Skip to content

Lisää keskustelua ”Hesarigaten” tiimoilta osa 4

lokakuu 20, 2009
 

Teemu Manninen

Miksi ihmeessä jatkat tätä retorista sumutustasi? Väität, että runoilijat marginalisoivat itse itseään – ilmeisesti pyrit lukemaan havaintoani siitä, että runous on väistämättä alakulttuurista, jonkinlaisena itsetarkoituksellisena haluna olla ”marginaalinen” jonkin ihme undergroundin mielessä? MIhin perustat väitteesi, että vaatimus lukijaystävällisyydestä ”nähdään marginaali-identiteettiä uhkaavaksi tekijäksi”? Missä vaiheessa olen kiistänyt lukijaystävällisyyden merkityksen? Päin vastoin olen osoittanut, että ”lukijaystävällisyys” on paljon laajempi ja monimutkaisempi asia kuin luulet. Olen vedonnut tässä yhteydessä toistuvasti Henriikka Tavin Esim Esaan: kokeelliseen teokseen, joka tekee täsmälleen sen mitä sinä haluat kokeellisen teoksen tekevän: tavislukijatkin pitävät sitä haastavana mutta lukijaystävällisenä teoksena. Väität myös, että jossain ”piirissä” vaikuttaa kuvitelma siitä että ”kaikki mitä ME teemme on automaattisesti korkeatasoista mutta väärinymmärrettyä ja kaltoin kohdeltua”: kertaakaan en ole vedonnut kenenkään runoilijan käsitykseen omista tekemisistään, vaan pelkästään tavislukijoiden käsityksiin ja kokemuksiin, joita olen seurannut jo kauan. Väität, että jossain ”ihmetellään, että miksi valtio ei tue, suuri yleisö lue ja kustantajat kustanna”, mutta juuri tätä ei ihmetellä. Kukaan ei haikaile suurta yleisöä, koska suurta yleisöä siinä mielessä kuin sinä sitä kaipaat ei enää ole olemassa, ei ole ollut vuosikymmeniin. Väität, että ”rummun paukuttaminen ei auta, jos ihmiset eivät halua tanssia”, mutta olen kerta toisensa jälkeen osoittanut, että rumpu soi ja ihmiset tanssivat: se, että sinä tykkäät olla rokkipoliisina ja seinäkukkasena valittamassa siitä, ettei tämä nyt kyllä mun pirtaan sovi, ei ole minun eikä kenenkään muun vika kuin sinun itsesi. En myöskään väittänyt, että minä tai nykyinen runoutemme kuuluisi ”kirjallisuushistorian kaikkien aikojen korkeimmalle tasolle”. Minun olisi tietenkin pitänyt olla tarkempi, koska tarkoitin tällä puhtaasti materiaalista ja kulttuurista tilannettamme: runouden kustantaminen on monipuolisempaa kuin koskaan, ja samoin ovat sen ilmenemisen muodot . Tämä ei ole arvoarvostelma, vaan objektiivinen havainto: meillä on tällä hetkellä mitallista runoutta, kalevalarunoutta, visuaalista runoutta, käsiterunoutta, surrealismia, dadaa, suoraa puhetta, proosarunoa, laululyriikkaa, digitaalista runoa, videorunoa, proseduraalista runoutta, you name it: lajien kirjo on rikkaampi kuin koskaan. Tämä ei ole, edelleenkään, arvoarvostelma. Mutta sinähän et sitä ymmärtänyt.

 

Timo Kesti

Ei suinkaan arvostus ole pelkkää taiteellista arvostamista: siksihän minä juuri käytinkin esimerkkinä biisiä, joka on esitetty jossain pienellä tanssilavalla. Tätä minä juuri kaipaankin: että syntyisi ja tulisi tunnetuksi lyriikkaa, joita tavikset voisivat fanittaa aivan kuin he diggaavat musaakin. Vertaus kuvataiteeseen ja sen myyntiin ei ole mielestäni asiaa selventävä, koska kuvataiteessa on yksi ainoa teos (esim. Mona-Lisan myynti on varmaan aika vähäistä..), kun taas kirjallisuudessa myydään massatuotantona ja kopioina, jolloin vertaus musiikkiin ja elokuviin on mielestäni osuvampi. Onhan meillä maa täynnä instituutioita ja palkintoja, ja ainahan ne täytyy jollekin jakaa. Mutta tosiaankin, suurin ongelma on se, että miten saada tuotettua sellaista runoutta, joka on SEKÄ taiteellisesti haastavaa ja korkeatasoista, MUTTA jota yleisökin arvostaa korkealle. Minusta nyt on nimenomaan niin, että pieni piiri ja instituutiot arvostavat tyyppejä, jotka jäävät taviksille täysin tuntemattomiksi. Eikä se ole yksinomaan tiedottamisen ja markkinoinnin vika, vaan kyse on myös siitä, että runot koetaan usein hankaliksi ja vaikeastilähestyttäviksi. Runoutemme kaipaisi enemmän sellaisia Lauri Viidan kaltaisia duunariudesta nousseita runoilijoita, jotka kolahtaisivat niihinkin tyyppeihin, joiden känsäkourat eivät ole koskaan runokirjaan tarttuneet.

 

Teemu Manninen

Jäi lause välistä: – – jonkin ihme undergroundin mielessä, kun kyse oli vain kulttuurisen tilanteen kuvauksesta.

 

Teemu Manninen

Mikset nyt jo, helkkari vieköön, suostu keskustelemaan kanssani Henriikka Tavin Esim Esasta, joka on ”SEKÄ taiteellisesti haastavaa ja korkeatasoista, MUTTA jota yleisökin arvostaa korkealle.” Piru vie, kun voi olla hankalaa! 😀

 

Timo Kesti

Kyllä se suuri yleisö kuule on tuolla ulkona vielä olemassa. Töihin alkavat kohta köpötellä.

 

Teemu Manninen

Niin, mutta ei sellaista, jota sinä haikailet. Kyllä ne on ihan jotain muita tyyppejä, jotka siellä herätyskelloa vekslaa.

 

Timo Kesti

No tietenkin siksi, että en ole lukenut sitä ja yritän valuttaa tekstiä, jotta unohtaisit tuon. Kirjaa lukematta väitän, että sitä ei ole markkinoitu tarpeeksi tehokkaasti. 😀 Henriikka Tavi on kyllä nimenä tuttu, ja jotain olen häneltä lukenutkin, mutta en tuota Esaa.

 

Timo Kesti

Nyt on pakko lähteä levyttämään, lupasin tavata kaverini puolilta päiviin ja iltapäivällä pitäisi vielä opiskella kreikkaakin. Huoh.

Sen verran kalastelen säälipisteitä, että minua ärsyttää se, että kun yritän keskustella pohdiskellen, niin se yleensä tulkitaan jonkinlaisena kiveen hakkaamani julkilausuman kailottamisena. Kuulostan ankarammalta, kuin mitä on tarkoitus. Se johtaa tarpeettomiin vastakkainasetteluihin, ja välillä sitä on sitten houkutus sivaltaa vähän sarkastisestikin tai provota, kun näkee siihen liian houkuttelevan mahdollisuuden… 😉

 

Teemu Manninen

Voisin luetella joukon muitakin, kuten Olli Sinivaaran ja Saila Susiluodon kirjat. Lisäksi haluaisin, että huomaisit miten yritin ohjata keskustelun laajemmalle tasolle: miten mediaympäristö on muuttunut pääsemättömästi kaikkialla muuallakin, ja siksi ”suuren yleisön” perään haikaileminen on hölmöä: koska nykyään on olemassa enemmänkin valtava määrä pirstoutuneita yleisöjä, noita markkinointiteoreetikkojen suosimia demografioita, kuin se ”kansa”, jota olet peräänkuuluttanut.

 

Teemu Manninen

Provoilu on elämän suola! 🙂

 

Timo Kesti

Mutta sillä kansalla on kuitenkin nykyään melko yhtenäiset kyvyt seurata eri medioita. Jos porukka olisi oikeasti täysin pirstaloitunutta, niin eihän silloin miltään muultakaan alalta tulisi mitään isoja juttuja. Kyllä minä uskon naiivisti, että vielä tulee joku kotimainen runoilija, joka tulee myymään enemmän kuin Sofi Oksasen Puhdistus ja jolla on myös oikeasti hyviä runoja. Kansa ei tietenkään ole mitään 1800-lukulaista yhteinäistä korpikansaa, mutta jos kaikki menee nappiin, niin kyllä runouskin voi hetkeksi läpäistä kaikkien ihmisryhmien kerrokset ja tulla näkyväksi ja haastaa kaikki tutustumaan itseensä ja määrittämään suhtautumisensa siihen.

 

Teemu Manninen

Haha, vieläkin jatkuu! En olekaan väittänyt, etteikö tuollaista runoilijaa voisi tulla (helkkari, minä jos kuka odotan sellaista), mutta ainoastaan JOS KAIKKI MENEE NAPPIIN, koko instituution kommunikaatioketjun tasolla, kaikissa sen vaiheissa! Eikä nyt sinunkin täytyisi siis jo myöntää, että alkuperäinen väitteesi (”syy on yksiselitteisesti runoilijoiden”) on väärä.

 

Timo Kesti

Loppuun pitää yrittää sanoa vielä jotain fiksua…

Kun minua kerran haastateltiin paikallislehteen, niin sanoin silloin näin: ”Ei pidä asettaa omalle osaamiselleen rajoja, sillä ne tulevat muutenkin niin helposti vastaan.” Minusta sama pätee runouteenkin: ei pidä erehtyä uskottelemaan itselleen tai muille, että runoudessa olisi kyse marginaalisesta ilmiöstä. Päinvastoin, kyseessähän on mitä suurenmoisin asia ja ilmiö, joka kuuluu ihmisyyteen aivan vastaansanomattomasti! Jos kaikki kansa, kustantajat ja mediat eivät ole juuri nyt sitä mieltä, että runous on tärkeää, niin kyseessä on vain hetkellinen poikkeama normaalitilanteesta ja tilanteen palauttamiseksi terveelle tolalle on tehtävä työtä. (paljon sitä toki tehdäänkin) Mutta yleisesti ottaen en pidä siitä, että runoilijat itse toteavat runouden olevan marginaalinen ilmiö. Sellainen on haitaksi, ja lisäksi se antaa vaikutelman heikkoudesta ja alistumisesta. Haaste on kuitenkin nimenomaan se, että viedään eteenpäin mahdollisimman arvokasta mutta samalla myös suurta kultalastia.

 

Timo Kesti

Vain, mikäli myönnät ettei kyse ole myöskään pelkästään siitä, ettei markkinointi ja näkyvyys ole riittävän tehokkaita.

 

Teemu Manninen

Timo, se mitä sinä ja minä tarkoitamme ”marginaalisella” tässä keskustelussa on kaksi eri asiaa. Minä kuvailen tilastollisia, taloudellisia ja materiaalisia seikkoja, sinä kuvittelet että kyse on arvostuksesta ja suosiosta. En jaa kanssasi käsitystä runouden marginaalisesta arvostuksesta. Mielestäni se ei ole mitenkään marginaalista tässä mielessä. Runouden historian tutkijana en edes voisi olla mitenkään samaa mieltä kanssasi kun väität, että ”kyseessä on vain hetkellinen poikkeama normaalitilanteesta ja tilanteen palauttamiseksi terveelle tolalle on tehtävä työtä”. Ei ole mitään poikkeamaa koska koskaan ei ole ollutkaan mitään normaalitilannetta, vaan historiallisesti ja kulttuurisesti kontingentteja ja ainutlaatuisia tilanteita, jotka eivät ole yhteismitallisia. Mielestäni tämä on hyvä asia: jokainen historiallinen epookki on ainutlaatuinen mahdollisuus luoda omintakeinen tilanne: runous on jatkuvasti jotain uutta, itselleenkin. Toivottavasti vaan sinäkin löydät nyt äkkiä runoteoksia, joista innostut kunnolla: kyllä niitä varmasti on tuolla jossain, ei muuta kuin etsimään!

 

Timo Kesti

Se mitä sanoin terveelle tolalle pääsemisestä, oli leikkiä. Runoutta arvostetaan kyllä pienissä piireissä hyvinkin korkealle, mutta yhteiskunnallisesti tilannetta kuvaa aika hyvin karu toteamus ”marginaalinen”.

Nimenomaan sitä odotankin, että joku kertoisi tästä ajasta uusia runotekniikoita käyttäen siten, että se tulisi melko yleisestikin arvostetuksi ja voitaisiin todeta, että just noinhan tämän ajan ihmisen mieltä ja tuntemuksia onkin kuvattava. Uskon Petäjänkin kirjoituksessaan tarkoittaneen äänenmurroksella sitä, että uudet menetelmät sinänsä voivat olla hyviä, mutta ne eivät vielä tunnu tavoittavan sitä, miten ihmiset tuntevat ja kokevat tämän ajan jne.

Juuri ajan ainutlaatuisuus on se, mihin pitää keskittyä, ja sitä kautta mielestäni päästäänkin sinne ekspressionistisempaan ja kollektiivimpaan taidekäsitykseen, jossa toki voidaan käyttää millaisia keinoja tahansa. Kunpa tulisi esiin mesenaatteja ja yhteisöjä, jotka teettäisivät runoilijoilla tilaustöitä. Silloin heidän pitäisi lähestyä aikaamme enemmän kollektiivisesta näkökulmasta, eikä riittäisi se, että miten itse asiat kokee. Silloin ne uudet menetelmät ehkä onnistuisivat välittämään jotain yleisinhimillistä tästä ajasta. Mutta kaikilla on toki omat toiveensa, enkä voi mitenkään perustella, että miksi juuri minun toiveeni toteutuessaan johtaisi suuren yleisön ja lyriikan välisten kuilujen kaventumiseen (siellä missä niitä on) paremmin kuin joku toinen.Read More

Kyllä niitä löytyykin. Esim. se mainitsemani Tóth. Mutta minulla on nyt vähän tällainen novellinlukukausi menossa. Lukeminen aina vähän vaihtelee, ja nyt ei uppoa muut kuin novellit. 😉

 

Teemu Manninen

On runoutta, joka on ”marginaalista” tässä sinun mielessäsi ja runoutta, joka ei ole (Heli Laaksonen, Tommy Tabermann jne.). Samoin kuin on proosaa joka on sitä ja proosaa, joka ei ole. Sellainen tämä meidän tilanteemme nyt vaan on, on ”aina” ollut ja tulee ”aina” olemaan. Eipä 1590-luvun englantilaista pesanttia paskaakaan kiinnostanut mitä Sir Philip Sidney tai William Shakespeare olivat maailmasta väittäneet, mutta broadside-balladeja ne kyllä tykkäsivät lukea, niissä kun kerrottiin rosmoista ja murhaajista.

Petäjästä: tietenkin Petäjä yritti esittää tuollaista väitettä, ja hänen ”äänenmurroksensa” olisi ollut hauska käsite, jos sitä olisi tukenut osuva analyysi. Uskon, että sellainen olisi ollult hyödyllinen nykyisen runouskeskustelun kannalta. Mutta surullinen tosiasia on, ettei hän ollut lukenut kirjoja, joita arvostelee, eikä hän tee oikeutta niille: hän niputtaa saman kategorian alle teoksia, jotka kuuluvat eri kategorioihin. Sellainen on lukijan huijaamista, tiedonvälityksen hämärtämistä.

En ymmärrä, mitä tarkoitat ”ekspressionistisemmalla ja kollektiivisemmalla” taidekäsityksellä, enkä myöskään näe, miten tilaustyöt vääjäämättä pistäisivät ilmaisemaan ”kollektiivista näkökulmaa” (vaikka voin jotenkin koittaa kuvitella, mitä tarkoitat). Olen sattunut tekemään tilaustöitä osana erästä laajaa yhteisöllistä taideprojektia (Fiskarsin kylälle), enkä oikein voi tuota käsitystäsi jakaa: pikemminkin ”kollektiivin” halujen ja tarpeiden täyttäminen johdatti tekemään paskaa taidetta, ja vasta kun rimpuilin irti tästä pakotteesta kykenin tekemään tekstin, josta sekä tilaajat ja näyttelyssä käyneet katsojat olivat innoissaan. Mutta saatat tavoitella jotain ihan muuta ajatusta, se myönnettäköön.

 

Teemu Manninen

Mutta minun puolestani voidaan laittaa pillit pussiin tässä vaiheessa. Erimielisyydet on kartoitettu ja nyt täytyy vaan tyytyä olemaan eri mieltä. Agree to disagree.

 

Timo Kesti

Sopii.

Petäjä näyttää saavan kyllä hesarin kommenteissa lunta tupaan aika rankasti. Vaikka kyllä se taitaa osua yhtä paljon itse lehteen. Toisaalta oli ehkä hyväkin, että juttu (en ole koko aikana nimittänyt sitä kritiikiksi) oli niin lyhyt ja tökerö; se ehkä pakottaa paitsi hesarin, niin myös monet muut lehdet miettimään suhtautumistaan tällaisia isojen kustantamojen ulkopuolelta tulevia teoksia kohtaan. Sääli tietysti, kun tutut tyypit nyt joutuivat kärsimään. Olisikin paikallaan, jos hesarissa olisi sen verran pelisilmää, että kokoelmat – tai edes osa niistä – otettaisiin uudemman kerran tarkastelun alle jonkun toisen kriitikon toimesta. Mutta taitaa olla turha toivo.

 

Teemu Manninen

On se. Turha toivo.

 

Jonimatti Joutsijärvi

Hitto te olette sinnikäitä! Toivottavasti saitte/saatte vähän nukuttuakin. Kiinnostavaahan tää oli lukea, osittain sisällön, osittain keskustelun dynamiikan vuoksi.

 

V.S. Luoma-aho

Itseäni on hiertänyt tässä keskustelussa koko ajan se, että taiteesta koetetaan tehdä jotain suuren yleisön sirkushuvia, sijaisnyyhkytystä ja affirmatiivista tyynyä johon painaa päänsä. Tai jotain kansallistuntoa vahvistavaa. Tai jotain oikopäätä yhdistävää. Mikään tuollainen ei vastaa minun kokemukseeni taiteesta. Aivan kuin olisi HYVÄ asia, että jonkin taideteoksen lukee miljoonat ihmiset. Päinvastoin. Se on mielestäni hirvittävä ja epäilyttävä asia. Haluaisin mieluusti, että taiteeseen ja sen kokemiseen kuuluisi löytäminen, etsiminen, singulaarisuus ja vaivannäkö. Yhteiskunta, jossa kaikki lukevat samoja kirjoja, ei ole minkäänlaisessa liikkeessä, vaan yhteiskunta, jonka jäseniä syötetään kuin porsaita. Taide ei ole oopiumia kansalle, vaan lsd:tä, tai jotain radioaktiivista isotooppia. Jos taiteella on jokin yhteiskunnallinen funktio, niin toivon sen olevan funktio, joka saa ihmiset pelaamaan golfia kaupungin keskustoissa, heittämään molotoveja liikkeiden ikkunoista sisään, kikattamaan villisti, kuolaamaan parralleen ja repimään silmät päästään. Toisin sanoen: tuhoamaan tämän säälittävän yhteiskunnan.

Samoin marginaalisuutta ei ymmärrettä oikein. Tarkoitan, höperö kun olen, sitä tietenkin jonkinlaisessa deleuzelaisessa mielessä. Ei se ole mikään kategoria tai yhteiskuntaluokka, vaan mielentila ja esteettinen suure. Tietenkin myös poliittinen valinta. Toisaalta askeesi ja keskittyminen johtaa usein paariaksi leimaamiseen, koska muu yhteisö pystyy keskittymään lähinnä maanviljelykseen. Mutta maanviljelyksenkin ohessa pystyy keskittymään taiteeseen, jos niin haluaa ja siihen on todella palo. ”Nimikkeiden” määrää tulee tietenkin karsia ja unohtaa tuoteajattelu ja varaston kartuttaminen, mutta mahdollista se on. Voi esimerkiksi unohtaa television ja viinan. Ei tarvitse, sillä ei pidä kuitenkaan luulla että väittäisin taiteen olevan tarpeellista. Varsinkaan runouden. Se on hyvin tarpeetonta. Mutta eikö ole äärimmäinen poliittinen, yhteiskunnallinen, esteettinen ja humanistinen teko keskittyä autistisesti johonkin, josta mahdollisesti kukaan muu ei saa mitään? Se on mielestäni pirstaloituneessa todellisuudessamme suurin mahdollinen asia.

Mielestäni taiteen tekemistä voi aivan hyvin verrata edelleen pyhän kokemiseen. Miksi vitussa joku haluaisi olla lukkiutuneena yhteiskunnan keskiöön? Miksi joku haluaisi myydä yhtä paljon runokirjoja kuin Sofi Oksanen? Tässä minäkin uskon Long Tailiin. Valtaosa nykyään merkittävästä taiteesta on lähtenyt marginaalista. Ainakin itselleni merkittävästä. Olen pahoillani siitä, etten ole keskinkertainen. Olen pahoillani siitä, että pidän lähinnä taiteesta, josta suuri yleisö ei ole kuullut eikä tule kuulemaan. Suuren julkisuuden kynnyksellä taiteilijan energia alkaa luultavasti hajota, minkä lisäksi hänet tuotteistetaan, vaikka väkisin. Tässä ei ole mitään moniselitteistä eikä tälle ole mitään vaihtoehtoa. Kapitalismi on algoritmi, joka tuottaa kaikilla x-muuttujilla saman lopputuleman.Read More

Ainoa, mitä puolestani peräänkuulutan Hesarilta on perinpohjainen ja tasapainoinen ajattelu. Tiedän kyllä, että Hesari on kiinnostunut enää lähinnä rahavirroista ja lehteen ei meinaisi mahtua enää edes proosakritiikkiä (joita minun puolestani tulisi niputtaa aina se 5 yhteen, koska proosapuolella ei OIKEASTI tapahdu yhtään hevonvitun mitään), mutta jos ei osata tehdä kunnon arvosteluja, niin oltaisiin sitten edes rehellisiä eikä tehtäisi mitään. Julkisivun ylläpitäminen rivilukijan kusettamiseksi on spektaakkeli, jonka äärellä tietenkin hirnun, jonka äärellä hohotan. Runkkaan valonnopeudella ja
todellisuus muuttuu ajatusviivaksi.

 

Timo Kesti

Osa yöllisistä kommenteista tietysti menee sen piikkiin, että kun koko ajan suolsi viestejä pihalle, niin välillä tulee sanottua sitä, mitä sylki suuhun tuo. Pitäisi oppia pitämään suu kiinni, koska ei noista väännöistä juuri mitään hyötyä ole kenellekään. 

Villen lähtökohdat hommaan ovat niin erilaiset kuin esim. itselläni, että juuri sen takia on kiinnostavaa seurata hänen kirjoituksiaan. Mutta en minä silti ymmärrä tuota näkemystäsi marginaaliudesta. Minulle siitä tulee mieleen lahkoutuminen ja sellainen nimenomaan tappaa arvioinnin, koska energia suuntautuu me vs. muut ajatteluun ja marginaali-identiteetin ylläpitoon. Lahkoissahan ulkopuolisten esittämät arviot ovat aina uhka lahkon olemassa ololle. Mutta jos marginaalisuudessa oleminen on poliittinen valinta, kuten Ville yllä sanoi, niin silloin se on myös toiminnan tavoite. Ja jos kirjailijan tavoite on olla marginaalissa, niin silloin voidaan ennustaa, että hän tulee menestyksellisesti saavuttamaan tavoitteensa. Vaarana on myös, se että marginaalissa oleva tulee arvioiduksi marginaaliutensa kautta, eikä omana itsenään tai suhteessa laajempaan kokonaisuuteen. (Tästä jo mainitsinkin Huutajien yhteydessä.) Sellainen mielestäni estää arviointia toteutumasta. Joten näkemykseni on, että marginaalius voi ylläpitää valheellisia kulisseja aivan yhtä lailla kuin mitä sen voi tehdä esim. valtavirran silmissä suosituksi rummutettu ja mainostettu tuotteistettu ja brändätty ”taiteilijuuskin”.

Yhteiskuntaa en tietenkään halua tuhota, enkä näe, että yksikään oman maan kansalaista kohti suunnattu Molotovin cocktail olisi koskaan tehnyt mitään hyvää. Mieluummin rakentaisin yhteyksiä, kuin katkoisin niitä. Se minusta runoudessa niin kova juttu onkin: että joku tuhat vuotta sitten toisella puolen maailmaa elänyt tyyppi on kirjoittanut muutamia rivejä, jotka paljastavat ihmisenä olemisesta ja maailmasta jotain sellaista, joka koskettaa minua täällä kopissani vielä tänäkin päivänä.Se on saavutus!

En myöskään ajattele, että taiteen pitäisi avautua vaivannäön kautta. Esim. kuvataiteessa lähden siitä, että minun silmäni ei odota. Teos joko iskee melko välittömästi, tai sitten pidän sitä vaan melko yhdentekevänä. Ei se liian helppoa saa olla, mutta taito onkin saada teos toimimaan siten, että se aukenee melko monelle melko kohtuullisella vaivannäöllä. Taidetta pidän tarpeellisena, koska se aristotelisesti ilahduttaa, opettaa ja liikuttaa. (Maanviljelys on kuitenkin tärkeämpää, etenkin leivän, oluen, viinin ja juustojen tuottaminen.) Lisäksi siitä saa nautintoa ja sen avulla voi oppia hahmottamaan maailmaa uusilla tavoilla, mikä saattaa estää luhistumisen ja siten vahvistaa ihmistä. Eri mieltä olen myös tuosta energian hajoamisesta. Jos roolit ovat selvät, niin kaikki voivat keskittyä omaan toimintaansa, runoilijat runoilemiseen, kustantajat kustantamiseen. Mutta jos yrittää itse hoitaa kaikkia tontteja, niin siinähän sitä energiaa vasta hajoaakin kaikkeen kirjoittamisen ulkopuoliseen toimintaan. Samaa mieltä olen siitä, pirstaloituneessa maailmassa on hyvä, jos ihmiset ja ryhmät keskittyvät voimallisesti johonkin. Mitä pienempi pirstale, sitä kirkkaammin sen on loistettava, jotta sen valo huomataan.

 

V.S. Luoma-aho

bleh. kaikki marginaalin ulkopuolella on aivan yhtä paljon lahkoa. ja mikään ei tee poliittisesta valinnasta toiminnan tavoitetta.

V.S. Luoma-aho

ja sinänsä en tarkoittanut etsimisellä merkityksen etsimistä teoksista, vaan ihan faktuaalisten teosten löytämistä. toisaalta ei merkitysten löytäminen vaivan kautta sekään pahaksi ole. ei taide ole mitään diletanteille tarkoitettua silmäilyä. en minä halua voimaannuttaa ketään, vaan repiä mieluummin identiteetin paskaksi. diletantit saavat tietysti silmäillä ja niin tuleekin tehdä, mutta ei siitä mitään lakia tehdä. demokratia on keskinkertaista. kansa on keskinkertaista. julkisuus on keskinkertaista. mutta ei se haittaa, kunhan taidetta ei pakoteta keskinkertaiseksi. ja tietenkään taidetta ei voi pakottaa yhtään mihinkään, eikä se kuuntele mitään massojen tympeää ölinää, ei kansantorvien banaaleja, menneisyyeten kaihoten tähyäviä vaatimuksia. 

mut joo, emmää jaksa tällaista ihmellistä humanistis-romanttista lässytystä ja lukiossa opittujen itsestäänselvyyksien toistamista. katsoin, että tätä keskustelua on joku parikymmentä liuskaa. kiinnostavaa sisältöä siitä on ehkä liuska.



.

Mainokset
14 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 11:17 am

    ”Julkisivun ylläpitäminen rivilukijan kusettamiseksi on spektaakkeli, jonka äärellä tietenkin hirnun, jonka äärellä hohotan.”
    Tää on tärkeä huomio! Kajava aikoinaan kirjoitti, että en katsonut toista puoliaikaa kun piti ehtiä junaan, mutta esitys vaikutti huonolta. Rehellistä kamaa, joskin aika turha kritiikki. Lukijaa kuitenkin arvostettiin sen verran, että sanottiin suoraan mistä on kyse. Eli Kajava halusi noteerata esityksen kritiikillä, mutta ei ehtinyt näkemään sitä kokonaan.
    Tässä tapauksessa olisi ollut paikallaan sanoa: ”En nyt ehtinyt lukea yhtään näistä kirjoista, mutta selasin niitä kyllä. Haluttiin noteerata nämä jotenkin, joten lyötiin sitten nippuun kun kaikki on runoja. Piti sitten keksiä jokin teema kritiikkiin, niin loihdin esiin puberteetin, kun on viime vuosina ollut uudenlaista runoutta. Kuulemma kuuklea ja kaikkea. En mä näitä halua ymmärtää eikä mua kiinnosta.”
    -aksu

    • Nimetön permalink
      lokakuu 20, 2009 5:59 pm

      🙂
      Toisaalta pelottavaa on, että Petäjä ilmiselvästi luuli ymmärtävänsä, ymmärtävänsä täydellisesti, paremmin kuin runoilijat itse, tai lukijat. Hän uskoi tekevänsä kirjallisuushistoriaa osoittamalla, mikä on ajan henki: puberteetti.

    • Nimetön permalink
      lokakuu 20, 2009 5:59 pm

      🙂
      Toisaalta pelottavaa on, että Petäjä ilmiselvästi luuli ymmärtävänsä, ymmärtävänsä täydellisesti, paremmin kuin runoilijat itse, tai lukijat. Hän uskoi tekevänsä kirjallisuushistoriaa osoittamalla, mikä on ajan henki: puberteetti.

  2. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 11:17 am

    ”Julkisivun ylläpitäminen rivilukijan kusettamiseksi on spektaakkeli, jonka äärellä tietenkin hirnun, jonka äärellä hohotan.”
    Tää on tärkeä huomio! Kajava aikoinaan kirjoitti, että en katsonut toista puoliaikaa kun piti ehtiä junaan, mutta esitys vaikutti huonolta. Rehellistä kamaa, joskin aika turha kritiikki. Lukijaa kuitenkin arvostettiin sen verran, että sanottiin suoraan mistä on kyse. Eli Kajava halusi noteerata esityksen kritiikillä, mutta ei ehtinyt näkemään sitä kokonaan.
    Tässä tapauksessa olisi ollut paikallaan sanoa: ”En nyt ehtinyt lukea yhtään näistä kirjoista, mutta selasin niitä kyllä. Haluttiin noteerata nämä jotenkin, joten lyötiin sitten nippuun kun kaikki on runoja. Piti sitten keksiä jokin teema kritiikkiin, niin loihdin esiin puberteetin, kun on viime vuosina ollut uudenlaista runoutta. Kuulemma kuuklea ja kaikkea. En mä näitä halua ymmärtää eikä mua kiinnosta.”
    -aksu

  3. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 7:05 am

    proosa
    ”…ei meinaisi mahtua enää edes proosakritiikkiä (joita minun puolestani tulisi niputtaa aina se 5 yhteen, koska proosapuolella ei OIKEASTI tapahdu yhtään hevonvitun mitään”
    Ville, tätä mä en tajua. Allekirjoitan lähes kaiken sen kritiikin mitä runoilijat ovat HS:n palstoilla ja blogeissa esittäneet JP:n irvokkaasta arviosta. Tässä keskustelussa on tullut esiin äärimmäisen tärkeitä asioita. Seuraan blogiasti aktiivisesti ja luotan arvostelukykyysi runouden suhteen. Mutta miksi yhtäkkiä muutut Petäjäksi, kun alat puhua proosasta? Elehän on täysin sama, niputus ja teilaus. Olisiko tosiaan hyvä jos tehtäisiin niin kuin ehdotat? Jos jaksaa seurata skeneä, voi tuskin jättää huomiotta vaikka sellaisia tekijöitä kuin Juha Hurme, Jaakko Yli-Juonikas, Olli Jalonen, Mikko Viljanen, Riikka Pelo, Aina Bergroth, Mikko Rimminen… muutamia mainitakseni. Eikö petäjyyttä pitäisi vastustaa sen kaikissa muodoissa? Jos hesarin episodi on jotain tuonut esiin, niin kaikenlaisen kulttuurisen niputuksen vaarallisuuden.
    Jos ei kolahda niin ei kolahda, mutta se ei tarkoita sitä ettei kentällä tapahtuisi.
    Antti

    • lokakuu 21, 2009 10:04 am

      Re: proosa
      hihii, mietinkin jo, että huomaatko proosamiehenä heittoni. joo, olihan se epäreilu ja asiaton kärjistys ja olen kanssasi samaa mieltä. tosin siitä en osaa sanoa, tapahtuuko proosan kentällä mitään, koska mikään uusi kotimainen ei ole toistaiseksi koskettanut minua, mutta se ei liene kentän ongelma. ja siksi seuraan sitä skeneä aika huonosti.
      kiitos vinkeistä, täytyy lukea.

    • lokakuu 21, 2009 10:04 am

      Re: proosa
      hihii, mietinkin jo, että huomaatko proosamiehenä heittoni. joo, olihan se epäreilu ja asiaton kärjistys ja olen kanssasi samaa mieltä. tosin siitä en osaa sanoa, tapahtuuko proosan kentällä mitään, koska mikään uusi kotimainen ei ole toistaiseksi koskettanut minua, mutta se ei liene kentän ongelma. ja siksi seuraan sitä skeneä aika huonosti.
      kiitos vinkeistä, täytyy lukea.

  4. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 7:05 am

    proosa
    ”…ei meinaisi mahtua enää edes proosakritiikkiä (joita minun puolestani tulisi niputtaa aina se 5 yhteen, koska proosapuolella ei OIKEASTI tapahdu yhtään hevonvitun mitään”
    Ville, tätä mä en tajua. Allekirjoitan lähes kaiken sen kritiikin mitä runoilijat ovat HS:n palstoilla ja blogeissa esittäneet JP:n irvokkaasta arviosta. Tässä keskustelussa on tullut esiin äärimmäisen tärkeitä asioita. Seuraan blogiasti aktiivisesti ja luotan arvostelukykyysi runouden suhteen. Mutta miksi yhtäkkiä muutut Petäjäksi, kun alat puhua proosasta? Elehän on täysin sama, niputus ja teilaus. Olisiko tosiaan hyvä jos tehtäisiin niin kuin ehdotat? Jos jaksaa seurata skeneä, voi tuskin jättää huomiotta vaikka sellaisia tekijöitä kuin Juha Hurme, Jaakko Yli-Juonikas, Olli Jalonen, Mikko Viljanen, Riikka Pelo, Aina Bergroth, Mikko Rimminen… muutamia mainitakseni. Eikö petäjyyttä pitäisi vastustaa sen kaikissa muodoissa? Jos hesarin episodi on jotain tuonut esiin, niin kaikenlaisen kulttuurisen niputuksen vaarallisuuden.
    Jos ei kolahda niin ei kolahda, mutta se ei tarkoita sitä ettei kentällä tapahtuisi.
    Antti

  5. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 10:24 am

    …tuli mieleen Ville, että sitä sun 15 minuutin luentaa pitänee vielä vähän kehittää. Ainakin jos meinaa kirjoittaa sen perusteella yhteiskritiikin viidesta kirjasta ja samalla nivoa aineistosta runouden yleistä tilaa koskevia yleistyksiä.
    hihhih, aksu

    • Nimetön permalink
      lokakuu 21, 2009 11:19 am

      kursorisesti lukien
      aksu, vittu sä oot nero xD
      cp

    • Nimetön permalink
      lokakuu 21, 2009 11:19 am

      kursorisesti lukien
      aksu, vittu sä oot nero xD
      cp

  6. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 10:24 am

    …tuli mieleen Ville, että sitä sun 15 minuutin luentaa pitänee vielä vähän kehittää. Ainakin jos meinaa kirjoittaa sen perusteella yhteiskritiikin viidesta kirjasta ja samalla nivoa aineistosta runouden yleistä tilaa koskevia yleistyksiä.
    hihhih, aksu

  7. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 9:38 pm

    Koska en yksinkertaisesti jaksanut keskittyä koko viestiketjun tarkkaan lukemiseen, saattaa olla että pointtini on siellä mainittu. Mikäli olisin pääsyt osallistumaan ko. FB keskusteluun olisin minäkin epäilemättä ollut mukana jankkaamassa, mutta onnekseni en ole kenenkään osallistujan ”kaveri”, sain nukuttua yöni 😛
    Elokuva on sikälikin huono esimerkki, että vieläkin, näin Television, DVD:n ja kotiteatterin aikana, se on yhteisöllinen taidemuoto, sama koskee osittain musiikkiakin, musiikki tosin on muuntunut yhteisöllisestä yksityiseksi. Minkä lisäksi musiikin puolella on tuhansia marginaaliin ”tuomittuja” esiintyjiä jokaista menestynyttä artistia kohden, eikä heidän marginaaliin joutumisensa tarkoita sitä etteivät he tekisi (taiteellisesti) hyvää, varteenotettavaa ja mahdollisesti ”kansankin” mieleistä musiikkia (Kts. vaikka Alvari Lumetta). Joten IMHO valitut esimerkit olivat huonoja.
    Toki runouttakin voi nauttia yhteisöllisessä muodossa (Poetry Slam, lausunta yms.), mutta runous on – ainakin minulle – pohjimmiltaan yksityistä.
    Ei mahdollisesti ihmisiin vetoava vaikeammin ymmärrettävä (Ymmärrtämisestä pari kysymystä lopussa) taidekaan nouse marginaalista ilman että se on yleisön tiedossa. Kuinka se ”kansa” osaa löytää ”vaikeamman” taiteen jolleivät he tiedä sen olemassaolosta muuta kuin mahdollisesti sen, että kriitikkokin pitää sitä turhan vaikeana/kikkailevana? (”No jos se on kriitikon mielestä vaikeeta ni eihän sellasta voi kukaan ymmärtää”)
    Joten ainakin osittain syy siihen ettei ns. nykyrunous kulu ihmisten aivoissa on se etteivät he tiedä sen olemassaolosta.
    Mitä tulee vaikean runouden lukemiseen, niin kotonani hengailevat teinit (Joita on pitkälti toistakymmentä (Ei tosin yhtä aikaa kuin 5-7), kodistamme on muodostunut jonkinlainen teinikahvila :)) ovat pitäneet mm. Tavin, Salmenniemen ja uusimpana Kristian Blombergin runoista ja kyseessä eivät ole mitenkään ”runosuuntautuneet” teinit. Toki tuo otos on pieni, mutta jälleen yksi osoitus siitä että kyllä vaikeampaakin runoutta luettaisiin mikäli sitä olisi käden ulottuvilla.
    Mikä siinä vaikeudessa niin kammottavaa on?
    Miksei taideteos saisi olla vaikeasti ymmärrettävä?
    Miksi ylipäätään taidetta pitäisi aina ymmärtää?
    Eikö voisi vain antaa taiteen vaikuttaa itseensä, ilman pakkomielteenomaista tarvetta ymmärtää sitä?

  8. Nimetön permalink
    lokakuu 21, 2009 9:38 pm

    Koska en yksinkertaisesti jaksanut keskittyä koko viestiketjun tarkkaan lukemiseen, saattaa olla että pointtini on siellä mainittu. Mikäli olisin pääsyt osallistumaan ko. FB keskusteluun olisin minäkin epäilemättä ollut mukana jankkaamassa, mutta onnekseni en ole kenenkään osallistujan ”kaveri”, sain nukuttua yöni 😛
    Elokuva on sikälikin huono esimerkki, että vieläkin, näin Television, DVD:n ja kotiteatterin aikana, se on yhteisöllinen taidemuoto, sama koskee osittain musiikkiakin, musiikki tosin on muuntunut yhteisöllisestä yksityiseksi. Minkä lisäksi musiikin puolella on tuhansia marginaaliin ”tuomittuja” esiintyjiä jokaista menestynyttä artistia kohden, eikä heidän marginaaliin joutumisensa tarkoita sitä etteivät he tekisi (taiteellisesti) hyvää, varteenotettavaa ja mahdollisesti ”kansankin” mieleistä musiikkia (Kts. vaikka Alvari Lumetta). Joten IMHO valitut esimerkit olivat huonoja.
    Toki runouttakin voi nauttia yhteisöllisessä muodossa (Poetry Slam, lausunta yms.), mutta runous on – ainakin minulle – pohjimmiltaan yksityistä.
    Ei mahdollisesti ihmisiin vetoava vaikeammin ymmärrettävä (Ymmärrtämisestä pari kysymystä lopussa) taidekaan nouse marginaalista ilman että se on yleisön tiedossa. Kuinka se ”kansa” osaa löytää ”vaikeamman” taiteen jolleivät he tiedä sen olemassaolosta muuta kuin mahdollisesti sen, että kriitikkokin pitää sitä turhan vaikeana/kikkailevana? (”No jos se on kriitikon mielestä vaikeeta ni eihän sellasta voi kukaan ymmärtää”)
    Joten ainakin osittain syy siihen ettei ns. nykyrunous kulu ihmisten aivoissa on se etteivät he tiedä sen olemassaolosta.
    Mitä tulee vaikean runouden lukemiseen, niin kotonani hengailevat teinit (Joita on pitkälti toistakymmentä (Ei tosin yhtä aikaa kuin 5-7), kodistamme on muodostunut jonkinlainen teinikahvila :)) ovat pitäneet mm. Tavin, Salmenniemen ja uusimpana Kristian Blombergin runoista ja kyseessä eivät ole mitenkään ”runosuuntautuneet” teinit. Toki tuo otos on pieni, mutta jälleen yksi osoitus siitä että kyllä vaikeampaakin runoutta luettaisiin mikäli sitä olisi käden ulottuvilla.
    Mikä siinä vaikeudessa niin kammottavaa on?
    Miksei taideteos saisi olla vaikeasti ymmärrettävä?
    Miksi ylipäätään taidetta pitäisi aina ymmärtää?
    Eikö voisi vain antaa taiteen vaikuttaa itseensä, ilman pakkomielteenomaista tarvetta ymmärtää sitä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: