Skip to content

Ja Henri Antikaisen vastine Teemulle

lokakuu 21, 2009

Tuohtuneena on minun vastattava Tukka Vetäjän (VHS, 21.10.2009) esittämään raivomodernilliseen arvostelmakeräelmään. Liiankin selvästi kirjoitelmasta huokuvat kuin keväisen kimalaisen pöherrys Vetäjän omat kiihkokokeelliset taustaoletukset. Vetäjän ylpeätä yksinäisyyttä huokuva sanaleikittelyn kaipuu kääntyy hillittömyydessään kaikkia siveydellisiä seikkoja loukkaavaksi yleisön agiteeraamiseksi runoilijoitamme vastaan, ikään kuin me olisimme saamata mieltä, ikään kuin mekin nauttisimme kummallisista, nykyaikaisen rajunlaisista sanansilppureista.

Lukijana minä torjun Vetäjän ja hänen hengenheimolaisensa, sillä heidän ylimielinen vokottelunsa, joka sisältää vieraantunutta ulkomaalaista puhuntaa, itsetarkoituksellisen järkyttävää kuvastoa ja oman asemansa ja ylivertaisuutensa pönkittelyä, ei minua viehätä eikä – ja voinen tämän kansalaisena myös sanoa – myöskään kansaa. Se on samaata juurta kuin Antti Nylénin viimeaikoinen kirjoittelu, ihailun tavoittelua, ja samanaikaista lukijan etäällä pitoa. Se jos jokin on näitä nykyajan ilmiöitä.

Vetäjän käsittelemät runoilijat taas katselevat kansan kanssa samoja maisemia ja kutsuvat lukijansa kanssansa ihastelemaan: jokaisen jäätyneen joenmutkan ja lumesta puskevan leskenlehden he meille ihastuneina näyttävät, nämä meidän vuodenkiertomme kirkkaat kuvat, ihastusta herättäen, ja niin ovatkin käyneet rakkahiksi nämä runoilijamme monelle rivilukijalle vuosien saatossa. Heidän runojansa on lausuttu niin tanssi-iltamissa kuin varta vasten kylän komiammimmille paikoille rakennetuilla runonlausuntalavoilla. Tapahtumat ovat saavuttaneet suurta suosiota nimenomaansa kansan keskuudessa, ja elvyttäneet myös musiikkielämää, kutsuessaan kanteleentaitajia esityksiänsä elävöittämään. Van Helsingin Sanomatkin ovat takavuosina ansioituneet heidän runojensa julkaisijoina, mikä on tuonut kaunista kuulautta sanomain lukijoille heidän arkeensa näinä synkkinä aikoina, kun koko kansakunta on vaarassa niin moniaalta taholta, ja kaipaa todellisuutensa takaajiksi yhteisiä sanoja, jotka Vetäjä meiltä mielellänsä pois ottaisi.

Mutta älkäämme luovuttako, esittäkäämme omat argumenttimme ja ilmaiskaamme rakkautemme näitä sielujemme tulkitsijoita kohtaan. Esimerkiksi Puukka Perho, jonka kokoelmaa Vetäjä tuskin lainkaansa käsittelee, on jo vuosia luodannut ihmisen kokemusta, hänen vuoksiansa ja luosiansa, hänen arkeansa, sitä miten tuomenkukka kuiskii ja harakka naurajaa kuusenkärjeltä, miten jää keväällä kilajaa ja miten on meidän kaikkien sielu tämän maan kauniissa huomassa käynyt kokemaan – tai kävisi ellei tahallansa käytäisi vain kuvalaitteiden ääreen ja sitä virtaa koluamaan niin säkeissä kuin puheissakin, kuten nykyänsä nuoren polven keskuudessa tuntuu yleisesti käyvän. Monitorien hehkuista ulos pakkaseen, sanon minä. Siellä ne halot kuitenkin halkaistaan.

Perhon uusimmassa kokoelmassa tapahtuu suorastansa jopa suoranainen ihme, joka Vetäjältä jää kaikkinensa huomaamatta. Perho puhaltaa nelipolviseen trokeeseen henkeä jota siinä ei olla nähty sitten Leino-vainaan Helkavirsien. Voitaneen jo puhua samankaltaisesta, samanmittaisesta ihmeestä, sen verta jäntevän miehistä ja ikiaikaista on Perhon ilmaisu – kummallisine säkeenylityksineen ja mittavirheineenkin, joita hän esipuheessansa tarkoituksellisiksi esittää. Väkinäinen kokeellisuus on anteeksiannettava, ei ajan hengen vaatimuksia kukaan kuitenkansa pakene, Vetäjän kaltaisten saadessa äänensä kuuluvimmin raikaamaan.

En myöskään ymmärrä, mitä mieltä on samassa hengenvedossa puhua Perhon ja Kivikk’ahon sikermistä, Perhon säkeissä kun kuuluu Lapin äänet, vaivaiskoivun valitus ja kankaan rätinä kengän alla, kun Kivikk’aho taas tähyää Kolin kolhoja maisemia.

Tiedoksi saatettakoon vielä, että kun vaimolleni lausuin Perhon sikermästä muutamaisen runon, niin moni kyynel vierähti hänen viehättävää poskeansa pitkin. Sanokoon Vetäjä mitä sanoa tahtoo, mutta minä sanon, ja kansanmiehenä kehtaan tässä kansan suulla sanoa puhuvani myös, että näillä runoilijoilla on vielä syömemme siimat käsissänsä, ja niitä he helkyttelevät tietäen ja taitaen, herkin käsin ja korvin, suomalaisin sydämin.

Ja jos nämä runoilijat halausta vaikuttaisivatkin kaipaavan, niin tulevat he vain ilmaisseeksensa sen, kuinka me kaikki täällä halauksia vailla vaellamme. Minä halaan heitä, sieluni kyllyydestä, täyteydestä jota ovat heidän säkeensä osaltansa olleet täyttämässä.

Jukka Männistö,
Hämeen maisemissa,
14.5.1927.

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 3:42 pm

    aisaakeli, kokolailla tyhjentävä palaute. Pontta ja painoa tulee erityisesti runollisista argumenteista, jotka pidättäytyvät kohteensa maailmassa murskaten sieltä käsin ne elitismiin kietoutuvat moukat, jotka ovat kivettäneet sydämensä sen herkimmiltä alueilta. Miten voimakasta ja vääjäämättömän vastaanpanematonta argumentointia siitä seuraakaan.
    -aksu

    • Nimetön permalink
      lokakuu 21, 2009 4:03 pm

      Jukka Männistö jatkaa runolla:
      Niin kirjoitan mä syömmestäin laulun tän,
      se raikaa pitkin jäitten & heräävien peltojen
      kun takaa maitten ja mantujen
      soi jo aamun koi.
      Ystäväin, nyt Herätkää! Kansa ääntämme kaipaa
      Yksin kokee olevansa niin,
      eristämänä Singulaarisen Simulacrumin.
      Kuka meitä estää heitä kä’estä tarttumasta,
      astumasta sisään niin Tupaan kuin myös Linnaan,
      sillä avoinna on kaikk’ ovet, jos vain kengät
      astuessansa pyyhkiä muistaa,
      tervehtiä isäntää & emäntää, tuoda mukanansa
      pienoset eväiset, sanaisen arkkunsa sisälmykset
      joist’ Lohtua & Rauhaa kaikille riittää
      kuin Leipää jota ikuisesti voi jakaa.
      Palkinnoks tarjoo emäntä palan rievää,
      eikä oo nyt pettua jauhoihin sekoitettu,
      tää on the Real Deal, jotain ikuista on nyt
      tapahtunut. Mä oon sun, nää sanat on nyt
      sun. Lämmin käsi kä’essä. Sun käsi mun.
      Mun käsi sun.
      Johon Tuukka ”Tukka” Vetäjä vastaa omallaan:
      Mitä runous on? Ketä kiinnostaa?
      Onko pyrittävä ymmärtämään, miksi runoilija
      sai minut oksentamaan anatomisia vaniljan
      tuoksuisia kukkia samalla kun valtava
      järvi näytti kikkeliään liekkien roihutessa taustalla
      rakkauden, ilon ja hyvyyden puolesta?
      Täytyykö osata selittää, miksi tämä
      kauko-ohjattava robotti haluaisi naida
      järven rantaa, vaikka aurinko ilmestyy
      pilvestä kovaa, pitkään, seuraa yö,
      mutta yhä vain Runebergin itse-
      rakas maisema etsii epätoivoisesti
      ruokaa? Pikkuisessa tönössään runoilija katselee
      joutsenia mielessään ananaskirsikka,pullan
      tuoksu aivoissa: ”Taivas, kun mulla
      on vilu, miksi täällä on
      niin saatanan kylmä joka vitun
      päivä!”
      Kaikki tietävät kuka on
      näytelmän roisto: kynttiläksi maalattu suonikas
      Mammonan kyrpä, joka änkeää sisälle
      Suomi-neidon lantioon niin kuin
      joutsenen sorja kaula suven suloon,
      sille Suomen liput liehuu ylväinä
      ja tervehtii isänmaallista ruis-
      leivän sotapalvelusta niin kuin
      vähän kakan väristä kermavaahtoa
      lentäisi päin lasia peittäen koko
      taivaan niin kuin perhosparvet
      sieltä missä kirjailijoita valmistetaan sosiaali-
      toimessa uhmaiästä tahranpoisto-
      keinoista ja Ben Affleckin jauhetusta
      sydämestä joka leikki hevosta taka-
      pihalla samalla kun lauma angstaavia
      emoja ja uskomattomia horonukkeja
      söi pullaa ratikassa pää täynnä
      muotovaahtoa ja laulaa nyt
      kuorossa nakkikioskilla: ”Miksi ostaa
      lehmä, kun suklaata saa ilmaiseksi?”
      Teoksesta ”Runous on mystinen toffeen värinen kirous”,
      Tuukka Karoliina Vetäjä, 2009 (c)

    • Nimetön permalink
      lokakuu 21, 2009 4:03 pm

      Jukka Männistö jatkaa runolla:
      Niin kirjoitan mä syömmestäin laulun tän,
      se raikaa pitkin jäitten & heräävien peltojen
      kun takaa maitten ja mantujen
      soi jo aamun koi.
      Ystäväin, nyt Herätkää! Kansa ääntämme kaipaa
      Yksin kokee olevansa niin,
      eristämänä Singulaarisen Simulacrumin.
      Kuka meitä estää heitä kä’estä tarttumasta,
      astumasta sisään niin Tupaan kuin myös Linnaan,
      sillä avoinna on kaikk’ ovet, jos vain kengät
      astuessansa pyyhkiä muistaa,
      tervehtiä isäntää & emäntää, tuoda mukanansa
      pienoset eväiset, sanaisen arkkunsa sisälmykset
      joist’ Lohtua & Rauhaa kaikille riittää
      kuin Leipää jota ikuisesti voi jakaa.
      Palkinnoks tarjoo emäntä palan rievää,
      eikä oo nyt pettua jauhoihin sekoitettu,
      tää on the Real Deal, jotain ikuista on nyt
      tapahtunut. Mä oon sun, nää sanat on nyt
      sun. Lämmin käsi kä’essä. Sun käsi mun.
      Mun käsi sun.
      Johon Tuukka ”Tukka” Vetäjä vastaa omallaan:
      Mitä runous on? Ketä kiinnostaa?
      Onko pyrittävä ymmärtämään, miksi runoilija
      sai minut oksentamaan anatomisia vaniljan
      tuoksuisia kukkia samalla kun valtava
      järvi näytti kikkeliään liekkien roihutessa taustalla
      rakkauden, ilon ja hyvyyden puolesta?
      Täytyykö osata selittää, miksi tämä
      kauko-ohjattava robotti haluaisi naida
      järven rantaa, vaikka aurinko ilmestyy
      pilvestä kovaa, pitkään, seuraa yö,
      mutta yhä vain Runebergin itse-
      rakas maisema etsii epätoivoisesti
      ruokaa? Pikkuisessa tönössään runoilija katselee
      joutsenia mielessään ananaskirsikka,pullan
      tuoksu aivoissa: ”Taivas, kun mulla
      on vilu, miksi täällä on
      niin saatanan kylmä joka vitun
      päivä!”
      Kaikki tietävät kuka on
      näytelmän roisto: kynttiläksi maalattu suonikas
      Mammonan kyrpä, joka änkeää sisälle
      Suomi-neidon lantioon niin kuin
      joutsenen sorja kaula suven suloon,
      sille Suomen liput liehuu ylväinä
      ja tervehtii isänmaallista ruis-
      leivän sotapalvelusta niin kuin
      vähän kakan väristä kermavaahtoa
      lentäisi päin lasia peittäen koko
      taivaan niin kuin perhosparvet
      sieltä missä kirjailijoita valmistetaan sosiaali-
      toimessa uhmaiästä tahranpoisto-
      keinoista ja Ben Affleckin jauhetusta
      sydämestä joka leikki hevosta taka-
      pihalla samalla kun lauma angstaavia
      emoja ja uskomattomia horonukkeja
      söi pullaa ratikassa pää täynnä
      muotovaahtoa ja laulaa nyt
      kuorossa nakkikioskilla: ”Miksi ostaa
      lehmä, kun suklaata saa ilmaiseksi?”
      Teoksesta ”Runous on mystinen toffeen värinen kirous”,
      Tuukka Karoliina Vetäjä, 2009 (c)

  2. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 3:42 pm

    aisaakeli, kokolailla tyhjentävä palaute. Pontta ja painoa tulee erityisesti runollisista argumenteista, jotka pidättäytyvät kohteensa maailmassa murskaten sieltä käsin ne elitismiin kietoutuvat moukat, jotka ovat kivettäneet sydämensä sen herkimmiltä alueilta. Miten voimakasta ja vääjäämättömän vastaanpanematonta argumentointia siitä seuraakaan.
    -aksu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: