Skip to content

Ylevät liskoaivot

syyskuu 9, 2009
tags: ,

Oikeastaan District 9 on juuri niin hämärä leffa, kuin miltä Peter Jacksonin tuottama, apartheidia peilaava eteläafrikkalainen scifi-mocumentary ajatuksena kuulostaakin. Jo päähenkilö Wikus (Sharlto Copley) on iljettävähkön itsekäs, hyväuskoisen typerä ja opportunistinen lurjus, joka vieraannuttavan paksuine aksentteineen poikkeaa toimintaleffojen normaalista protagonistimallista. Hän ei ole samastumiskelpoisen oikeamielinen, mutta ei myöskään ambivalentti ja karhean mieluisa antisankari. Wikus on pikemminkin eklektinen sekoitus The Officen hahmojen antikarismaa (sillä erotuksella että Wikuksesta, jostain ihmeen syystä, pidetään), japanilaisen animen rasavillien katupoikasankarien omaan napaan tuijottelua ja Bad Tasten reikäpäistä Derekiä, tai kenties Braindeadin Lionelia. Aivan kuin hahmon päähän menisi tukko piuhoja, jotka ottavat vastaan satunnaisia käyttäytymisimpulsseja. Wikus on kuin sarjakuvahahmo. Loppua kohden hahmo normalisoidaan fiktioiden hyveellisten ihmisten perussakramentilla: uhrautumisella.

En osaa sanoa, onko Wikuksen hahmon sietämättömyys ja täydellinen asiaankuulumattomuus ihanaa vai kammottavaa. Vaakani heilahtelee. Väistämättä tällaisten hahmojen kohdalla pinnalle pulpahtaa camp-faktori, varsinkin kun tuottajana on reikäpäisestä kulttikamastaan tunnettu Jackson, jonka erityisalaa kestämättömät hahmot ennen LOTR-trilogiaa olivat.

Vielä oudomman hahmosta tekee se, että elokuva sijoittuu rotusortoiseen Johannesburgiin, ja on samalla hömelö poliittinen allegoria apartheidista; 20 vuotta sitten kaupungin yläpuolelle ilmestyi valtava muukalaisalus, jonka sisältä paljastui miljoona nääntymispisteessä olevaa avaruusolentoa (jotain ravun ja hyönteisen väliltä, mutta pystyssä kävelevää ja varsin humanoidista). Näitä olentoja kaupunki sitten alkoi hyysätä aidatun ja tarkasti vartioidun alueen sisällä, josta seurasi mellakoita, loputonta debattia, politikointia, keplottelua (luonnonvarojen ja työvoiman sijasta muukalaisilla on vierasta teknologiaa) ja niin edelleen. Elokuva onkin parhaimmillaan alkupuolella, kun se kerii nopeasti dokkarimaisena tilkkutäkkinä, henkilökuvina, uutiskatsauksina ja haastatteluina lyhyen historiikin siitä, miten oliot vähitellen alkoivat slummiutua, ryöstellä ja sortua ilkivaltaan. Ajatus roskia tonkivien avaruusolioiden sulkemisesta yhteiskunnan periferiaan on yllättävän kihelmöivä, vaikka apartheid-rinnastus tekeekin parhaansa banalisoidakseen koko jipon.

Vähitellen dokumentaarinen ote kuitenkin karistuu ja huomio keskittyy Wikukseen ja tämän toilailuun, sekä muutamaan olioon, jotka koettavat päästä kotiin käynnistämällä avaruusaluksen, joka puolestaan vaatii erityistä polttoainetta jne. Juonikuvio regressoituu tietokonepelimäiseksi, joka myös toimintaseikkailuelokuvien kaavana tunnetaan; intron ja esittelyn jälkeen täytyy tehdä pienempi tavoite A ja hieman vaativampi B, jotta voi suorittaa suurimman, vaikeimman ja vapahtavan tavoitteen C. Täten siis myös hillitön räiskintä lisääntyy kohti loppua ja leffa alkaa muistuttaa Half-Life 2:n ränsistynyttä kaupunkisotageometriaa muukalaisteurastuksineen.

Toimintaan keskittyminen ja toisaalta hahmojen yksiulotteistaminen kuihduttavat samalla koko suuren mocumentary-tyylillä rakennetun kattolehvästön, ja loppu on automaattivaihteella vedettyä aurinkokäristettyä räimettä. Wikuksen muukalaiseksi-tuleminen nostattaa odotuksia (leffan päämotiivi on Wikuksen mutaatio, joka käynnistyy hänen saatuaan muukalaismutageeniä kehoonsa), joskaan mitään häiritsevyydessään Cronenbergin The Flyn tasolle yltävää abjektipornoa ei nähdä. Orgaanismetallisen muukalaisrobottihaarniskan (sic) sisälle päästyään Wikus alkaa jo hieman näyttää lisko/rapumaiselta muukalaiselta; yhtäkkiä hän on sympaattinen ja ilmeikäs.

Sillä epämieluisien ihmishahmojen vastapainoksi CGI-animoidut muukalaiset ovat varsin ilmeikkäitä ja toisaalta koskettavia juuri siksi; niiden kasvojen ilmeitä ei täysin pysty tunnistamaan tai lukemaan. Ne näyttelevät paljon paremmin kuin ihmiset, ne ovat luonnollisempia. Huutavan kasvollisuuden puute leikkaa niiden vahvoistakin eleistä ja ilmeistä intention liiallisen selkeyden. Aivan kuin eläimistäkin. Ihmisissä on jotain liikaa, jotain hypertodellista ja inflatorista. Siinä mielessä minäkin olen katsojana ja joskus ihmisenäkin misantrooppi: esimerkiksi koirat ovat mielestäni, intuitiivisesti, aina ilmeikkäitä ja arvokkaita. Ehkä ne ovat moraalin ulkopuolella. Olemisessa. Mutta sen tiedostaminen ja todistaminen särkee sydämen.

Mainokset
9 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    syyskuu 11, 2009 6:33 pm

    Kantaaottavuutta ja kökköironiaa videopelisukupolvelle, vitun rasittava (etenkin se Wikus), lähdin kolmen vartin jälkeen pois salista. Tuntuu että samaa osastoa – samanlainen paha maku tuli suuhun – kuin joku Pan’s Labyrinth, jonka loppuun saakka katsomista kadun vieläkin.
    – Aimonyymi

    • syyskuu 11, 2009 6:41 pm

      on ehkä syytä muistaa, että videopelisukupolvia (ja jotain vielä enemmän) ovat kaikki tulevat sukupolvet. wikus oli hyvin rasittava ja siksi juuri jokseenkin kiinnostava. ja niin edelleen. useam tuntui tuostakin näytöksestä lähtevän pois. omituista. oli tämä parempi kuin pan’s labyrinth, joka oli yksinkertaisesti pateettinen ja banaali. kantaaottavuuden pyrin parhaani mukaan unohtamaan districtiä katsoessa.

    • syyskuu 11, 2009 6:41 pm

      on ehkä syytä muistaa, että videopelisukupolvia (ja jotain vielä enemmän) ovat kaikki tulevat sukupolvet. wikus oli hyvin rasittava ja siksi juuri jokseenkin kiinnostava. ja niin edelleen. useam tuntui tuostakin näytöksestä lähtevän pois. omituista. oli tämä parempi kuin pan’s labyrinth, joka oli yksinkertaisesti pateettinen ja banaali. kantaaottavuuden pyrin parhaani mukaan unohtamaan districtiä katsoessa.

  2. Nimetön permalink
    syyskuu 11, 2009 6:33 pm

    Kantaaottavuutta ja kökköironiaa videopelisukupolvelle, vitun rasittava (etenkin se Wikus), lähdin kolmen vartin jälkeen pois salista. Tuntuu että samaa osastoa – samanlainen paha maku tuli suuhun – kuin joku Pan’s Labyrinth, jonka loppuun saakka katsomista kadun vieläkin.
    – Aimonyymi

  3. Nimetön permalink
    syyskuu 11, 2009 6:55 pm

    Joo, huonosti muotoiltu tuo ’sukupolvi’. Tarkoitin sellaista tarinankerrontaa/kerronnan tasoa/laatua joihin yleensä törmää tietokonepeleissä (kaikki suositut seikkailu/roolipelit).

    • syyskuu 11, 2009 7:00 pm

      huomasin aivan saman, kuten tuossa merkinnässäkin kirjoitin. aihealueenkin puolesta mentiin erittäin lähellä nykyaikaisia toiminta/scifipelejä.

    • syyskuu 11, 2009 7:00 pm

      huomasin aivan saman, kuten tuossa merkinnässäkin kirjoitin. aihealueenkin puolesta mentiin erittäin lähellä nykyaikaisia toiminta/scifipelejä.

  4. Nimetön permalink
    syyskuu 11, 2009 6:55 pm

    Joo, huonosti muotoiltu tuo ’sukupolvi’. Tarkoitin sellaista tarinankerrontaa/kerronnan tasoa/laatua joihin yleensä törmää tietokonepeleissä (kaikki suositut seikkailu/roolipelit).

Trackbacks

  1. Kesä-heinäkuun leffat | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: