan aihe on yhtä kaikki se, että Finlandia-palkinnosta ollaan yleisesti jotain mieltä ja sen kriteereistä puhutaan julkisesti. Se on palkinto, jolla on kansallista kiinnostusta. Se on suomen merkittävin taidepalkinto.
    Ars Fennican esivalinnan suorittaa norsunluutornista raati. Sen jälkeen ehdokkaat julkistetaan. Ketään ei kiinnosta paskaakaan. Sitten on pari pikkujuttua lehdessä, kunnes ulkomailta hankittu kuraattoriguru saapuu Suomeen tekemään Valintaa. Voittajalle ruusuja ja 30 tonnia, nimi lehteen ja homma historiaan. Fennican kriteereistä ei kukaan puhu mitään, näyttely kiinnostaa vain harvoja eikä siitä saa minkäänlaista kahvipöytäkeskustelua. Lehdet ei kirjoita, mutta instituutiota on kyllä saaty pönkitettyä.
    Olkoon Finlandia vähän kömpelömmänkin työproosan voitonmerkki, tärkeää on mun mielestä kuitenkin se, että se on täysin avoin palkinto, jonka valinnan suorittaa vähän kuka tahansa vähän millä tahansa kriteerein. Se on hyvä meininki, rehellistä arvontaa joka perustuu aina jonkinlaiseen usein kiinnostavaankin näkemykseen.
    -aksu

  28. Nimetön permalink
    marraskuu 23, 2009 8:12 pm

    Huuuh, tehän ootte jauhanu täällä ku mitkäki. En jaksanut lukea koko ketjua, mutta hihitellen poimin kyllä nusautuksia sieltä täältä.
    Jotta edes kivi jäisi kiven päälle, tuon Finlandialle esiin verrokin, sen rumemman velipuolen: Ars Fennican.
    Finlandia on kansan palkinto, sen on valinnut mm. Paavo Lipponen ja Tellervo Koivisto. Molemmat kansalaisina erinomaisia, mutta sivistyspuolella huteja löytyy hutien perään. Koivisto mm. jätti palkitsematta vuoden parhaana kirjana Turkan Häpeän, koska ”se on liian julkea”. Lipposen lempikirjailija on Jari Tervo. Tähän ei tarvi varmaan lisätä mitään.
    Voitto ja juhlinnan aihe on yhtä kaikki se, että Finlandia-palkinnosta ollaan yleisesti jotain mieltä ja sen kriteereistä puhutaan julkisesti. Se on palkinto, jolla on kansallista kiinnostusta. Se on suomen merkittävin taidepalkinto.
    Ars Fennican esivalinnan suorittaa norsunluutornista raati. Sen jälkeen ehdokkaat julkistetaan. Ketään ei kiinnosta paskaakaan. Sitten on pari pikkujuttua lehdessä, kunnes ulkomailta hankittu kuraattoriguru saapuu Suomeen tekemään Valintaa. Voittajalle ruusuja ja 30 tonnia, nimi lehteen ja homma historiaan. Fennican kriteereistä ei kukaan puhu mitään, näyttely kiinnostaa vain harvoja eikä siitä saa minkäänlaista kahvipöytäkeskustelua. Lehdet ei kirjoita, mutta instituutiota on kyllä saaty pönkitettyä.
    Olkoon Finlandia vähän kömpelömmänkin työproosan voitonmerkki, tärkeää on mun mielestä kuitenkin se, että se on täysin avoin palkinto, jonka valinnan suorittaa vähän kuka tahansa vähän millä tahansa kriteerein. Se on hyvä meininki, rehellistä arvontaa joka perustuu aina jonkinlaiseen usein kiinnostavaankin näkemykseen.
    -aksu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: