Skip to content

Lisää keskustelua ”Hesarigaten” tiimoilta osa 1

lokakuu 20, 2009

Facebook-profiilissani on käyty kiivasta keskustelua tuon Hesarin jutun innoittamana ja moni on pyytänyt minua ottamaan keskustelun talteen.
<!–
/* Style Definitions */
p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
{mso-style-parent:””;
margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Times New Roman”;
mso-fareast-font-family:”Times New Roman”;}
a:link, span.MsoHyperlink
{color:blue;
text-decoration:underline;
text-underline:single;}
a:visited, span.MsoHyperlinkFollowed
{color:purple;
text-decoration:underline;
text-underline:single;}
span.textexposedhide
{mso-style-name:text_exposed_hide;}
span.textexposedlink
{mso-style-name:text_exposed_link;}
span.textexposedshow
{mso-style-name:text_exposed_show;}
@page Section1
{size:612.0pt 792.0pt;
margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm;
mso-header-margin:35.4pt;
mso-footer-margin:35.4pt;
mso-paper-source:0;}
div.Section1
{page:Section1;}
–>

Timo Kesti

Minusta kirjoituksen oleellisimmat kohdat olivat nämä:

[quote]Ongelmallista on, että runojen minä käy useissa näissä esikoiskokoelmissa lähes yksinomaan luuppiutuvaa monologia itsensä kanssa. [/quote]

[quote]Sinänsä on virkistävää, että Blomberg, Terho, Helle, Harju ja Luoma-aho rikkovat perinteisen lukuhorisontin, mutta ratkaisu imaisee lukijan kummalliseen tyhjiöön, jossa pintaväreilystä huolimatta juuri mikään ei liiku kunnolla.[/quote]

[quote]Isompi ongelma on se, että kokoelman sisäänpäin kääntynyt mieli tai oikeammin mielen puute purkautuu masturbaattiseen monologiin, josta lukijan on vaikea saada otetta.[/quote]

Nuo ovat mielestäni huomionarvoisia seikkoja pohdittavaksi, ja koskettavat nykylyriikkaa laajemminkin. Kriitikko ei teilannut käytettyjä ilmaisun muotoja ja "perinteisen lukuhorisontin" murtamista, vaan sitä, että sen seurauksena hänelle ei tuntunut jäävän mitään käteen. Nykyajalle on tyypillistä se, että jokainen elää pirstaloituneissa todellisuuksissaan ja surffailee maailmojen välillä välillä sulavasti, välillä itsensä täydellisesti hävittäen. Ei-kronologisuus ja lineaarisuuden rikkominen, sattumanvaraisuus ja merkitysten pirstoituminen ja uudelleen järjestyminen voivat olla vain runouden lähtökohta – sillä tuollaistahan nykyihmisen elämä on – mutta ne eivät riitä runouden sanomaksi. Kaikki me elämme maailmassa, jossa asiat ja todellisuudet ja roolit sekoittuvat. Mutta miten tarjota persoonallinen ja koskettava näkemys kaikesta tuosta – se jää usein puuttumaan.

Mielestäni nykylyriikan pitäisi säilyttää ennakkoluuloton otteensa ilmaisun muodossa, mutta itse runouden taidekäsityksen kurssia olisi syytä tarkistaa ekspressionistisempaan suuntaan. Tällä tarkoitan sitä, että pitäisi käsitellä enemmän asioita kollektiivisemmalta kannalta. Uskon, että Petäjä pyrki sanomaan lainaamillani kohdilla jotain tuon suuntaista: ongelma ei ole käytetyt menetelmät, ne yliviivaukset, puhekuplat yms,, vaan se, että se niillä ei tunnuta useinkaan sanottavan mitään sellaista, joka löytäisi mitään kaikupohjaa lukijan mielessä ja sielussa.

Kaikki varmasti jakavat yhteisiä kokemuksia siitä, millaista monimerkitysten ja -arvojen sillisalaattia ja kiel(t)en rekistereiden pyörremyrskyn jälkeisessä sekatavarakaupassa kulkemista ihmisten ihan tavallinenkin arki nykyään on. Runouden kielen on ilman muuta kuvastettava näitä tuntemuksia, mutta sitten tuleekin iso MUTTA: ei riitä se, että tämä "kaoottisuus" paljastetaan, vaan lukijoille pitää tarjota siihen jokin näkemys, jokin suhtautumistapa, jokin vaihtoehto, joka EI saa jäädä lukijalle tuntemattomaksi! Se on onnistuttava välittämään lukijalle jollain tasolla, jotta kohtaaminen runoudessa voisi tapahtua. Runoutta ei voi tehdä huomioimatta lukijoita ja heidän tapojaan käsitellä asioita. Usein riittäisi melko pienikin sipsuaskel lukijoiden suuntaan.

Seurailen muutamien Petäjän jutussa mainittujen runoilijoiden blogeja ja olen tutustunut heidän tuotantoonsa pintapuolisesti sitä kautta. Monet kielelliset kokeilut ovat varsin mielenkiintoisia – esimerkiksi Kristian Blombergin minimalistiset runot ja "generaattorirunot" – mutta usein muutaman sellaisen runon lukemisen jälkeen tulee olo, jossa jää kaipaamaan enemmän sisältöä: "Okei, kyllähän nämä minimalistiset ja typografisesti erikoiset pikkurunot paljastavat hauskoja semanttisia kytköksiä, joita en ole aiemmin huomannut. Mutta entä sitten?" Kokeilut toimivat kerran pari käytettynä, mutta sen jälkeen sitä alkaa kaipaamaan, että käytetty ilmaisutapa kertoisi jotain [i]isompaa[/i], johon voisin joko yhtyä tai olla eri mieltä.

Valitettavasti useinkaan nykylyriikkaa lukiessa tuollaista tunnetta ei tule, vaan jään kaipaamaan jotain kokonaisvaltaista näkemystä, uudenlaista maailmankatsomisen tapaa, jonka voisin runoista omaksua. Nyt vaikutelmaksi jää usein se, että on hauskoja kikkoja ja leikittelyä ja kielipelejä, mutta että niillä ei ole tarjottavana hetken hupia kummempaa, aivan kuten on laita päivän lehden sudokunkin osalta. Toivoisin siis, että runoilijat miettisivät enemmän sitä, että millaista näkemystä maailmasta he oikein aikovat lukijoille tarjota. Se voidaan toteuttaa monella tavalla ja uusin menetelmin, mutta oleellisinta on kuitenkin se, että onko se keskivertohoksottimilla edes intuition tasolla ymmärrettävissä vaiko ei. Jos ei ole, niin silloin valitettavasti lukija joutuu Petäjän tavoi toteamaan, että runoilija keskustelee itsensä kanssa, eikä minulla ole siihen pöytäkeskusteluun tuolia tarjolla, vaikka halua kohtaamiseen olisikin.

Kuten totesin, Petäjä ei teilannut käytettyjä ilmaisuntapoja, vaan päinvastoin hänhän piti kaikkia kokoelmia nimenomaan uutena runoutena. Ongelma on vain se, että hänen mielestään ilmeisesti niillä uusilla ilmaisutavoilla ei tarjota lukijalle mitään sellaista, joka olisi kiinnostavaa tai koskettaisi häntä. Tämä palaute tulisi mielestäni kaikkien lyyrikoiden ottaa äärimmäisen vakavasti.

Kun näin olen sanonut, niin haluan kuitenkin todeta myös sen, että vaikka Petäjällä selvästi olikin yksityiskohtaisen kritiikin sijaan pyrkimyksenä tehdä jonkinlainen tiivistetty yleiskatsaus, niin silti pidän hänen kirjoitustaan valitettavan suppeana. Kokoelmat olisivat varmasti ansainneet perusteellisemman käsittelyn. Mutta en myöskään näe hänen kirjoitustaan niin negatiivisena, kuin jotkut täällä tuntuvat tekevän. Äänenmurros ei myöskään ole minusta negatiivinen ilmaus, sillä sehän vain kertoo sen, että ääni on muuttumassa ja että nyt vain odotamme sitä, että milloin se kajahtaa täydellä voimallaan komeana bassobaritonina ilmoille niin, että voimme kaikki sitä ihastella.

 

Mikko Jakonen

Hohhoijaa… Ei tule tunnetta?

 

Teemu Manninen

Tossa sun kommentissasi on paljon hyvää mutta se menee valitettavasti ohi monista jutuista ainakin kolmella tasolla:

1) Blogeista (joissa esiintyy lähinnä puhdetöitä, sormiharjoituksia, kavereita huvittamaan tehtyjä vitsejä jne.) ei saa tällä hetkellä MINKÄÄNLAISTA kuvaa siitä millaista esimerkiksi Kristianin runous on, sitä varten sun on luettava hänen kirjansa ja sen jälkeen joko korjattava mielipidettäsi tai perusteltava näkemyksesi uudelleen, koska "uudenlaista maailmankatsomisen tapaa" siellä juuri tarjotaan. Ja aika runsain, lavein ja moniäänisin vedoin, ei lainkaan mitään pikkukikkailua. Näin ollen väitteesi siitä, että olet seurannut suomalaista nykyrunoa ei oikein tunnu validilta. Älä ymmärrä väärin, jaan kanssasi monia premissejä, mutta väittäisin että sinun pitäisi nyt lukea muutama 2000-luvulla ilmestynyt kirja ja sitten palata konkreettisten tekstiesimerkkien kanssa asiaan.

2) Et kenties ymmärtänyt, mikä on runokentän reaktion ytimessä: että näitä viittä teosta EI VOI käsitellä ikään kuin niitä informoisi sama estetiikka, jonka Petäjä kiteyttää arvostelunsa ensimmäisessä kappaleessa "arkikokemuksen dekonstruoimiseksi" ja myöhemmin mm. "lukuhorisontin haastamiseksi", ties mitä muuta soopaa. Yksi teoksista on perinteistä keskeislyriikkaa, yksi on narratiivinen romaaninkaltainen teos, yksi on visuaalisen runouden ja surrealismin sekoitus, yksi on proosarunoa…miten ihmeessä näitä voidaan käsitellä kaikkia täsmälleen samanlaisina? Toisin sanoen, Petäjä tekee vaarallisia yleistyksiä, koska eii ole olemassa mitään yhtenäistä "uuden suomalaisen nykyrunon" linjaa, jota hän yrittää kuvata. Pikemminkin yksi teoksista (Blomberg) on häirinnyt häntä niin paljon, että se on leimannut kaikki muutkin. Read More

3) Sanot, että "lukijoille pitää tarjota [maailmaan] jokin näkemys, jokin suhtautumistapa, jokin vaihtoehto, joka EI saa jäädä lukijalle tuntemattomaksi!" Hyvä, olen samaa mieltä! Mutta nyt alennut taas yleistämään: mistä sinä tiedät, miten "lukijat" (ketkä tahansa lukijat?) suhtautuvat näihin teoksiin? Satun itse liikkumaan aika paljon esiintymisissä, tapahtumissa, opettamassa, kaduilla, baareissa ja internetissä keskustelemassa joka viikko kymmenien ihmisten kanssa näistä asioista, enkä minä ainakaan ole huomannut että lukijat eivät tunnistaisi näiden teosten sanomaa. Päinvastoin: mitä erilaisemmista taustoista ja ikäluokista ja yhteiskuntaluokista tulevat ihmiset ovat liikuttuneet, ilostuneet, ihastuneet ja TUNNISTANEET ITSENSÄ näiden runojen maailmasta. Et siis mitenkään voi yleistää noita väitteitäsi, ja sinun täytyy vain myöntää, ettei taide ole konsensuksen aluetta: se on MAUN aluetta. Et tykkää suolakurkuista? Hyvä on, älä syö suolakurkkuja.

 

Timo Kesti

Minähän nimenomaan sanoin, että jutussa mainittujen runoilijoiden tuotantoon olen tutustunut lähinnä pintapuolisesti. Kommenttini oli kommentti nimenomaan Petäjän jutusta syntyneeseen keskusteluun, eikä mikään lukkoon lyöty analyysi 2000-luvun kotimaisesta lyriikasta. Ja kyllä minä olen muutaman kirjan joskus lukenutkin…

Minusta aivan hyvin voi käsitellä vaikka sata kirjaa samassa jutussa, jos siihen tuntuu olevan jotain perusteita. Petäjä koki että oli, valtaosa muista oli toista mieltä. Niinhän oli itsekin!

Kolmoskohtaan sanoisin, että jos homma koskettaa viikoittain vain kymmeniä ihmisiä, niin silloin voidaan yleistäen sanoa, että nykyrunous ei kosketa ihmisiä kovin paljon. Read More

Suolakurkuista pidän kovasti. Ja on mielestäni positiivista, jos vallitsee konsensus siitä, että niiden on oltava suolaisia. Joka ei pidä, voi toki jättää syömättä. Mutta jos valtaosa niistä, jotka haluaisivat syödä suolakurkkuja, sanoo että kurkut ovat menettäneet makunsa, niin silloin vika ei ole syöjässä vaan kurkussa.

 

Jani Vanhala

Teillä on hyvää ja tasokasta juttua. Se pitäisi saada johokin parempaan paikkaan luettavaksi kuin tänne.

 

Leevi Lehto

Kirjoitat:
"ei riitRead Moreä se, että tämä "kaoottisuus" paljastetaan, vaan lukijoille pitää tarjota siihen jokin näkemys, jokin suhtautumistapa, jokin vaihtoehto, joka EI saa jäädä lukijalle tuntemattomaksi!"
Toisin kuin Teemu, olen tästä eri mieltä kanssasi. Tai samaa mieltä siitä, että paljastaminen ei riitä, mutta koko runouden historia osoittaa, että vaatimuksen tyyppiä "lukijoille PITÄÄ tarjota siihen jokin näkemys, jokin suhtautumistapa, jokin vaihtoehto" estävät runoutta tekemästä tehtäväänsä. Ok. jos runoilija luulee tuntevansa "vaihtoehdon", toki hänellä on oikeus sitä esitellä – tällainen vain ei ole tahtonut tuottaa kestävää tulosta. Kestävämpää on aina syntynyt silloin, kun hän on uskaltanut myöntää ja näyttää, ettei tunne. Ja silloin hänet on melkein poikkeuksetta AINA ENSIN hylätty ja tuomittu milloin minkin itsetarkoituksellisuuden edustajana. Minusta tätä runouden oikeutta olla esittämättä "vaihtoehtoja" on tärkeä puolustaa, koska runous on melkein ainoa alue, jolla sitä ylipäänsä voi puolustaa. Kaikkialla muualla pätee itsestäänselvästi tuo "TÄYTYY"-asenne. Ja itse satun ajattelemaan, että se, jos jokin, on syynä siihen, että niitä vaihtoehtoja ei vaan tunnu löytyvän…

Teemu Manninen

Toivottavasti tämän keskustelun sävyn voisi mieltää ystävälliseksi ja rauhalliseksi. Itse saatan vaikuttaa kovalta mutta se ei ole tarkoitukseni. Tahtoisin kuitenkin penätä aika kovastikin tiettyä reiluutta. Näiden keskusteluiden keskeisenä ongelmana on aina ollut konkretian puute ja vetoaminen ohuisiin henkilökohtaisiin fiiliksiin.

Sanot: "Minähän nimenomaan sanoin, että jutussa mainittujen runoilijoiden tuotantoon olen tutustunut lähinnä pintapuolisesti." Aivan, mutta lähdit kuitenkin esittämään yleistäviä mielipiteitä pintapuolisen tietämyksesi valossa, ja käsitin että halusit keskustella asiasta: todentaa, ovatko pintapuoliset fiiliksesi osuvia vai eivät – ja tähän tahdoin puuttua; nyt yrität vetäytyä keskustelusta toteamalla, ettet halunnutkaan keskustella? En ymmärrä.

Sanot: "Kokeilut toimivat kerran pari käytettynä, mutta sen jälkeen sitä alkaa kaipaamaan, että käytetty ilmaisutapa kertoisi jotain [i]isompaa[/i], johon voisin joko yhtyä tai olla eri mieltä. Valitettavasti useinkaan nykylyriikkaa lukiessa tuollaista tunnetta ei tule, vaan jään kaipaamaan jotain kokonaisvaltaista näkemystä, uudenlaista maailmankatsomisen tapaa, jonka voisin runoista omaksua."Read More

Mitä tämä on muuta kuin esteettinen positio: esität yleistäviä väitteitä uudesta suomalaisesta nykyrunosta. Tähän totesin, että pelkkiä blogeja lukemalla tuollainen kuva tietenkin tulee, mutta nyt pitäisi lukea niitä kirjoja, joissa tuota "uudenlaista maailmankatsomisen tapaa" tarjotaan. Riippumatta siitä ollaanko näistä asioista samaa vai eri mieltä, olisi reilua ensin lukea näitä teoksia, eikä perustaa ajatuksiaan perstuntumaan.

Ja mitä tulee väitteeseesi että "viikoittain vain kymmenien ihmisten" koskettaminen ei riitä: vuodessa on 52 viikkoa, ja minun lisäkseni jokainen näistä kymmenistä ihmisistä on tekemisissä kymmenien samalla tavalla ajattelevien kanssa. You do the math. Petäjän kaltaiset ne tässä näyttävät jäävän paitsioon, yksinäiseksi ääneksi vastatuuleen syljeskelemässä.

 

Jonimatti Joutsijärvi

Teemu, ei huolta vaikutelmista: kovakin saa olla, sillä teot eli puheet täytyy voida erottaa ihmisistä.

 

Teemu Manninen

Niin, ja Leevi on oikeassa. Ihan järjetöntä vaatia runoudelta että sen "täytyy" tehdä jotain. Miten niin? Sellainen runous, joka nöyrtyy palvelemaan jonkun epämääräisen kollektiivisen lukijan oletettuja tai saneltuja tarpeita on mainontaa, ei runoutta.

 

V.S. Luoma-aho

joo, sitä määkin tässä vähän karsastan, että taiteen pitäisi "tehdä jotain". tai että sen pitäisi jollain "sanomallaan" affirmoida jotain. minä ainakin peräänkuulutan enemmin hyppyjä tuntemattomaan kuin vahvistusta jollekin elämänasenteelle.

 

Jonimatti Joutsijärvi

Hyppy tuntemattomaan on just hyvä elämänasenne!

 

Timo Kesti

Mulle tämä nettikeskustelu on lähinnä kevyttä jutustelua, sori. Niin, ilman muuta esitin kommenttini omasta "esteettisestä positiostani" käsin, mikä se sitten ikinä onkaan – mutta en kyllä yrittänytkään väittää, että ne olisivat jotain muuta. En ala perustelemaan mitään tämän kummemmin, koska ei minulla ole mitään tarvetta käännyttää ihmisiä kokemaan asioita niin kuin itse koen. Jos kyse on mausta niin kuin totesit, niin silloin kyse ei ole mistään rationaalisesta asiasta, joka minun pitäisi sinulle argumentein eksplikoida. Jos olisin halunnut ottaa esille lukemiani kokoelmia tai yksittäisiä runoja – olivatpa ne sitten julkaistut netissä tai painotuotteina (millä ei mielestäni pitäisi enää nykyään olla mitään väliä) – mutta eipä se olisi mielipidettäni miksikään muuttanut. Ota tai jätä. Ehkä suolakurkkuni on sinulle liian vähäsuolainen, siitä päätät sinä.

Yleistän hieman lisää: nyky-Suomessa nykylyriikka ei ole valtaosalle kansalaisista missään määrin merkityksellinen asia. He eivät lue sitä, he eivät osta sitä ja silloinkin kun he jostain syystä siihen törmäävät, he eivät saa siitä iloa, oivalluksia tai positiivisia kokemuksia. Luulen, että se johtuu enimmäkseen siitä, että ihmiset (en puhu nyt tässä muutamasta sadasta runouden "heavy juuserista", joihin kaikki tässäkin ketjussa kirjoittaneet varmasti kuuluvat) eivät koe nykylyriikan vastaavan heidän tunnetarpeisiinsa tai koskettavan heitä tunnetasolla. Kun puhun ns. taviksien kanssa, niin usein heissä kyllä on valtavasti halua perehtyä runouteen ja monet ovat siihen yrittäneetkin tutustua, mutta ovat sitten pettyneet.

Vika on yksiselitteisesti runoilijoiden. Muissa taiteenlajeissa on tapahtunut jos jonkinlaista kehitystä, kokeiluja ja uudistumista, mutta ne eivät ole onnistuneet tunaroimaan suhdettaan kansaan samalla tavalla kuin mitä runoilijat ovat tehneet. Ajatellaanpa vaikka kotimaista elokuvaa 1980-luvulla. Muutamaa Uunoa ja Tuntematonta lukuunottamatta se oli roskaa, joka ei kiinnostanut ketään. Viimeisen vuosikymmenen aikana elokuvan tekijämme ovat kuitenkin mahtavasti onnistuneet löytämään yhteyden yleisöön uudelleen. Mutta ei se olisi onnistunut, jos katsojiin olisi suhtauduttu samalla tavalla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Kun ihminen haluaa esim. käsitellä elämäänsä tai tunteitaan tai suhdettaan maailmaan jonkin taideteoksen kautta ja kanssa, niin miksi hän niin paljon useammin katsoo leffan tai kuuntelee musaa kuin ostaa uuden runokokoelman? Siksi, koska hänellä on huonoja kokemuksia nykylyriikasta ja hän kokee, että ne runoilijat eivät tunnu eksistoivan samassa todellisuudessa hänen kanssaan. Runokokoelmien myynti näyttää jäävän miltei poikkeuksetta muutamaan sataan kappaleeseen, kun taas elokuvia, musiikkia ja jopa urheilua käytetään oman maailmasuhteen rakennusaineena aivan eri tahtiin. Ero on siinä, että elokuvissa ja musassa on paljon kollektiivisempi lähestymistapa: siellä on pakko miettiä sitä, että mikä ihmisiä yhdistää ja mikä on merkityksellistä juuri sen takia. Kun Kailaan ruumis tuotiin kotimaahan, oli sitä vastassa suurin piirtein sellainen joukko ihmisiä, joka viikoittain seuraa vaikkapa Jypin kotimatseja. Kailas uudisti runoutta ja sitä, miten se toimii, mutta hän onnistui tekemään sen niin, että ihmiset kokivat, että juuri näinhän se on, tällaisia tuntoja meidän aikamme herättää, ja se on kuvattava juuri näin. Jos runoilijat eivät kykene enää tähän, niin silloin se saadaan jostain muualta. Asioista ei tarvitse päästä konsensukseen, mutta kyllä minusta pitää olla rehellinen ja tunnustaa, että jos kokoelma myy jonkun 100 kappaletta, niin se ei ole mikään saavutus – sen verranhan jokainen maalaismuori myy muistelmiaan pelkille sukulaisille. Miksi ei nähdä sitä, että haaste on siinä, että uudet jutut tehdään siten, että lukijat tunnistavat ne omasta elämästään, ymmärryksistään ja tunteistaan käsin? Yleisöä ei voi vaihtaa, se on mikä on, ja sen kanssa juttua on tehtävä. Usein tuntuu, että tätä ei edes yritetä. Ei yritetä antaa lukijalle runoa, josta tämä voi nauttia.Read More

Paitsi tämä tunnetarpeisiin vastaaminen, niin myös monta muuta puolta on menetetty. Nykyään ei voida esimerkiksi sanoa, että runous uudistaisi kieltä ja että sillä olisi siinä tärkeä tehtävä. Voidaan milloin tahansa lähteä kadulle ja pysäyttää 100 ihmistä ja kysyä heiltä uusia, kiinnostavia sanoja, jotka he ovat oppineet 1) nykylyriikasta tai 2) mainoksista, kaverien vitsailuista, maahanmuuttajatutuilta tai tv:n viihdeohjelmista jne. Veikkaan, että melkein jokainen vastaisi, että eipä nyt tule yhtään nykylyyrikoilta opittua sanaa mieleen. Kieli uudistuu aivan muilla tahoilla kuin runoilijoiden toimesta, joka ei tätä tunnusta, ei mielestäni hahmota todellisuutta sellaisena kuin se on.

Kuten sanoin jo aiemmin, vika ei mielestäni ole uusissa ilmaisun tavoissa, sillä nykyihminen on erittäin nopea hoksaamaan ja oppimaan kaikenlaisia merkkijärjestelmiä ja pelaamaan niillä. Kyse on siitä, että mitä niillä sanotaan ja koetaanko se tärkeäksi omassa elämässä. Ja asia tuntuu olevan niin, että ei koeta. Runous on kutistunut hyvin marginaaliksi ilmiöksi, jonka tukemisen mielekkyyttä tuntuu olevan yhä vaikeampi perustella, eikä vanhoilla meriiteillä voi ratsastaa. Se, että jos jokin teilataan tai väärinymmärretään, ei ole mikään ongelma nykyään, sillä vastakkaiset äänet saavat äänensä kuuluviin miltei reaaliaikaisesti. Eli jos ihmiset eivät noista viidestä kokoelmasta kiinnostu, niin se ei ole kyllä Hesarin tai Petäjän vika. Joskus 1800-luvulla väärinymmärretyt saattoivat saada rehabilisaation joskus parinkymmenen vuoden viipeen jälkeen, mutta nykyään voidaan vastata saman tien. Jos nykylyriikka jää marginaaliin, niin se jää sinne omasta syystään, ei siksi, etteikö sillä olisi väyliä tulla esille. Muutamat yksittäiset tähdenlennot ja menestyjät (Kotro, Tabermann ja Laaksonen) osoittavat, että yleisö on yhä olemassa ja että sillä on halua runouteen tutustua, mutta nyt olisi nimenomaan runoilijoiden astuttava lähemmäksi. Minä jos kuka toivon sitä, että runous onnistui jälleen ottamaan paikkansa ihmisten tietoisuudessa, elämässä ja maailmasuhteen rakentamisessa sekä myöskin julkisessa keskustelussa. Lukija pitää tyydyttää, ei pakottaa katsomaan omaa käteenvetoa.

 

Teemu Helle

joo, mullekin hypyt tuntemattomaan on niitä parhaita juttuja. enkä mä edes oikein ymmärrä kuinka runouden olisi mahdollista liikkua muualle kuin taaksepäin jos koko ajan pitäisi täyttää jokin tietty muotti, mihin mahtua.

 

Timo Kesti

Hyppy tuntemattomaan on ihan ok, mutta siinRead Moreä tapauksessa olisi mukava kuulla, että miksi on päätynyt hyppäämään sinne ja miltä tuntemattomuus tuntuu, miten se eroaa tunnetusta – sekä ennen kaikkea: miksi tuntemattomuuteen hyppääminen, siitä kirjoittaminen ja siitä lukeminen on tärkeää. Jos runot vastaavat edes jollain tavalla noihin, niin silloinhan se "affirmointi" on tapahtunut, en minäkään sen kummempaa toivo. Minusta olisi esimerkiksi aivan riittävä aihe kokoelmalle kirjoittaa suolakurkkujen syömisestä. Mutta silloin kiinnostaisi se, että millainen suhde syöjällä on niihin kurkkuihin jne. Pelkät absurdiudet tai sattumanvaraisuudet eivät mielestäni oikeuta olemassaoloaan runoissa, koska elämässä on niin paljon muutakin sattumanvaraista, että se ei yksinään riitä. Jokainen päivähän on sattumanvaraisia ja odottamattomia tapauksia täynnä, mutta mitä sitten, miksi kenenkään pitäisi kiinnostua siitä?

 

Timo Kesti

Ei se ole taaksepäin menemistä, jos pyrkii kohtaamaan maailman lukijoiden kanssa yhteisessä tilassa juuri n y t. Tässä on varmaan se perustava ero, että minä en ole koskaan pitänyt kirjoittamista itseilmaisuna. Pahoitteluni, mikäli vaikutan liian runnovalta tai floodaavalta keskustelijalta…

 

Teemu Helle

tässähän nyt kiteytät oikeastaan koko tämän keskustelun juuren: pitäisi lukea ja tutkia ennen kuin aletaan hutkimaan. On vaikea ymmärtääkään mitään, ennen kuin ymmärrettävään on perehdytty kunnolla.

 

Maaria Pääjärvi

jos tässä on mitään järkeä esittää mitään pointteja, niin teenpä sen.
1) nykylyriikasta ei opita sanoja. runousinstituutio on erilainen kuin silloin kun aleksis kivi.
2) nykykaikkitaide on oikeesti tunaroinut suhteensa "kansaan" tai "kansa" siihen, miten vaan. tosin minä puolustan tässä kohtaa jakamatonta oikeuttani olla KANSAA.
3) mikä on kansa?
4) kuka mittaa runouden marginaalisuutta suhteessa esimerkiksi nykytaiteen marginaalisuuteen? tilastot pöytään.Read More
5) jos ja mikäli "uuden" runouden merkittävä "innovaatio" on ollut lukutavan muuttaminen, niin helkutti. sehän ON suurta.

 

Teemu Manninen

Argumenttisi on niin täynnä reikiä, että sitä ei oikeastaan edes ole olemassa. Lisäksi puhut itseäsi yhä syvemmälle itse kutomaasi pussiin. Perustelet perättömiä väitteitäsi nostalgisella retoriikalla: uskottelet, että 30-luvun Suomeen olisi mahdollista palata mutatis mutandis, runouden vaan tarvis olla yhtä hyvää kuin silloin. Mutta Kailaan sukupolven tilanteen ja nykytilanteen vertaaminen on mieletöntä. Tiedätkö, miksi runous myi tuolloin enemmän kuin nykyään? Koska televisiota ei ollut, koska internettiä ei ollut, koska vapaa-ajan käyttötavat olivat erilaisia: on totta, että silloin ihmiset lukivat enemmän, mutta on myös totta, että neljäsataa vuotta sitten ihmiset kertoivat toisilleen iltaisin tarinoita ja lausuivat kansanrunoja. Pitäisikö nyt alkaa valittaa, kun kalevalaisia lauluja ei enää lauleta – se lienee sen syytä, että ne ovat nykyään niin huonoja?

Vetoat "kansaan", puhut "valtaosasta kansalaisia", mutta puhut vain itsestäsi. Miksi muuten ne tavikset, joiden kanssa minä puhun, olisivat kanssasi päinvastaista mieltä? Heitä pikemminkin harmittaa, että runoudesta ei saa tietää mitään: esteenä ei ole nykylyriikan laatu vaan sen näkymättömyys markkinoinnissa, se, ettei siitä tiedoteta lainkaan. Tästä oli juuri puhetta erään ystäväni syntymäpäivillä, joilla esiinnyin (lausuin muidenkin runoja kuin omiani): kahdestasadasta vieraasta kukaan ei ollut koskaan harrastanut runoutta, mutta minulta tultiin koko illan kyselemään, mistä ihmeestä tällaista runoutta saisi lisää. Raaka tosiasia on, että Suomessa julkaistaan noin 200 runoteosta vuodessa. Tästä määrästä Hesari (joka julkaisee kaikkein eniten kritiikkejä) kirjoittaa noin neljäsosasta, ja pääpaino on esikoisilla, joiden laatu ei tietenkään koskaan ole taattua (miten se voisikaan olla?). Monet muut lehdet (Aamulehti) eivät julkaise enää lainkaan runokritiikkejä.

Oletko muuten kuullut määrähintajärjestelmän purkamisesta 70-luvulla, ja sen vaikutuksista runouden kustantamiseen (vihje: kustantajat lakkasivat satsaamasta runouteen, koska siitä tuli automaattisesti tappiollista; se oli ollut sitä aina, mutta kompensaatioiden kadottua kustantamot eivät enää päässeet edes omilleen)? Tiesitkö, että runouden näkyvyyteen vaikutti ennen sotia mm. se, että sanomalehdet julkaisivat runoutta – mitä ne nykyään eivät enää tee? Tiedätkö, kuinka paljon runouden markkinointiin käytettiin tuolloin rahaa? Tiedätkö, että runous vastasi tuolloin kansallisen ideologian tarpeita: se oli poliittista agiteeraamista ensin itsenäisyyssodan ja sitten Talvisodan ja Jatkosodan timmellyksessä, ja historia osoittaa että jokainen kansa "löytää" runouden juuri vaikeina aikoina.Read More

Runoudella oli tuolloin se asema, joka sillä oli, koska yhteiskunta oli erilainen: et voi vaatia, että nykyrunous saavuttaisi saman aseman vaatimatta samalla yhteiskunnan muuttumista. Tiedätkö, että vasta 90-luvulla on alkanut syntyä uusia runouden julkaisukanavia kustantamojen suosiman niukan kokoelmatuotannon rinnalle?
Henkilökohtaisesti en usko, että runous voi enää ikinä olla yhtä suosittua.

Tästä näkökulmasta runouden vertaaminen elokuvaan on mieletöntä. Elokuvan jakelukanavat ja niihin kohdistuva taloudellinen satsaus mahdollistavat aivan toisenlaisen näkyvyyden kuin runoudessa. Jos elokuva joutuisi kamppailemaan näkyvyydestä kulttuurin kentällä samoista lähtöoletuksista, luulen että kävisimme elokuvakeskustelua täsmälleen samoilla käsitteillä kuin runouskeskustelua nyt. Jos puolestaan runoutta varten olisi jokaisessa kirkonkylässä oma salinsa, jossa runoilijat saisivat esittää satojatuhansia euroja maksaneita teoksiaan, jos runoutta esitettäisiin televisiossa valtion tukemana samalla volyymilla kuin elokuvia nyt, tilanne olisi tietenkin erilainen. Se, mihin "yleisön" huomio kohdistuu on suoraan verrannollista siihen, mihin heidän katseensa kohdistuu, aivan konkreettisesti: jos runous laitettaisiin esille arkipäivään: televisioon, sanomalehtiin, radioon, silloin vasta nämä sinun myyntilukuihin perustuvat hypoteesisi voitaisiin todentaa. Sitä ennen tässä on sun sana mun sanaa vastaan.

Kehoittaisin sinua kuitenkin, edelleen, jalkautumaan runouden pariin ja tekemään hieman enemmän empiiristä tutkimusta. Itse noin viisi vuotta kirjallisuustapahtumia, messuja, klubeja (joita muuten järjestetään joka kuukausi ympäri Suomea Rovaniemeltä Helsinkiin useimmiten baareissa, joissa tuota "taviskansaa" nimenomaan hengailee), ja muita kissanristiäisiä kiertäneenä ja noin kymmenen vuotta avoimen yliopiston ja luovan kirjoittamisen kursseja (mm. teini-ikäisille) vetäneenä olen tullut täysin päinvastaiseen näkemykseen. (Mielekästä lienee myös mainita ne kymmenet äidinkielenopettajat, joilta olen kuullut jo vuosia miten vanha runous ei teinejä kiinnosta mutta nykylyriikka saa heidät innostumaan ja itsekin kirjoittamaan.) Elänkö siis jossain täysin toisessa todellisuudessa kuin sinä?

 

Teemu Manninen

"Pelkät absurdiudet tai sattumanvaraisuudet eivät mielestäni oikeuta olemassaoloaan runoissa, koska elämässä on niin paljon muutakin sattumanvaraista, että se ei yksinään riitä."

Tämä on naurettavaa. Esität jälleen kerran väitteen, jota et pysty perustelemaan: näytä minulle yksikin teos, jossa on pelkkiä absurdiuksia ja sattumanvaraisuuksia. Luulen että olet vain innostunut keskustelusta sen itsensä takia, ja myllytät näitä väitteitäsi mielessäsi jokin kuviteltu objekti, jota ei ole olemassa. Siksi tämä keskustelu alkaa muistuttaa peikkojen syöttämistä.

 

Teemu Manninen

Ja ennenkuin kuvittelet minusta jotain, mitRead Moreä en ole: minä en ole mikään avantgardisti tai "absurdiuksien" yksioikoinen ystävä. Satun uskomaan siihen, että kaikki on sallittua, kunhan sen tekee hyvin. Lempirunoilijoitani suomalaisista ovat Aleksis Kivi, Joel Lehtonen, Väinö Kirstinä ja Kalevi Seilonen. Viime aikoina olen kirjoittanut lähinnä sonetteja ja pitkää mitallista kertovaa runoelmaa. Näin ollen lienee ilmeistä, että puhuessani "nykyrunoudesta" en pidä sitä avantgarden synonyyminä. Nyt sinä näytät näin tekevän: nykyrunous on sinulle "pelkkää absurdia ja sattumanvaraisuutta". Mutta miten ihmeessä voit laittaa tämän sateenvarjon alle niin erilaisia runoilijoita kuin (esimerkiksi) Saila Susiluoto, Sanna Karlström, Leevi Lehto, Ville-Juhani Sutinen, Aki Salmela, Olli Sinivaara, Risto Oikarinen, Harry Salmenniemi, Anni Sumari, Markku Paasonen, Jarkko Tontti, Sinikka Vuola, Silja Järventausta, Janne Nummela, Tytti Heikkinen, Eino Santanen, Pauliina Haasjoki, Johanna Venho, Vilja-Tuulia Huotarinen, Katariina Vuorinen, Olli-Pekka Tennilä, Jouni Tossavainen ja Karri Kokko, mainitakseni vain muutamia jo useamman teoksen julkaisseita. Haastan sinut osoittamaan, missä he sortuvat "absurdiuteen" ja "sattumanvaraisuuksiin", eivätkä kykene kertomaan maailmasta sinulle niin kuin sinä haluaisit maailmasta sinulle kerrottavan.

 

Teemu Manninen

Olli-Pekka ei ole muuten julkaissut kuin yhden teoksen. Mutta tekeepRead Moreä mieleni luetella hieman esikoisia, jotka ovat kaikki villisti erilaisia: Miia Toivio, Jonimatti Joutsijärvi, Joona Kiviranta (ever heard? kenties siksi että hänen teostaan ei markkinoitu missään, eikä siitä kirjoitettukaan juuri missään), Henriikka Tavi (jonka kirjaa on muuten myyty aika paljon, vaikka se sisältääkin aika absurdeja juttuja – ehkä siksi, että kyseinen teos oli aika hemmetin hyvin esillä Hesarissa, radiossa ja vähän kaikkialla muuallakin tiedotusvälineissä – käypä muuten vaikka vilkaisemassa Kirsi Pihan taannoista Hesarin lukupiiri-blogia, jossa keskusteltiin kirjallisuudesta: siellähän pyörii näitä "taviksia" jotka ovat innoissaan lukemisesta; minusta oli mielenkiintoista, miten siellä Tavin kirja, joka kuitenkin on aika kokeellinen – jokainen teksti perustuu johonkin menetelmään – koettiin hyvinkin koskettavaksi ja aidoksi, muistaakseni ihan Heli Laaksosen tasoiseksi)…mutta miksi minä sinua vakuuttelen, kun olet kuitenkin jo päättänyt olla jääräpäisesti vain sitä mieltä kuin jo olet. Silti haluaisin kysyä: oletko lukenut Timo Hännikäisen Kilpailevan lajin muistomerkkiä? Varsin suorasanainen poliittinen teos, eikä jälkeäkään mistään absurdismista.

 

Teemu Manninen

Pihan blogissa "keskusteltiin nykyrunoudesta". Ja osoite on tää: http://blogit.hs.fi/lukupiiri/?p=733. Tuo keskustelu antaa varsin hyvän katsauksen siihen, että jotkut tykkää, toiset ei, mutta ihmisillä on varsin monenlaisia käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja miksi. Sinun hengenheimolaistesi lisäksi keskustelussa seikkailee myös päinvastaisia näkökulmia: jotkut jopa haastavat nykyrunoilijoita, koska he ovat liian ilmiselviä ja perinteisiin keinoihin sitoutuneita, toiset eivät oikein tiedä, miten nykyrunouteen pitäisi suhtautua, tai mitä runous ylipäätään on, koska siitä ei oikein kuule mitään.

Otan esimerkiksi nimimerkin "kerttuli":

"Olen kertonut ennenkin, etten ymmärrä (kuin ehkä vain vähän ja joskus) kaikkia niitä runoilijoita, joita monet ylistävät, Mirkka Rekolaa, Sirkka Turkkaa tai Risto Ahtia, puhumattakaan ulkomaisista suuruuksista kuten Petrarcoja ja Baudelaireja. Uskon, että he ovat mainioita runoilijoita, mutta minun kykyni ymmärtää, tai edes nauttia niistä ymmärtämättä, on rajallinen. Ihailen ihmisiä, jotka heitä lukevat ja saavat paljon irti. Teeveen Runoraatia seuratessa huomasin kyllä, että ääneen luettuna monet vaikeiksi tai käsittämättömäksi kokemani runot muuttuvatkin hyviksi, suorastaan nerokkaiksi, mutta yksin en saa niistä mitään irti. Olen runotaiteen pillipulla. Mutta onnellinen sellainen. Onneksi minullekin kirjoitetaan ja julkaistaan luettavaa.Read More

Pidän tavallisista runoista: Lassi Nummesta, Seppo Helmisestä, Aila Meriluodosta, Juice Leskisestä, Tiina Pystysestä, Hal Sirowitzista, Arno Kotrosta, Eino Leinosta, Einari Vuorelasta, Kaarlo Sarkiasta, Eeva Kilvestä, Märta Tikkasesta, Claes Anderssonista, ja myös Charles Bukowskista, Konstantin Kavafiksesta, Saila Susiluodosta, Henriikka Tavista, Pentti Saarikoskesta, Anna Ahmatovasta, Christian Futscherista ja muista."

Mielestäni on varsin kiinnostavaa, että "tavallisten runoilijoiden" joukkoon kuuluu niinkin erilaisia kirjoittajia kuin Susiluoto, Tavi, Ahmatova, Sarkia ja Kotro. Jos tämä ei kerro sinulle, että "tavisten" maku on huomattavasti monimutkaisempi ilmiö kuin luulet, niin sitten ei kai mikään.

.
<!–
/* Style Definitions */
p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
{mso-style-parent:””;
margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Times New Roman”;
mso-fareast-font-family:”Times New Roman”;}
a:link, span.MsoHyperlink
{color:blue;
text-decoration:underline;
text-underline:single;}
a:visited, span.MsoHyperlinkFollowed
{color:purple;
text-decoration:underline;
text-underline:single;}
span.textexposedhide
{mso-style-name:text_exposed_hide;}
span.textexposedlink
{mso-style-name:text_exposed_link;}
span.textexposedshow
{mso-style-name:text_exposed_show;}
@page Section1
{size:612.0pt 792.0pt;
margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm;
mso-header-margin:35.4pt;
mso-footer-margin:35.4pt;
mso-paper-source:0;}
div.Section1
{page:Section1;}
–>

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. tammikuu 17, 2010 4:32 pm

    Good job/

  2. tammikuu 17, 2010 4:32 pm

    Good job/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: