Skip to content

Lisää keskustelua ”Hesarigaten” tiimoilta osa 2

lokakuu 20, 2009

Timo Kesti

Jaaha, konsensusta ei vaadita, mutta nyt pitäisi olla kanssasi samaa mieltä. Älä kuitenkaan puhu minulle kuin alentavasti. Ei minun tarvitse tässä seurassa hävetä itseäni, vaikka en ole yhtään teosta julkaissutkaan. Olen ollut esim. Jyväskylän kirjamessuja järjestämässä ensimmäisestä vuodesta lähtien. Jyväskylässä olen jalkautunut kaikenlaisiin kulttuuritapahtumiin jo vuodesta 1997 alkaen säännöllisesti. Sitä ei tee tyhjäksi se, että en ole samaa mieltä kanssasi. Opiskelen kirjallisuutta, suomenkieltä ja pedagogiikkaa ja tunnen mainitsemasi ilmiöt ainakin yhtä hyvin kuin kansalaiset keskimäärin, ehkä vähän paremminkin. Äidinkielentäkin on tullut opetettua sijaisena. En kuitenkaan ala rakentaa uskottavuutta mielipiteilleni luettemalla kaikkia niitä kissanristiäisiä, joissa olen käynyt. Sinä voit silti omalta kohdaltasi tehdä niin, jos haluat.

Runouden vertaaminen elokuvaan ei suinkaan ole mieletöntä. Oletko jo unohtanut, kuinka 1980-luvulla tv-uutisissa näytettiin spotteja täysin tyhjistä kotimaisten elokuvien näytännöistä? Joillakin täyspitkillä elokuvilla oli silloin teattereissa vain sen verran – tai jopa vähemmän – katsojia kuin esikoisrunoilijat myyvät kokoelmiaan tänäpäivänä. Juuri siksi otinkin sen vertailukohdaksi. Ei yhteiskunta ole muuttunut mitenkään erityisesti runoudelle vaikeaksi ympäristöksi. Digitaalisen tekniikan ym. kehittyminen on toki helpottanut elokuvien levitystä, mutta niin myös painotekniikkojen ja tekstinkäsittelyn sähköistyminen on helpottanut runouden julkaisemista, sillä nykyään melkein kuka tahansa teiniviiksi kykenee taittamaan vaativankin teoksen muutamassa tunnissa.

Tuotannossa ja kaupassa pätevät kysynnän ja tarjonnan lait. Jos runous olisi kysytympää ja suositumpaa kuin proosa, niin se näkyisi myyntiluvuissa ja kustantajien linjoissa. Miksi yrität koko ajan sysätä syytä runouden alennustilaan johonkin runouden itsensä ulkopuolelle? Muidenko vika se on, ettei osteta? Älä nyt viitsi. Ei niitä elokuviakaan mennä katsomaan, jos ne eivät ole kiinnostavia. On esimerkkejä siitä, että miljoonien mainostuksesta huolimatta teos floppaa täydellisesti. Katse kääntyy kyllä hyvin äkkiä sinne, mistä jotain koetaan saatavan. Internet osoittaa sen, että on täysin mahdollista saada kerättyä massojen huomio pienimuotoiseen ja ennen tuntemattomaan kohteeseen. Esim. Sofi Oksasen suosio on hyvin yllättävää: voisi ajatella, että ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa Viron historia. Mutta niinpäs vain hän onnistui kertomaan siitä niin, että se kosketti ihmisiä ja he pitivät juttua merkittävänä ja halusivat ostaa kirjan.

Miksi runous ei meinaa millään enää pystyä samaan? Runo, josta ihmiset eivät pidä, ei tule merkittäväksi tai rakastetuksi tai kunnioitetuksi vaikka kaikkien katse käännettäisiin väkisin siihen. Kyllä se vaatii sen lukijan aidon halun ja tunteen siitä, että tämä on minun elämälleni tärkeää. Ajatellaanpa vaikka jotain laululyriikkaa: monet tunnetut biisit on esitetty alunperin hyvin pienelle kuulijakunnalle. Jossain tanssilavalla tuntemattoman pikkubändin esittämänä. Lopulta miljoonat ihmiset kokevat jonkun yhden tietyn laulun niin tärkeäksi, että heidän rakkaimmat muistonsa liittyvät siihen ja he kokevat, että se laulu puhuu heidän elämästään. Ei siinä ole kyse siitä, että homman voisi selittää jollain massiivisella tuotantokoneistolla. Jos runo tavoittaa jotain yleisinhimillistä, niin sillloin mikään mahti maailmassa ei voi estää sitä tulemasta kaikkien tietoisuuteen. Tänäkin päivänä.

Minä näen täysin realistisena, että runous voisi vielä olla yhtä suosittua kuin mitä se oli joskus ennen. Esimerkiksi Harry Potterit osoittivat, että painettu sana kykenee täysin vertaisena tekijänä kilpailemaan sähköisten medioiden ja julkaisujen kanssa. Miksi sama ei voisi tapahtua runouden saralla? Ei sille ole mitään muuta estettä kuin runoilijat itse. Uudistuminen uudistumisen itsensä vuoksi ei koskaan ole johtanut pysyviin tuloksiin, vaan se on jäänyt kuriositeetiksi. Kun kirja ilmestyy, se ei ole kysymistä eikä etsimistä, vaan runoilijan löydösten tarjoamista lukijoille. Siis enemmän kannan ottamista ja vastaamista kuin kysymyksien esittämistä tai ihmettelyä – ihmiset osaavat kyllä kysyä ja ihmetellä ilman runoilijoiden apuakin.

 

Maaria Pääjärvi

runous ei ole koskaan ollut yhtä suosittua kuin harry potter. menneisyyden lehdistöhuomio ei pysty kertomaan siitä, miten suosittua runous on ollut de facto. näitä asioita ei oikeasti voi verrata ilman dataa, ja mulla ei ainakaan sitä ole. sitä ei ole ehkä olemassakaan.

harry potter ei kilpaile eri medioiden kanssa, vaan se on vallannut niitä. mutta poikkeus on huono esimerkki.

runous ei ole ainoa ala, joka "kärsii" ja rikastuu siitä, että ei ole olemassa totaalista mediaa tai totaalista tuotetta, jonka kaikki jakaisivat.

mutta laulujen jaetun kokemuksen voi kyllä selittää massiivisella tuotantokoneistolla ja levityskoneistolla. eihän minkä tahansa laulun kokemus nouse jaettuun tietoisuuteen ellei laulu tule tunnetuksi ja levitetyksi esim. radiokanavilla. esim. a.p. sarjanto kirjoittaa oikeasti koskettavia lauluja, mutta kukaan ei taida tietää niitä. löytyy vaikkapa googlaamalla ja myspacesta.

kuten teemu, minäkin tiedän runsaasti "taviksia" jotka ovat innoissaan uudesta runosta kun vaan saavat sitä käsiinsä. on sekä runouden että ihmisten aliarviointia väittää, että runous ei kosketa. suurempi ongelma on se, että runous ei löydä ihmisiä eivätkä he runoutta.

minä en ole edes käynyt kirjamessuilla vuosiin. mutta meidän kotona käy taviksia intoilemassa kirjallisuuslehdistä ja uusista runokokoelmista.

merkitys ei synny aina kysynnästä ja tarjonnasta eikä vain rahatalouden piirissä. asioita ei koskaan tee merkityksettömäksi se, että ne eivät tapahdu rahatalouden piirissä.

 

V.S. Luoma-aho

plus ihan kuin jotain lauluja tai musiikkia voisi verrata runouteen. mitä vittua. tai edes elokuvaa. ihan eri affektitason meininkiä. minä muuten henk. koht. pidän enemän 80-luvun suomalaisesta elokuvasta, siinä on sentään jotain totuutta. toisin kuin tässä nykyisessä aku louhimies / paavo westerberg / mitä näitä nyt on -spektaakkelipaskassa. kyllä tietysti musiikkivideon näköiseksi tehty estetiikka myy tänä musiikkivideoiden aikana. ja ei joku laululyriikka ilman musiikkia toimisi. jonkun samuli putron sanoitukset naurettaisiin tärviölle, jos se ei olisi tehnyt niihin taustalle simppeleitä biisejä, jotka perustuu pop-kaavoihin ja massahypnoosiin. musiikki on muutenkin aivan eri olento.

sitä paitsi ainakin minä olen ihan rehellisesti elitisti ja marginaalien mies; ei minua erityisemmin kiinnosta, liikuttaako taiteeni 50 000 ihmistä. jos liikuttaa, on jokin luultavasti pielessä.

lisäksi tässä on nyt määrittelemättä se oletus, että nykyrunous on abstraktia eikä viittaa mihinkään. sehän viittaa ihan vitusti ja kaikkialle. kerro esimerkki, niin puretaan. vanha runous ei sen sijaan viittaa mihinkään enää nykyään. jne.

 

Teemu Manninen

Painettu sana ei todellakaan enää kykene kilpailemaan sähköisten medioiden ja julkaisujen keskellä, ja yhteen Harry Potteriin vetoaminen lakaisee maton alle sen tosiasian, että paperikustantaminen on tällä hetkellä kaikkien aikojen kriisissä, eikä se siitä mihinkään enää nouse. Väitteesi siitä, että yhteiskunta ei olisi muuttunut mitenkään erityisesti runoudelle vaikeaksi ympäristöksi, on jälleen pelkkä heitto: miten perustelet tämän? Tietenkin vetoamalla hämäriin "kysynnän ja tarjonnan lakeihin". Mutta taloustieteilijäystäväni tuolta huomauttaa, että kysyntää ei voida tyydyttää ellei tuotteita ole saatavilla: kirjastot ostavat nykyään yhä vähemmän runoteoksia; kirjakaupat eivät pidä kirjoja myynnissä (koitapa löytää vuoden tai kaksi vuotta vanhoja runokirjoja kirkonkylien kirjakaupoista – tai runokirjoja ollenkaan); etkä edelleenkään mitenkään

En sysää mitään syitä mihinkään runouden ulkopuolelle. Luulet että pyrin yksinkertaistamaan tilannetta, kun pyrin vain osoittamaan sinulle, että maalaamasi maaginen maailma, jossa taideteos "vain löytää" yleisönsä ei ole todellinen; todellinen maailma on äärettömän paljon monimutkaisempi kuin haluat itsellesi uskotella. Elokuvien katsomisen kulttuuri on aivan toisenlainen kuin runouden lukemisen kulttuuri; samoin on musiikin suhteen: valtavat alakulttuurit ympäri maailmaa varmistavat sen, että marginaalisimmallakin musiikilla on miljoonayleisöjä. Puhutaan aivan toisen kertaluokan ilmiöistä, oikeastaan täydellisestä kategoriavirheestä ajattelussasi.

Jos asiasta haluttaisiin keskustella järkevästi, ei liikuttaisi pintatasolla syytellen runoilijoita, vaan katsottaisiin, objektiivisesti, missä ja miten runous pääsee esille tässä yhteiskunnassa, miten se löytää tiensä lukijan käteen (tai korviin). Yksinkertaistava väitteesi, että syy runouden alhoon on "yksiselitteisesti" runoilijoiden, on naurettava: runous ei edes OLE missään alhossa. Sille on vain käynyt niin kuin kaikille muillekin kulttuurin alueille: erilaisten kulttuurituotteiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti 1900-luvun lopulla, ja kuluttamisen tavat ovat muuttuneet radikaalisti samalla kun ne ovat monistuneet ja monimutkaistuneet, eikä tuon kehityksen loppua näy. Tosiasia on, että runoudesta on tullut alakulttuuri muiden alakulttuurien joukossa, eikä se enää koskaan tule olemaan valtakulttuuria, etenkin siksi, ettei mitään "valtakulttuuria" enää ole olemassa. Runous elää ja voi hyvin siellä missä sinä et satu liikkumaan: miksi tästä pitäisi olla ihmeissään?

Mitä tulee näihin henkilökohtaisuuksiin: viittaamalla siihen, että olen pyörinyt siellä missä kirjallisuus on esillä ja sitä harrastetaan en yrittänyt kiillottaa kilpeäni tai kohentaa uskottavuuttani, vaan tarjota todistusaineistoa omille väitteilleni. Samalla koitin saada sinua kertomaan, mistä ja miten olet näitä "tavisten" mielipiteitä itse kerännyt – on tietenkin hauskaa, että yrität kumota väitteeni menemällä ad hominem -linjalle, mutta tosiasiat säilyvät: me näytämme elävän eri todellisuuksissa, koska minun tapaamani tavikset ovat aivan erilaisia kuin sinun tapaamasi. Ehkä meidän pitäisi joskus käydä samoissa tapahtumissa, niin voisimme päästä tästä selvyyteen? 🙂

Lopuksi haluaisin siteerata Reeta Karoliinaa, ihan tavallista runouden lukijaa, tuolta Kirsi Pihan blogista:

"Monet kovasti lukevat eivät lue nykyruonoutta lainkaan. Jotkut väittävät, että ruonous on vaikeaa tai se ei kosketa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ruonouteen pitää vain sukeltaa ja antaa mennä, luottaa omaan tulkintaan ja uskaltaa oivaltaa, välillä jopa aivan “väärin”.

Mutta toisaalta tuntuu, että ehkä runoutta pitää sittenkin opetella hieman. Totutella ja maistella.

Ei kirjallisuus nimittäin ole vain John Irvingiä ja Kjell Westötä, siis selkeästi ja hyvin kerrottuja tarinoita. Itselleni on haasteellista lukea esim. Virginia Woolfin “Aallot”-kirjaa. Se on niin täynnä tajunnanvirtaa ja epämääräisyyksiä, että en millään meinaa pysyä mukana. En silti ole valmis heittämään hanskoja tiskiin. Uskon, että lukemalla enemmän sekä Woolfia itseään, että hänestä kirjoitettuja analyyseja opin itsekin pikkuhiljaa näkemään tuon tajunnanvirran taakse.

Samoin uskon, että nykyrunous toimii. Jos en itse mitään ymmärräkään voin löytää jonkun toisen mielipiteen ja yrittää oppia ymmärtämään. Ei se tarkoita, että kaikesta täytyy tykätä. Se tarkoittaa, että kaikki asiat tässä maailmassa eivät aina tule helpolla eikä kirjallisuuskaan ole aina vain niitä peruskertomuksia. Myös lukemisen eteen voi joutua näkemään vaivaa. Myös kovasti lukeva voi joutua opettelemaan aivan uuden tavan lukea, vaikkapa juuri runouden kautta."

 

Teemu Manninen

"lisäksi tässä on nyt määrittelemättä se oletus, että nykyrunous on abstraktia eikä viittaa mihinkään. "

Joo, Timo, voisit ottaa huomioon myös tämän argumentin, jonka minäkin tuossa ylempänä esitin.

 

Timo Kesti
En minäkään ole ihan niin vanha kalkkis, kuin yllä olevista kommenteistani saattaisi luulla ja vaikka olenkin opinnoissani keskittynyt enemmän vanhempaan kirjallisuuteen. Elävistä runoilijoista pidän kovasti mm. unkarilaisesta Erzébeth Tóthista. Samoin Tyyne Saastamoisen pariin palaan yhä uudelleen, vaikka eihän hänen tuotantoaan voi ihan viime hetken runoudeksi sanoa, kun hän on kuollutkin jo vuosia sitten… 😀 Ihan parin viimeisen vuoden aikana en ole kovin monia uutuuksia lukenut, mutta blogimaailmaa seuraan aika aktiivisesti (myös ulkomaisia). Kyllä niistäkin näkee aika hyvin sen, että mihin on pyritty. Toki sillä tavalla näkemys jää pintapuoliseksi, mutta senhän myönsin jo heti kättelyssä. Yllä luetellut nimet ovat Futcheria lukuunottamatta kaikki ainakin jonkin verran tuttuja.

Olen samaa mieltä, että kaikki on sallittua. (mutta kaikki ei ole hedelmällistä..) Joskus pelkkä äännerunokin tekee kovan vaikutuksen, vanhoissakin runoissa on paljon sellaisia, joiden ainoa magia on niiden rytmissä.

En minä siksi jurnuta, että pääsisin debytoineita runoilijoita sivaltamaan. Päinvastoin, toivon kovasti, että runouselämämme saisi uutta verta ja kasvaisi laajemman lukija/kuulijakunnan asiaksi kuin mitä se nyt on. On silti vähän piiskattava, jos tahtoo runoratsun laukkaavan kovempaa. Ei sitä saa pelkästään jättää näykkimään niitä kukkia tienposkesta, joita se itse haluaisi jäädä järsimään. Hepo ei saa itse tehdä itselleen aitausta. Kyllä sen on kuljettava muun liikenteen mukana. 😉

Timo Kesti
Ville: Laita vaan blogiisi, jos tahdot. Saavatpahan ihmiset purkaa kaamosmasennustaan minuun. Itse en kuitenkaan taida jaksaa vääntää tämän enempää, ehkä tässäkin oli liikaa.

Teemu Manninen
🙂

Ehkä tämän meidän keskustelun voisi kiteyttää näin: minä, Timo, pyrin kovasti vakuuttamaan sinulle, että sitä kaipaamaasi kosketus- ja kaikupohjaa on jo olemassa, mutta ärsyynnyn, kun et suostu myöntämään (tai et tiedä) millaisissa vaikeuksissa suomalainen runous on ollut materiaalisesti ja taloudellisesti jostain 70-luvun lopulta: kun se ihan oikeasti (kts. Juhani Niemen tilastolliset ja sosiologiset tutkimukset aiheesta, joista osa on tosin julkaisematonta) KATOSI maailmasta: sitä oli olemassa, mutta se ei enää löytänyt tietään lukijan käteen. 80-luku oli synkkää, synkkää aikaa, ja vasta 90-luvulla runous on lähtenyt uuteen nousuun konkreettisten toimenpiteiden tähden (Nuoren Voiman kaappaus, Tuli&Savun perustaminen, Elävien runoilijoiden klubi, Juhlaviikkojen runoteltta, tietyt runopalkinnot ja antologiat, runoklubitoiminta). Nyt, 2000-luvulla, tuo toiminta on alkanut muuttua yhä järjestelmällisemmäksi, ja rinnalle on tullut uutta kustannustoimintaa, joka vasta aloittelee toimintaansa. Ei voi vaatia, että amatöörivoimin syntynyt uusi liikehdintä kykenisi luomaan melkein sata vuotta toimineelle järjestelmälle uuden toimivan vaihtoehdon hiukan alta kahdessakymmenessä vuodessa. Mutta katsotaan kolmenkymmenen vuoden päästä, missä ollaan – luulen, että aika toisenlaisessa maailmassa, myös runouden osalta

Timo Kesti

Nyt lehtiä, blogeja, uusia julkaisukanavia ja kustantamoita siis on. Jatkossa ei voida siis enää vedota siihen. Kyllä minäkin uskon, että tulevaisuus on valoisampi. En pyrkinyt vertaamaan runoja sisällöllisesti elokuviin ja musiikkiin, vain havainnollistin eroja vaikuttavuudessa. Ruikuttaminen siitä, että runous/kuvataide/musiikki ei pääse tarpeeksi esille, on aina naurettavaa. Ei mikään automaattisesti pääse esille, vaan kyllä ne biisitkin pitää itse vääntää demoiksi ja sitten lähetellä niitä eteenpäin jne. Toki yhä useammat löydetään blogien ja Myspacen yms. kautta.

Kaikki nämä julkaisukanavoissa tapahtuneet muutokset ovat koskettaneet myös kaikkia muita taiteenlajeja kuin runoutta. Ja mun pointtini oli se, että runous on itse onnistunut löytämään yhteyden uudestaan yleisöönsä huonommin kuin monet muut taiteenlajit. Esim. nyt vaikka elokuvat. Elokuvien osalta on eri asia se, että miten katsojat suhtautuvat elokuviin jo lähtökohtaisesti, ja toinen asia se, että pitävätkö he jostain tietystä elokuvasta vai eivät. Parikymmentä vuotta sitten tilanne oli se, että useimpien mielestä kotimainen elokuva ei vaan voinut olla hyvä – koska se oli kotimainen. Muistan, miten luokallani eräs poika kirjoitti kouluaineenkin aiheesta "Miksi en katso kotimaisia elokuvia". 😀 Asenne oli siis jo lähtökohtaisesti kielteinen. Nyt asia on onnistuttu muuttamaan, eikä juuri kukaan ole sitä mieltä, että Suomessa ei voitaisi ainakin periaatteessa tehdä ihan kansainvälisen tason mukaista ja -näköistä korkealaatuista elokuvaa. Se, että millaisiksi ne sitten kulloinkin paljastuvat, on eri asia.

Mutta runoudessa tilanne on edelleenkin se, että selvä enemmistö ei osta tai lue nykylyriikkaa. Tätä ei voi kiistää. Monilla on lähtökohtaisesti sellainen ajatus, että runoudella ei ole annettavaa. Tämä ei kerro itse kirjojen tasosta, vaan asenteista. Juuri tämän takia uskonkin, että tilanne voisi muuttua merkittävästi melko lyhyessäkin ajassa. Elokuvien osalta paljon vaikutti se, että 1990-luvulla alettiin tehdä elokuvia, jotka olivat visuaalisesti uskottavamman näköisiä valtaväestön silmissä. Se ei tarkoita, että ne olisivat olleet jotenkin poikkeuksellisen laadukkaita. Mutta visuaalisen ilmeen saattaminen paremmaksi vaikutti ihmisten asenteisiin: kotimaiselle elokuvalle alettiin antaa mahdollisuus. Ja tästä on kyse runoudessakin. En osaa sanoa mitään kikka kolmosta, että millä ihmisten asenteita nykylyriikkaa kohtaan saataisiin muutettua suuressa määrin positiivisemmaksi. Mutta uskon, että se on nimenomaan kirjoittajapuoli, jonka on se kädenojennus tehtävä. Tarjonnan lisääminen ja tuominen ihmisten ulottuville on varmasti yksi tapa. Mitään erityistä syytä sille, että runous ei voisi jatkossa saavuttaa suurta kuulijakuntaa ja olla yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, ei ole. Ville mainitsi haluavansa olla elitisti. Niin toki minäkin, mutta eliittiin ei voi kuulua vain julistautumalla kuuluvansa siihen, vaan kyllä siihen vaaditaan aika liuta sitä rahvasta, jonka mielestä joku sinne kuuluu tai ei kuulu. Marginaaliin kuulumisessa taas ei ole mitään erityistä etua missään mielessä. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi itse sinne mennä. Paitsi tietenkin ehkä jonkin ryhmäilmiön takia.

Mainokset
24 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 10:43 am

    Kiitos Ville kun laitoit nämä blogiisi, niin saa meikäläisen kaltaiset ei-facebook -ihmisetkin hajua jutuista.
    Keskustelusta sanoisin, että äääh.
    Ihan turha puhua runoudesta ja runokäsityksistä tai suomalaisesta runokulttuurista tuollaisia epämääräisiä suuntaviivoja vetäen, jos kuitenkin on halu pohtia Petäjän nippukritiikkiä.
    Pitäisi miettiä hesarin palkintoa ja lehden tarvetta saada _kaikki_ esikoiset luettua ennen hesan kirjamessuja. Pitäisi miettiä book-on-demand -kustannustoiminnan vaikutusta hesarin suhtautumiseen. Pitäisi miettiä mielekkyyttä näiden esikoisten niputtamiseen ja sen motiiveja. Pitäisi miettiä minkälaiseen vastuuseen Petäjä on kollektiiviseti laitettava siitä että hän on pahoinpidellyt 5 runoteosta sekä kritiikin kirjallisuuden lajina. Pitäisi miettiä hesarin kulttuuritoimituksen yleistä tilaa, jos tällaista pääsee lehteen asti. Pitäisi kysyä hesaria avustavien kriitikoiden näkemystä tähän tekstiin. Lisäksi pitäisi suhteuttaa nykyrunous ja aikaisemmin siitä huolella käymämme kritiikkikeskustelu tähän tapaukseen.
    Lyhyesti: pitäisi pysyä tiukasti asiassa.
    -aksu

    • lokakuu 20, 2009 10:45 am

      joo kyllähän siinä vedeltiin aika metafyysisellä vesipyssyllä. pojat muuten jatkoivat läpi yön, joten tuosta keskustelusta puuttuu vielä iso osa. koetan julkaista loputkin.

    • lokakuu 20, 2009 10:45 am

      joo kyllähän siinä vedeltiin aika metafyysisellä vesipyssyllä. pojat muuten jatkoivat läpi yön, joten tuosta keskustelusta puuttuu vielä iso osa. koetan julkaista loputkin.

  2. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 10:43 am

    Kiitos Ville kun laitoit nämä blogiisi, niin saa meikäläisen kaltaiset ei-facebook -ihmisetkin hajua jutuista.
    Keskustelusta sanoisin, että äääh.
    Ihan turha puhua runoudesta ja runokäsityksistä tai suomalaisesta runokulttuurista tuollaisia epämääräisiä suuntaviivoja vetäen, jos kuitenkin on halu pohtia Petäjän nippukritiikkiä.
    Pitäisi miettiä hesarin palkintoa ja lehden tarvetta saada _kaikki_ esikoiset luettua ennen hesan kirjamessuja. Pitäisi miettiä book-on-demand -kustannustoiminnan vaikutusta hesarin suhtautumiseen. Pitäisi miettiä mielekkyyttä näiden esikoisten niputtamiseen ja sen motiiveja. Pitäisi miettiä minkälaiseen vastuuseen Petäjä on kollektiiviseti laitettava siitä että hän on pahoinpidellyt 5 runoteosta sekä kritiikin kirjallisuuden lajina. Pitäisi miettiä hesarin kulttuuritoimituksen yleistä tilaa, jos tällaista pääsee lehteen asti. Pitäisi kysyä hesaria avustavien kriitikoiden näkemystä tähän tekstiin. Lisäksi pitäisi suhteuttaa nykyrunous ja aikaisemmin siitä huolella käymämme kritiikkikeskustelu tähän tapaukseen.
    Lyhyesti: pitäisi pysyä tiukasti asiassa.
    -aksu

  3. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 5:41 pm

    Jaa että metafyysisellä vesipyssyllä? Mä ainakin koitin tolkuttaa tolle yhdelle, että kyse on kyllä aika materiaalisista ja yksinkertaisista asioista, eikä mistään ihme idealismista.
    Vähän ärsyttää jos niputatte nyt mutkin tuon Kestin kanssa samaan jengiin?

  4. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 5:41 pm

    Jaa että metafyysisellä vesipyssyllä? Mä ainakin koitin tolkuttaa tolle yhdelle, että kyse on kyllä aika materiaalisista ja yksinkertaisista asioista, eikä mistään ihme idealismista.
    Vähän ärsyttää jos niputatte nyt mutkin tuon Kestin kanssa samaan jengiin?

  5. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 5:53 pm

    Ja Aksu, ei tuossa keskustelussa ollut enää kyse Petäjästä, joten miksi vaatia siltä pätevyyttä Hesari-keskustelun suhteen. Tämä lähti omille teilleen, eikä sille voinut mitään. Ainakin sen lopputuloksena tajusin miten tästä lähtien näille ”runous ei tavoita kansaa” -tyypeille puhutaan: ei tavoita, eikä voikaan, eikä pidäkään, koska mitään ”kansaa” ei ole, ja kirjallisuus on osa mediakenttää jolta ei vaan lohkea sen enempää kuin se mitä lohkeaa.

    • lokakuu 20, 2009 6:10 pm

      Tekis mieli lisätä tähän vielä yks juttu tästä ”kansasta” tai ”taviksista”. Jos ajatellaan katsovia, lukevia, kuulevia, ajattelevia ja jumittavia ihmisiä mediakentän kuluttajina, ne yleensä kuluttavat tehokkaimmin sitä, mitä niiden eteen putoaa. Ja se, mitä niiden eteen putoaa, riippuu pitkälti siitä mitkä niitten kulutustottumukset on (aasinsilta takaisin Petäjään: kukas tässä lopultakin luuppaa aina itsensä ympäri).
      Tänään tuli kotiin Suomen johtavan kirjakauppaketjun mainoslehti. Se on nykyään jokin kodin sisällöntuotantokauppa, joka ei myy vain kirjoja, vaan myös levyjä (Anna Abreu!). Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa se myy kimpassa naistenlehden kanssa kympillä. Kirjatarjonta tuntuu olevan pakollinen osa kodin levy-, halpisaudiolaite-, muistitikku-, askartelutarvike- ja palapeliliikkeen myyntiä.
      Että onko tuo sitten ihme, jos kirjoja on koko ajan vaikeampi löytää ilman tavallista parempaa mediaperehtyneisyyttä ja vielä runoushakuisuutta, mikä alkaa varmaan nykyään tarkoittaa sitä, että on itsekin kiinnostunut kirjoittamaan jotain.
      Ja lisäkysymys: milloin ihmeessä runous _on_ tavoittanut ”kansan”?

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 6:37 pm

        ”Ja lisäkysymys: milloin ihmeessä runous _on_ tavoittanut ”kansan”?”
        Nimenomaan! Tuo Kestihän käytti ainoana esimerkkinään maalailemastaan runouden kulta-ajasta sitä, kun Kailaan ruumis tuotiin Suomeen ja sitä oli vastassa sangen sankka väkijoukko. Mutta kun en tuota tapausta tunne, en voi sanoa onko siinä kyse runoudesta vai jostain muusta junailusta, sotia edeltävä Suomi kun on täynnä kaikenlaista nationalistis-ideologista jampparointia joka on aina valitettavasti vetänyt ja Akateemista Karjala-Seuraa. Epämääräisesti se viittaili siihen, että ”runous ei enää opeta uusia sanoja torppareille” tai jotain muuta yhtä tyhmää. Mutta minkäänlaista todisteaineistoa runouden menneestä glooriasta on turha odottaa, eikä siitä mitään hyötyä olisikaan nykytilanteen analyysissa, koska sekä mediakenttä että kulttuuri ovat toiset nyt.
        Kaikkein typerintä johonkin ”kansaan” vetoamisessa on, että oletetaan joku homogeeninen porukka ”tuolla ulkona”. Suomenkaan kansa ei kuitenkaan ole kovinkaan yhtenäistä, mitä tulee arvopohjaan ja sen sellaiseen. Runoilijana sitä usein kysyy itseltään, kenet oikeasti haluaa tavoittaa (tai tulee tavoittaneeksi) kirjoituksillaan: vihreän kaupunkilaisgraafikon, kokoomuslaisen grynderin, vasemmistonuoren, hiphop-salaliittoteoreetikon, Suomen Sisun jäsenen, linnakundin, pissiksen, fruittarin….? Täällä mitään kansaa ole, koskaan ollutkaan!
        Benedict Andersonin Imagined Communities pitäisi olla kaikkien tällaisiin keskusteluihin osallistuvien peruslukemisto, ennen kuin päästetään suutaan avaamaan.

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 6:40 pm

        ”– täynnä kaikenlaista Akateemista Karjala-Seuraa ja nationalistis-ideologista jampparointia joka on aina aina valitettavasti vetänyt kansanjoukkoja.”
        Näin piti olla.

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 6:40 pm

        ”– täynnä kaikenlaista Akateemista Karjala-Seuraa ja nationalistis-ideologista jampparointia joka on aina aina valitettavasti vetänyt kansanjoukkoja.”
        Näin piti olla.

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 8:40 pm

        Kailaan otin esimerkkinä sellaisesta runoilijasta, joka uudisti runoilmaisua, mutta joka siitä huolimatta saavutti suuren suosion ja näkyvyyden omana aikanaan. Hän uudisti siis koskettavalla tavalla.
        Jos kansa ei olekaan niin yhtenäinen kuin aiemmissa kommenteissani esitin, niin ei se ole myöskään niin pirstaloitunut kuin mitä esität. Perustelen tätä monilla muilla ilmiöillä, jotka läpäisevät onnistuneesti hyvin erilaisia ihmisryhmiä. Hyvä esimerkki uusimmista menestystarinoista on stand up -komiikka. Sehän alkoi hyvin pienen piirin puuhastelusta, mutta on nyt kasvanut kaikki kansankerrokset kattavaksi kulttuurin muodoksi, joka saa paljon näkyvyyttä eri medioissa, mm. televisio-ohjelmia on tehty. Yleisössä näkyy kaikenlaisia ja ikäisiä ihmisiä. Alan ihmiset ovat tehneet siis paljon oikein. Ei se nyt niin kovin eri asia ole esittää runoja mikrofoni kädessä lavalla kuin esittää stand upia (joskus tuntuu siltä, että stand up ja lavarunous ovat hyvinkin lähellä toisiaan. ehkä pitäisi järjestää yhteisiä poikkitaiteellisia esiintymisiä heidän kanssaan?), joten turha alkaa lässyttää siitä, että kyseessä on aivan erilainen taiteen muoto jne. Stand up -tyypit olisivat tietysti voineet itse marginalisoida itsensä ja julistautua elitisteiksi ja pyrkiä pysymään näkymättömissä. Mutta heidän lähtökohtansa ja pyrkimyksensä ovat olleet toisenlaiset: he rehellisesti antavat yleisölle arviointivaltaa ja ottavat haasteena sen, että saavat omat hyvät juttunsa esitettyä niin, että niitä pitävät muutkin kuin kollegat onnistuneina.
        Kyllä minä uskon, että kaikissa ryhmissä on ihmisiä, joita runous voi koskettaa. Siksi ei ole mitään järkeä alkaa rakentamaan mitään runouden reservaattia.
        T. Kesti

      • Nimetön permalink
        lokakuu 21, 2009 10:27 pm

        Etkö sä jo tajua että toi reservaatti on sun oma keksintös?

      • Nimetön permalink
        lokakuu 21, 2009 10:27 pm

        Etkö sä jo tajua että toi reservaatti on sun oma keksintös?

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 8:40 pm

        Kailaan otin esimerkkinä sellaisesta runoilijasta, joka uudisti runoilmaisua, mutta joka siitä huolimatta saavutti suuren suosion ja näkyvyyden omana aikanaan. Hän uudisti siis koskettavalla tavalla.
        Jos kansa ei olekaan niin yhtenäinen kuin aiemmissa kommenteissani esitin, niin ei se ole myöskään niin pirstaloitunut kuin mitä esität. Perustelen tätä monilla muilla ilmiöillä, jotka läpäisevät onnistuneesti hyvin erilaisia ihmisryhmiä. Hyvä esimerkki uusimmista menestystarinoista on stand up -komiikka. Sehän alkoi hyvin pienen piirin puuhastelusta, mutta on nyt kasvanut kaikki kansankerrokset kattavaksi kulttuurin muodoksi, joka saa paljon näkyvyyttä eri medioissa, mm. televisio-ohjelmia on tehty. Yleisössä näkyy kaikenlaisia ja ikäisiä ihmisiä. Alan ihmiset ovat tehneet siis paljon oikein. Ei se nyt niin kovin eri asia ole esittää runoja mikrofoni kädessä lavalla kuin esittää stand upia (joskus tuntuu siltä, että stand up ja lavarunous ovat hyvinkin lähellä toisiaan. ehkä pitäisi järjestää yhteisiä poikkitaiteellisia esiintymisiä heidän kanssaan?), joten turha alkaa lässyttää siitä, että kyseessä on aivan erilainen taiteen muoto jne. Stand up -tyypit olisivat tietysti voineet itse marginalisoida itsensä ja julistautua elitisteiksi ja pyrkiä pysymään näkymättömissä. Mutta heidän lähtökohtansa ja pyrkimyksensä ovat olleet toisenlaiset: he rehellisesti antavat yleisölle arviointivaltaa ja ottavat haasteena sen, että saavat omat hyvät juttunsa esitettyä niin, että niitä pitävät muutkin kuin kollegat onnistuneina.
        Kyllä minä uskon, että kaikissa ryhmissä on ihmisiä, joita runous voi koskettaa. Siksi ei ole mitään järkeä alkaa rakentamaan mitään runouden reservaattia.
        T. Kesti

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 6:37 pm

        ”Ja lisäkysymys: milloin ihmeessä runous _on_ tavoittanut ”kansan”?”
        Nimenomaan! Tuo Kestihän käytti ainoana esimerkkinään maalailemastaan runouden kulta-ajasta sitä, kun Kailaan ruumis tuotiin Suomeen ja sitä oli vastassa sangen sankka väkijoukko. Mutta kun en tuota tapausta tunne, en voi sanoa onko siinä kyse runoudesta vai jostain muusta junailusta, sotia edeltävä Suomi kun on täynnä kaikenlaista nationalistis-ideologista jampparointia joka on aina valitettavasti vetänyt ja Akateemista Karjala-Seuraa. Epämääräisesti se viittaili siihen, että ”runous ei enää opeta uusia sanoja torppareille” tai jotain muuta yhtä tyhmää. Mutta minkäänlaista todisteaineistoa runouden menneestä glooriasta on turha odottaa, eikä siitä mitään hyötyä olisikaan nykytilanteen analyysissa, koska sekä mediakenttä että kulttuuri ovat toiset nyt.
        Kaikkein typerintä johonkin ”kansaan” vetoamisessa on, että oletetaan joku homogeeninen porukka ”tuolla ulkona”. Suomenkaan kansa ei kuitenkaan ole kovinkaan yhtenäistä, mitä tulee arvopohjaan ja sen sellaiseen. Runoilijana sitä usein kysyy itseltään, kenet oikeasti haluaa tavoittaa (tai tulee tavoittaneeksi) kirjoituksillaan: vihreän kaupunkilaisgraafikon, kokoomuslaisen grynderin, vasemmistonuoren, hiphop-salaliittoteoreetikon, Suomen Sisun jäsenen, linnakundin, pissiksen, fruittarin….? Täällä mitään kansaa ole, koskaan ollutkaan!
        Benedict Andersonin Imagined Communities pitäisi olla kaikkien tällaisiin keskusteluihin osallistuvien peruslukemisto, ennen kuin päästetään suutaan avaamaan.

    • lokakuu 20, 2009 6:10 pm

      Tekis mieli lisätä tähän vielä yks juttu tästä ”kansasta” tai ”taviksista”. Jos ajatellaan katsovia, lukevia, kuulevia, ajattelevia ja jumittavia ihmisiä mediakentän kuluttajina, ne yleensä kuluttavat tehokkaimmin sitä, mitä niiden eteen putoaa. Ja se, mitä niiden eteen putoaa, riippuu pitkälti siitä mitkä niitten kulutustottumukset on (aasinsilta takaisin Petäjään: kukas tässä lopultakin luuppaa aina itsensä ympäri).
      Tänään tuli kotiin Suomen johtavan kirjakauppaketjun mainoslehti. Se on nykyään jokin kodin sisällöntuotantokauppa, joka ei myy vain kirjoja, vaan myös levyjä (Anna Abreu!). Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa se myy kimpassa naistenlehden kanssa kympillä. Kirjatarjonta tuntuu olevan pakollinen osa kodin levy-, halpisaudiolaite-, muistitikku-, askartelutarvike- ja palapeliliikkeen myyntiä.
      Että onko tuo sitten ihme, jos kirjoja on koko ajan vaikeampi löytää ilman tavallista parempaa mediaperehtyneisyyttä ja vielä runoushakuisuutta, mikä alkaa varmaan nykyään tarkoittaa sitä, että on itsekin kiinnostunut kirjoittamaan jotain.
      Ja lisäkysymys: milloin ihmeessä runous _on_ tavoittanut ”kansan”?

    • Nimetön permalink
      lokakuu 20, 2009 6:33 pm

      …aah mun moka, sori Teemu. Luin sitä vaan loppuun asti tosta horisontista, kun se on huutava vääryys joka ei hiljentynyt päässäni. Sekoituksen syy on siinä, että aikatasot meni ristiin. Tuo teidän keskustelu syntyi yön aikana ja ahmin sen aamulla nyt-vittu-selvyyttä-hesariin -fiiliksessä kun petäjäkritiikki tuntui ja tuntuu niin isolta loukkaukselta.
      Opettelen lukemaan paremmin.
      -aksu

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 6:38 pm

        Juu ei se mitään. Mä olen kans vähän herkkänä ton yön jälkeen, en tajua miks jäin jumittamaan moista hyödytöntä kädenvääntöä. Ylpeys jne.

      • Nimetön permalink
        lokakuu 20, 2009 6:38 pm

        Juu ei se mitään. Mä olen kans vähän herkkänä ton yön jälkeen, en tajua miks jäin jumittamaan moista hyödytöntä kädenvääntöä. Ylpeys jne.

    • Nimetön permalink
      lokakuu 20, 2009 6:33 pm

      …aah mun moka, sori Teemu. Luin sitä vaan loppuun asti tosta horisontista, kun se on huutava vääryys joka ei hiljentynyt päässäni. Sekoituksen syy on siinä, että aikatasot meni ristiin. Tuo teidän keskustelu syntyi yön aikana ja ahmin sen aamulla nyt-vittu-selvyyttä-hesariin -fiiliksessä kun petäjäkritiikki tuntui ja tuntuu niin isolta loukkaukselta.
      Opettelen lukemaan paremmin.
      -aksu

  6. Nimetön permalink
    lokakuu 20, 2009 5:53 pm

    Ja Aksu, ei tuossa keskustelussa ollut enää kyse Petäjästä, joten miksi vaatia siltä pätevyyttä Hesari-keskustelun suhteen. Tämä lähti omille teilleen, eikä sille voinut mitään. Ainakin sen lopputuloksena tajusin miten tästä lähtien näille ”runous ei tavoita kansaa” -tyypeille puhutaan: ei tavoita, eikä voikaan, eikä pidäkään, koska mitään ”kansaa” ei ole, ja kirjallisuus on osa mediakenttää jolta ei vaan lohkea sen enempää kuin se mitä lohkeaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: