Skip to content

elokuu 5, 2009
tags: ,

Charlie Kaufmanin Synecdoche, New York on sen verran hyvä, että oikeastaan minun olisi pitänyt lopettaa sen katsominen ainakin neljään eri otteeseen; omaksumiskyky ei vain tahtonut enää riittää. Kaufman kävelee elokuva elokuvalta vaikuttavammin nykytaiteilijalle välttämättömien itsetietoisuustasojen lävitse sillä ainoalla keinolla, joka tuntuu juuri nyt luontevalta; kronologisen juonenkulun ja koko kronologisen tajunnan sekoittamisella. Tarkoitan tällä antikronologisuudella keskimäärin kaikkea muuta kuin ilmiselvintä, eli aikajatkumon räpläämistä, joskin myös sitä. Väistämättä tämä liittyy päässäni Deleuzeen (elokuvaa katsoessani pystyin sulkemaan termin "rihmasto" häiritsevän harvoin ulos) ja toisaalta dekonstruktioon, mutta en haluaisi sen liittyvän, sillä ne ovat vanhoja meemejä.

Kaufmanin elokuvassa hahmot vanhenevat hetkessä – tai vanhenemisesta "unohdetaan kertoa" normaalein elokuvallisin keinoin, muuttavat sukupuoltaan (tai hankkivat toista sukupuolta olevia ihmisiä näyttelemään itseään), ostavat taloja jotka ovat tulessa (jne.) ja kaikki tuo on poeettisesti luontevaa (eikä tuolla pilkutetulla rimpsulla ole väliä, koska en halua sen tarkoittavan sitä, mitä tuollaiset rimpsut yleensä tarkoittavat). Tälläkin tavalla toimii cut-upin estetiikka. Ihmettelen vain miten Kaufman onnistuu tekemään sen niin luontevasti ja sujuvasti. Elokuvassa. Se on jo todellisuutta enemmän.

Eikä kysymys ole mistään sattumanvaraisesta tekotaiteellisuudesta tai pakotetusta surrealismista, yhtä vähän kuin missä tahansa muussa taiteen tekemisen metodissa. Jollain tavalla on vain luotettava siihen, mikä on oikealla tavalla mielekästä ja häiritsevää. Jos se ei kosketa muita, ei sille mahda enää mitään, ei tässä vaiheessa. Mieli menee niin järkyttävän pitkälle ja syvälle. Jotkut seuraavat sitä. Siinäkin mielessä Kaufmanin elokuva on hyvin henkilökohtainen; se on autistisen ja eriytyneen mielen tuotos. Luultavasti se ei ole niin helposti yleismaallinen kuin jossain määrin samoja keloja rullaava Eternal Sunshine of the Spotless Mind, ainakin se on ahdistavampi ja lähempänä syöveriä eikä siinä ole niin helposti rakastettavia hahmoja, mutta siksikin/juuri siksi se on niin vaikuttava.

Viimeisessä kohtauksessa päähenkilö sanoo rakastavansa naista, jota ei ole koskaan aiemmin tavannut ja jota katsojakaan ei tunne.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: