Skip to content

Suomalaisen proosan nykytilanteesta, osa 1

marraskuu 14, 2009

Finlandia-lautakunnan floppisuorituksen tiimoilta Facebookissa käytiin pitkähkö keskustelu suomalaisen proosan olemuksesta. Tässä ehkä onnistutaan hieman avaamaan esimerkiksi oman vihani syitä. Huomatkaa, että tämä(kin) on useammassa osassa.

 

Maiju Ri Mahtavaa. Miesproosaa kun ei vielä Suomessa arvosteta, niin onpa hyvä,

että se pääsee nyt kunnolla estradille. Eläköön kurjuus, katkeruus,
toivottomuus ja suomalaisen miehen murheinen elo!

 

Joni Nikkola

No mutta Kirjoittamisen maisteriohjelma sai kuiteskin edustajan läpi. Hurraa!

 

Vesa Rantama

Aivan! Ja Turkan kirja kannattaa muutenkin lukea.

Ei ole ehdokkaiden vika, että he ovat miehiä. Eikä kirjojen, että ovat miesten kirjoittamia. Vaikea tähän olisi mitään sukupuolikiintiötäkään soveltaa. Ainahan näissä ehdokasasetteluissa on jotain pielessä, mutta se kuulunee jo olemuksellisesti skaban luonteeseen.

 

Joni Nikkola

En oo ite vielä lukenut Turkan kirjaa, mutta Parnasson arviosta sain ainaskin sellaisen kuvan ettei ihan perinteisintä kotimaista proosaa kuitenkaan ole kyseessä.

 

Vesa Rantama

Joo – toisaalta on, toisaalta ei. Tyyli on melko jäyhä ja perinteinen, mutta kun se on tuollainen montaasimainen rakennelma, niin ainakin tarpeeksi vaihtelevana ja mielenkiintoisena pysyy koko ajan.

 

V.S. Luoma-aho

Vesa: Hmm, nähdäkseni nykyään voidaan sanoa, että miehyys on miesten vika, sillä vaihtoehtoja toki olisi. Ja tuskin kurjuus, katkeruus, toivottomuus ja murhe sentään ovat miesten tehdasasetuksia (vaikka niillä meitä hallitaankin)?

Äijäeetos on nolostuttavaa, fallokraattista, vahingollista ja esteettisesti impotenttia. Sen olisi pitänyt kuolla vuonna 1987 ”Jälkisanojen” myötä. Sen sijaan se on vain vahvistunut. Ainoa lohtu on se, että muutaman vuosikymmenen kuluttua, suurten ikäluokkien mentyä, kukaan ei lue enää kotimaista proosaa.

Tosin muutaman vuosikymmenen päästä meillä on aivan toisenlaiset ongelmat, eivätkä ne liity mitenkään kirjallisuuteen.

Olisivat nyt päästäneet ehdolle Kristina Carlsonin ”Herra Darwinin puutarhurin”, niin listalla olisi edes yksi kirja, joka yrittää edes jotenkin sekoittaa suomalaisen kirjallisuuden keinoja. Toki Carlsoninkin keinot olivat villejä – jos maailmankirjallisuuden kannalta katsotaan – viimeksi 80 vuotta sitten, mutta kuitenkin. Sinänsä se(kin) on tylsä ja kylmä kirja.

Entä mitä kertoo se, että valitsijaraati oli naisvaltainen?

 

V.S. Luoma-aho

..enkä tarkoita nyt mitään ”yhyy, miksi raati oli naisvaltainen” vaan pikemminkin: ”miksi naisvaltainen raati valitsee väkivaltaista miesproosaa?”

 

Vesa Rantama

Vielä pitäisi tietää, että mitä tekemistä näillä ehdokkailla on fallokraattisen äijäproosan kanssa. Luulen että rujous ja väkivaltaisuus kuvaavat enemmän ehdokaslistaa kuin näitä valittuja teoksia. (Hyryn Uuni)

ainakin Melender näyttäisi myös tekevän melko uudenlaista avausta kotimaiseen kirjallisuuteen.

 

Riikka Ylitalo

Provosoidun sen verran, että kerron pitäväni kotimaisesta miesproosasta (”väkivaltaisuus” jätettäköön pois). En sitten tiedä, mitä se minusta kertoo. Pidän kyllä muunkinlaisesta kirjallisuudesta, enemmänkin kuin miesproosasta. Ja toki raati olisi voinut valita ehdokkaita monipuolisemmin.

Yhtään palkintoehdokasta en ole lukenut…

 

Maiju Ri

haluaisin vielä painottaa, etten kritisoi kirjailijoita heidän sukupuolestaan. mutta harmittaa niin vietävästi, että lähes kaikki ehdokkaat edustavat (minun näkökulmastani) hyvin samantyyppistä kirjallisuusmaailmaa. suomessa kirjoitetaan vaikka minkälaista kirjallisuutta, mutta näkyviin pääsevät vain (miehisen) realismin perinnettä noudattavat. se on ankeaa.

 

Joni Nikkola

Tuon realismikortin allekirjoitan, sillä siitä voi aina ja ikuisesti varmasti Finlandia-palkintoa ja Suomen kirjallisuusmakua kritisoida. Väkivaltaisuutta en suoraan kytkisi äijäilyyn. Olennaisempaa kai on mitä roolia väkivalta teoksessa edustaa. Miehisyyttä ainakin Hotakainen on omalla tavallaan ironisoinut jo ainakin 90-luvulta alkaen, joskin viime aikoina kai kesymmin. Mutta en minä nyt sille näkisi tarvetta uutta Finlandia-palkintoa antaa. Mutta onhan se aika ajatuksia herättävää että ehdokkaista vain yksi oli nainen.

 

Joonas Säntti

Niin, kummastelen myös tuota oletusta, että ”väkivaltaisuus” ja ”rujous” määrittävät erityisesti mieskirjallisuutta. En lue kovin paljon suomalaista nykyproosaa, joten en ole asiantuntija. Mutta yleisemmin nykykirjallisuudessa en ole huomannut, että miehet kirjoittaisivat tylymmin, tai rujommasta maailmasta.
Ehdokasäijistä vielä: ainakin Hotakainen ja Hyry ovat todella erilaisia kirjoittajia, en hahmota tyylistä suuria samanlaisuuksia. Carlsonin olisi tosiaan voinut ehdokkaaksi laittaa.
Toisaalta, kuka kirjallisuuden rakastaja tosissaan innostuu näistä kirjamaailman pikku-oscareista?

 

Riikka Ylitalo

Juu, itse käytin sanaa ”väkivaltaisuus” juuri siksi lainausmerkeissä, että keskustelussa oli aiemmin mainittu sen yhteys miesproosaan. Tarkoitin siis, etten pidä väkivaltaisesta miesproosasta, vaan muunlaisesta miesproosasta.

 

Joni Nikkola

Ja väkivaltaisuuttakin on niin erilaista että aika epämääräiseksi kuvailusanaksi sekin jää.

 

Maiju Ri

mä en käsitä nykyproosan rujoutta nimenomaan väkivaltana, vaan ennemminkin toivottomana pessimisminä. ja juuri sellaisen ankeilussa kieriskelyn (”kai huomaatte nyt kaikki, miten kurja paikka maailma onkaan ja kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään ja ei, toivoa ei ole”) katson olevan realistisen perinteen rakentaman miesproosan tunnusmerkkejä – kirjoittajan sukupuoleen katsomatta.

 

Riikka Ala-Hakula

juu, sitä toivois että olis jollain muullakin keinoin kuin realismilla tuotettua maailmankuvaa edes jossain vaiheessa ehdolla

mut niin suomessa tylsät kirjat saa palkintoja, ja tosiaan kaikista kirjallisuuden virtauksista ollaan vähintään se 50 vuotta jäljessä…

mut hyvä keskustelu. just meidän pitääkin suuttua ja kritisoida noita juttuja. pitäis vain tehdä sitä myös niin, että asianomaiset sais palautteen tietoonsa

 

Maiju Ri

totta. meinasin mennä hesarin viestiketjuun kommentoimaan, mutta siellä oltiin jo päästy parjaamaan suomenruotsalaisten valta-asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa (kohta ollaan varmaan taas pakkoruotsikysymyksessä), joten lannistuin, enkä jaksanut sittenkään kirjoittaa sinne mitään.

 

Riikka Ala-Hakula

😀 hesarikeskustelut…

 

V.S. Luoma-aho

niin, minulle väkivalta edustaa kaikkea miesvaltaisen kulttuurin väkivaltaa: henkistä, esteettistä, realistista, kapitalistista, logosentristä, kikkelisentristä, ain ahdistus, ein puhdistus…

hotakainen yrittää toki kovasti ”ironisoida” kaikkea mahdollista, mutta on siinä sivussa onnistunut institutionalisoimaan itsensä vankaksi kliseeksi ja yhdeksi äijäproosan tukipilareista. naama peruslukemilla vänkää klapilausetta lohkovat vakavat miehet, joiden herkkyyden näkee jostain pilkahduksena, aivan kuin ironia (muka) hetkeksi murtuisi. itsestä ei silti saa luulla liikoja, kirjassa pitää olla vahva tarina, kieli ei saa räjähtää tai tiedostaa itseään, koska sellainen ei ole ”totuudellista” tai vastaavasti sellainen on liian pervoa/naismaista/homoa/kommunistista/Toisenlaista jna blaa. pienensuuren miehen asialla ollaan. töitä tehdään koska töitä tehdään, viinaa juodaan koska silloin ollaan hetkellisesti vapaita, mutta siitä podetaan tietenkin silti huonoa omatuntoa, koska isä ja herra kuitenkin paheksuu.

muita vastaavia pilareita ovat meri, tervo, hyry, tuuri ja oikeastaan kaikki muutkin. uudempana yrittäjinä petri tamminen. ehkä turkka tuo kuvioon jotain elämää, en osaa sanoa, en ole lukenut kirjaa. toiveikas en ole, mutta toisaalta koko ”genre” ei kosketa minua eikä minun todellisuuttani, joten sinänsä se on yhdentekevää.

ja mitä tulee joonaksen väittämään pikku-oscareista niin joo, olen samaa mieltä; ei finlandia mihinkään laatuun tai teoksen koskettavuuteen ole pohjannut ainakaan minun kohdallani koskaan, kysymys on pikemminkin spektaakkelimainoksesta, jonka keinoin päätetää nostaa joitain teoksia näkyvämmin esiin kuin toisia. kysymys on vain ja ainoastaan yhteiskunnallispoliittinen. oikeastaan olen närkästynyt juuri sen vuoksi, että suomen proosamaailman olematon diversiteetti esitetään vielä olemattomampana. miksei hyryn tilalle vaikka liimattaa, joka sentään koettaa (edes hitusen) uudistaa suomimiesgenreä kielellisesti? miksei iänikuisen muuttuja x:n, joka on joko hotakainen, tervo tai raittila, vaihteeksi jotain toista muuttujaa, kuten vaikka fagerholmia tai carlsonia? miksei kilven dekkarin tilalle vaikka taneli viljasta (eli dekkarin tilalle surrealistinen fiktio)? entä leena parkkinen?

melenderin edellinen kirja ”kunnian mies” oli ihan okei sietämättömyydessään; melender on jäätävyydessään ja kyynisyydessään jo sen verran oranssilla tasolla, että naputtelee kenties jo oikeasti jotain kipupisteitä. tai siinä määrin, kuin vaikka houellebecq naputtelee (jos naputtelee). mutta mielestäni koko äijäproosalaarin tulisi redusoitua melenderin ehdokkuuteen, muille paikoille sitten jotain muuta. joonas ja vesa ovat aivan liian kilttejä ja suvaitsevia; sellaisella kiltteyden ja suvaitsevuuden tasolla, johon minä en ole ikinä pystynyt enkä tule pystymään.

tuosta dekkarista on sanottava sen verran, että oikeastaan se on harvoja valopilkkuja koko touhussa. ei ansioidensa puolesta, vaan genrekirjallisuuden puolesta. tietenkin näkisin mieluummin edustettuna scifiä tai fantasiaa (tai siis: pelkkää scifiä ja fantasiaa), mutta ne valitettavasti tuupertuvat kirjallisuusinstituution kehäpäätelmään: suomalaista scifiä ja fantasiaa ei julkaista, koska suomalaista scifiä ja fantasiaa ei ole julkaistu.

 

 

 

Vesa Rantama

En näkisi tätä kiltteyden/tuhmuuden (?!) kysymyksenä. Mua häiritsee tässä kaikessa lähinnä se, miten kliseiseksi väite suomalaisen proosan laaduttomuudesta/jälkijättöisyydestä/fallosentrisyydestä/realistisuudesta on muodostunut. Siitä on sellainen kelluva merkitsijä tai kulttuurimeemi, jonka turvin voi hyvillä mielin kerran vuodessa kuitata koko kotimaisen proosan tason, tarvitsematta erityisemmin perehtyä tarjontaan. Tarjonta voisi olla tasokkaampaakin, sen varmasti kaikki allekirjoittavat, eikä Finlandia-instituutio jäykkine puitteineen luultavasti auta kuin muutaman kirjan myynnin edistämisessä. Mutta ei sitä kaikkea tarvitse niputtaa samaan perheeseen itsetuhoisessa angstissa kieriskeleväksi teinipojaksi, väkivaltaiseksi Kiitos 1939-45 -paitaiseksi äijäksi tai edes klapilauseita pilke silmäkulmassa lohkovaksi isoisäksi, vaikka tuo kaikki olisi miten osuvaa (niin kuin esim. Villen kuvauksessa on).

Romaani on nähdäkseni muotona jo lähtökohtaisesti valistuksen ja realismin muovaama: loppujen lopuksi se voi olla kokeellinen vain melko rajoitetuissa puitteissa ja pysyä romaanina. Pikkutarkka havainto, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ristiriidat, enemmän tai vähemmän lineaarinen juoni, introspektio – kaikki realismin jalostamia aineksia, ja vuodesta toiseen olennaisia myös uudenlaisissa kirjoissa. Erilaiset realistisen romaanin variaatiot ovat kirjallisen suitsutuksen keskiössä myös suurissa kirjallisuusmaissa, joihin Suomesta aina kaiholla kaivataan. Monia postmodernin romaanin merkkiteoksia kutsutaan yleisesti hysteeriseksi realismiksi.

Tässä halusin oikeastaan kiinnittää huomiota vain siihen, miten paljon diversiteettiä jo tuohon melko onnettomasti random-generoituun Finlandia-ehdokaslistaankin mahtuu. On Melender, jonkinlainen valistunut kyynikko, antimodernisti ja elitisti. On Hyry, lestadiolainen pitkän linjan puurtaja, erikoistunut työnkuvaukseen ja tapahtumattomuuteen. Turkan romaani kulkee hektisen oloisesti pikkukaupungin läpi eikä juuri jätä kiviä kääntämättä. Hotakainen on Hotakainen. Sitten on yksi psykososiaalinen dekkari ja tajunnanvirtamainen kuvaus Topeliuksen päivästä. Tuskin ihan samasta puusta lohkaistuja kirjaklapeja, siis, vaikka ongelmajätettä kaikki tyynni olisivatkin.

 

Joonas Säntti

Vesa toteaa: ” Mua häiritsee tässä kaikessa lähinnä se, miten kliseiseksi väite suomalaisen proosan laaduttomuudesta/jälkijättöisyydestä/fallosentrisyydestä/realistisuudesta on muodostunut. Siitä on sellainen kelluva merkitsijä tai kulttuurimeemi, jonka turvin voi hyvillä mielin kerran vuodessa kuitata koko kotimaisen proosan tason, tarvitsematta erityisemmin perehtyä tarjontaan.”

Allekirjoitan tämän, olen huomannut saman. Jotenkin liian helppoa ja suoraviivaista.

Totta on mielestäni myös kommentti suurempien kielialueiden kirjallisuuden suhteellisesta ”uutuudesta”. Ei se realismi ole vain suomalaisten pakkomielle. Esim. Woolfin, Joycen, Steinin, jne., jo vuosikymmeniä sitten kuolleitten modernistien tekstit ovat edelleen paljon kokeellisempia kuin suurin osa arvostetuista englanninkielisistä nykyromaaneista. Tai monet niistä, joita nimitetään postmodernistisiksi.

 

Joonas Säntti

Mutta toisaalta (kun tässäkin tarinassa on henkilökohtaisesti kaksi puolta), kyllä on vittu rasittava ilmiö ja olet niin saatanan oikeassa.

 

Joonas Säntti

ville siis.

 

 

Vesa Rantama

Joo, tämä aihe suorastaan yllyttää luomaan kaksoispersoonallisuuden. Voitais perustaa joku terapiaryhmä halonhakkaajaproosan uhreille.

 

 

V.S. Luoma-aho

kirjoitan tästä blogiin joskus, kun on aikaa. mun pitää tehdä maanantaiksi essee nuoreen voimaan, minkä lisäksi ostin juuri xbox 360:n. se on huomattavasti kiinnostavampi, mielikuvituksellisempi, virikkeellisempi, yhteiskunnallisempi, syvällisempi ja esteettisempi asia, kuin kotimainen kirjallisuus ikinä.

mutta. tää ”realistinen proosa” on vähän oireellinen lähtökohta, eikä sitä tarvitse hyväksyä miksikään taustaoletukseksi tai lähtökohdaksi. onko aronpuron aperitiff realistinen romaani? tai joycen finnegans wake? ovatko ne ylipäänsä romaaneja? entä pavicin kasaarisanakirja? tai danielewskin only revolutions? (tai EDES house of leaves?) tietenkin ne ovat, ja parempia kuin keskimäärin mitkään muut. ja niin edelleen.

jo kiinalaisten i ching oli 5000 vuotta sitten kokeellisempi ”romaani” kuin mikään suomalainen. en katsoisi sitä varsinaisesti realistisen tradition edustajaksi.

ja realismi tässä yhteydessä on nimenomaan suomalaista arkirealismia. tämä meidän ”modernistista realismiamme”. jonkun david foster wallacen tai delillon voi toki koettaa runnoa ”hysteeriseksi realismiksi”, mikä ei poista sitä tosiseikkaa, että he ovat silti ajatuksellisesti, temaattisesti ja kielellisesti valovuosia kokeellisempia. delillo ei oikeastaan tee mitään erikoista materiaalisesti, mutta on silti ”postmodernisti”. jo pelkkä romaanin peruskäyttöliittymä luo sellaisen mahdollisuuksien kirjon, jota suomalaiset jälkijättöiset koluavat seuraavat 300 vuotta perehtymättä silti EDES joycen tai woolfin ”kokeellisuuteen”.

pakko on siis puhua ”sisällön” kokeellisuudesta, koska tekstin materialisuudelle ei osata tehdä mitään, siihen ei oteta kantaa, eikä sitä muokata. erikseen voi sitten kysyä, että onko mitään sisältöä ilman muotoa. minun kirjoissani varsinaisesti ei, minkä vuoksi jokainen finlandia-ehdokas onkin lukukelvoton esteettisellä tasolla; minun pitää redusoida lukukokemukseni siihen, että mitä ”opetuksia” tai ”sosiaalisia havaintoja” kirjailija tekee, koska kieltä hän ei ole kyseenalaistanut. tietenkään kokemukseni suomalaisten parissa eivät ole mullistavia, sillä olen tottunut lukemaan höpöhöpöteoriakirjallisuduen puolella deleuzea tai zizekiä, jotka ovat tässä triljoonia valovuosia edellä ”yhteiskunnallisessa scifissä”. tai vaikka iain m. banksia. tai warren ellisin, alan mooren ja grant morrisonin sarjakuvaa. 10 sivua jokaisen näiden tuotantoa vastaa koko suomalaisen 1900-luvun proosan ”yhteiskunnallisia” ideoita. tai muutama sivullinen borgesia.

ottakaa nyt huomioon, että jätän tässä laskuista KOKONAAN pois ergodisen ja digitaalisen kirjallisuuden, samoin esimerkiksi sellaiset perusasiat, kuten konkreettisen proosan elementit, värit, kuvat, jopa kirjallisuuslajin vaihtamisen kesken lauseen. suomalaisille tuottaa vaikeuksia vaihtaa jo kertojaakin kesken lauseen. (runon puolella sitä on toki tehty koko 2000-luku.) jätän siis kaiken määritelmällisesti kokeellisen pois.

ylipäänsä: mikä vitun realismi? sehän vasta fantasiaa onkin; olettaa, että teksti korreloi suoraan yhteiskunnan kanssa. paskanvitut.

 

Advertisements
4 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2009 5:42 pm

    Jes!
    Oot ihana kun vouhkaat pus.
    Olli

  2. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2009 5:42 pm

    Jes!
    Oot ihana kun vouhkaat pus.
    Olli

  3. tammikuu 17, 2010 4:32 pm

    Good job//

  4. tammikuu 17, 2010 4:32 pm

    Good job//

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: