Skip to content

Piirretyn ruhon sisältö

syyskuu 30, 2009

No hyvä on, Vals Im Bashiria katsoessani pystyin keskittymään lähinnä animaation ja live actionin suhteeseen pohtiessani kysymystä "miksi tämä on toteutettu animaationa?"

Vasta leffan jälkeen kuulin kaveriltani, että "animaation epätarkkuus tukee hienosti muistojen katoavuutta". Mitään tuollaista en ollut tullut ajatelleeksikaan, paitsi ehkä intuitiivisesti. Ehkä tämä on kuitenkin yksi painavimmista syistä. Samalla se artikuloi (hivenen romanttisesti minun makuuni) hyvin tehdyn animaation edun suhteessa live actioniin: animaatioelokuvat tuntuvat jostain syystä "elokuvallisemmilta" kuin live action -elokuvat. Ehkä jo jokaisen kuvan eteen nähty vaiva tekee sen; kun todellisuus todella luodaan tyhjästä, jokainen hiukkanen ja ruutu. Ei ole miljöötä, jota käyttää hyväkseen, paitsi ehkä jäljentäen. Ja kasvot, eleet, ympäristö, fysiikan mallinnus. Animaatio herättää joitain asioita henkiin, joitain se maalaa staattiseksi taustaksi, jotain se jättää tyystin tekemättä. Saman tekee myös normaali elokuva, mutta ei tietenkään samalla tarkkuuden ekonomialla.

Kenties voisi sanoa, että live action -elokuva on vieraantunut kuvastostaan, kuvaamansa maailman ruumiillisuudesta ja aistikkuudesta. Kaiken tämän animaatio saattaa puolestaan saavuttaa hienosti, vaikka välissä onkin ylimääräinen representaatiokalvo. Ehkä juuri siksi. Kenties muoto tarvitsee tässä vieraannuttamista, jotta elokuvan maailman voi kokea "totena" tai koskettavana. Tietenkin on myös perinteisiä elokuvia, jotka onnistuvat tässä upeasti, kuin hengitys. Yleisesti elokuvien tendenssi on kuitenkin jatkuvasti yhä enemmän ja enemmän pois tilallisuudesta ja korporeaalisesta aistillisuudesta kohti tarinaa, yhteiskunnallista pintarakennetta ja henkilöhahmoja (puhumattakaan erikoistehosteista ja muodikkuudesta). Tai ehkä niin on ollut aina.

Näitä minä joka tapauksessa Bashiria katsoessani mietin. Ei se tietenkään ole yhtä hienosti ja ihanasti animoitu kuin esimerkiksi Miyazakin elokuvat, mutta tunnelma on miellyttävä ja utuinen. Toisaalta tämä on myös kovin helppoa; animaation keinoja käyttämällä voi haksahtaa herkästi epätodellisen tuntuiseen näennäissyvällisyyteen. Sekaisin hieman unta, hieman muistia, hieman new agea, hieman nukkavierua taidehumanismia…

(Varmasti yksi painava syy animaatioksi päätymiseen oli myös raha: animaation keinoin lienee aika paljon halvempi tehdä esimerkiksi kaupunkitaistelukohtauksia. Ei tarvitse myöskään huolehtia lokaatioista jne. Toisaalta, asiaa sen kummemmin tarkistamatta, minusta tuntuu että Bashir on tehty aidon kuvan päälle animoiden [kuten Linklaterin Waking Life ja A Scanner Darkly], sen verran aidoilta tilanteet ja kasvot vaikuttavat.)

Metodi kuitenkin pehmentää viestiä (joka vääjäämättä on poliittinen ja sodanvastainen) omituisesti ja vähän arvelluttavastikin, toisaalta kiinnostavasti: verinen sota ei näytä animoituna ylenpalttisen rankalta ja ihmisten etniset piirteet eivät piirry niin selkeästi. Aivan kuten, kärjistäen, animehahmot eivät näytä – ainakaan länsimaalaisen silmään – siltä, miltä oikeat japanilaiset näyttävät. Hahmot ovat toisaalta luonnosmaisuudessaan juuri sopivan ilmeettömiä, jotta ilmeet ja tarkat piirteet voi mielessään täydentää itse; siinä mielessä animoidut ihmiset ovat kuin eläimiä. Tosin animoituihin ihmishahmoihin koetamme istuttaa ja asentaa inhimilliset piirteet, eläimiin ainoastaan peilaamme ne.

Mutta mitä ajan takaa on se, että vaikka äsken puhuin animoidun elokuvan vahvasta elokuvallisuudesta, animaatiolla tehty sota tuntuu kuitenkin kaukaisemmalta kuin live actionilla kuvattu sota. Ainakin Bashirin tapauksessa, jossa mukaan astuu vielä dokumenttiluonne; leffahan pohjautuu aitojen israelilaisten sotaveteraanien muisteloihin, jotka on animaation keinoin kuvitettu. Samalla tarjotaan myös oikeutusta animaatiolle; muistot ja unet ovat kenties mustavalkoisia, kenties piirrettyjä, kenties pelkkiä tuoksuja tai tunteita. Ei se näin helppoa ole, varsinkin jos suhtautuu tarkovskilaisittain, mutta vulgaarikokemuksestahan nyt onkin kysymys. Jonkin runollisuuden pystyy välittämään animaatiolla, mutta runollisuus on aina jossain määrin fiktiivistä, tai maailmasta hieman ylös nostettua (ei silti maailmasta erillistä). Ainakin minulle kuitenkin tuli tunne, että Bashir haluaisi välittää sodan todellisuuden jotenkin kokemuksellisesti ja totena, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti. Se taasen tuntuisi vaativan dokumentaatioluonnetta. Hyvin kummallinen onkin se hetki, kun elokuvan lopussa nämä israelilaiset animehahmot muuntuvat arkistofilmikuvan aidoiksi, kaduilla vaeltaviksi ja lapsiaan ja miehiään sureviksi itkijänaisiksi. Ero animaation todellisuuteen on pysäyttävä, kuin jostain täysin toisesta teoksesta. Luulen sen olevan tarkoituksellista; "herääminen" "todellisuuteen".      

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: