Skip to content

Antichrist

kesäkuu 26, 2009

On ilmiselvää, että Lars von Trierin kaltainen moralisti ja kaikki mahdolliset keinot hyväkseen käyttävä ihmisvihaaja (nämä eivät ole negatiivisia määreitä) ei tule koskaan tekemään puhtaan kaunista, herkkää ja nostalgiaa päävoimavaranaan käyttävää elokuvaa, ei siinä mielessä "konservatiivista" taide-elokuvaa kuin esimerkiksi Tarkovski tai Ozu. Tai Wong Kar-Wai. Tavallaan hyvä, sillä sellaisten elokuvien aika tuntuu olevan ohi; kukaan ei osaa enää tehdä niitä, eikä niille ole tilausta. Trier pelaa aivan erilaisilla energioilla. Antichrist on askel "oikeaan" (tai ainakin kiinnostavampaan) suuntaan Dogvillen ja Manderlayn viritellyn sosiologisen ja umpikäsitteellisen pakottamisdraaman jälkeen. Kiinnostavinta onkin elokuvan omistus Andrei Tarkovskille. Trierin elokuvissa ei ole ollut oikeastaan mitään yhtymäkohtia Tarkovskiin, mutta yhtäkkiä viittauksia löytyy lähes jokaisesta kuvasta. Ja miten salakavalaa onkaan yhdistää tuohon usvaiseen kauneuteen, sateesta täyttyviin astioihin ja tuulessa supistelevaan metsään klitoriksen silpomista saksilla ja valtavaa kullia joka ejakuloi verta (triviana mainittakoon, että vaikka elokuvan graafisimmissa pornosteluissa on sijaisnäyttelijöitä, on Dafoella huhupuheiden ja legendan mukaan hervottoman kokoinen slarva).

Itse luen Tarkovski-omistuksen ja viitteet osaksi Trierin tervehtymisprosessia; depressio ja ahdistus ovat olleet viime vuosina hänen elämänsä pääsisältö ja elokuvaa tehdessään hän ei itse pystynyt käyttämään kameraa, koska hänen kätensä tärisevät niin paljon. Omistus on jopa hieman lapsellinen, infantiili, hätähuuto, mutta myös kaunis ja erityisesti elokuvaa taidemuotona ja individualistisena pyrkimyksenä kunnioittava ele; Antichrist on selkeästi hyvin, hyvin henkilökohtainen. Individualismi on myös nähdäkseni ainoa lähes poikkeuksetta toimiva keino tehdä taidetta: uskomaton ja häpeällinen henkilökohtaisuus. Trier tekee mitä lystää, on vaikea, shokeeraa (koska ihmiset ovat keskinkertaisia ja ottavat järkyttyäkseen) ja julistaa itsensä jumalaksi. Kaikki tuo on vain mukavaa bonusta, sillä elokuva seisoo helposti omilla jaloillaan ja pelaa spektaakkelia vastakarvaan juuri siinä ainoassa mahdollisessa kohdassa (jonka spektaakkelin ruoho aikoinaan myös, lopulta, täyttää).

Trier on yksinkertaisesti kysynyt itseltään lähteäkö kuvaamaan kaikkea sitä väkivaltaa ja pornoa joka hänen ajatuksensa – ja kaikkien muiden vähänkään herkästi kokevien nykyihmisten – mielen täyttää. Ja Larshan lähtee, sillä esimerkiksi väkivalta ei ole vapaasti muovautuvassa fiktion ja fantasian maailmassa mikään tabu, vaan keskeisintä mahdollista kuvastoa. Se on juuri se aines, joka tällä hetkellä lävistää kaiken hyvin voimakkaasti. Nopeat, väkivaltaisen seksuaaliset kohtaamiset ja leikkaukset. Elokuva/televisio/videopeliväkivallan vaikuttaminen tosimaailmaan ei ole erityisen kiinnostava kysymys, koska typeryskin ymmärtää, että kysymys on symbolisista voimista ja energioista eikä mimesiksestä; jos fantasioissa ei saisi raiskata ja tuhota, tosimaailma olisi vielä aavistuksen kammottavampi paikka. Väkivalta on kuvastoa, värejä, rytmiä ja sävyjä. Valtaosa elokuvaväkivallasta on tapettia, koska mikä tahansa esteettinen keino lakkaa merkitsemästä mitään liikaa ja huonosti käytettynä. Muuta väittävät ovat hihhulihumanisteja, jotka eivät ymmärrä, että hyssyttelemällä ja lykkäämällä huonoa oloa tälle kulttuurimeemistölle epätyypillisille urille tätä kaikkea paskaa ei pystytä selvittämään.

Näin hyvin tehty elokuvaväkivalta sai minut käytännössä hurraamaan katsomossa. 

 
Loppuun asti Antichrist ei toimi; se ei ole täysin ehyt ja se hukkaa hienoa ahdistuksesta tehtyjen tilojen potentiaaliaan liian suoraan ja räikeään (jos kohta nokkelaan ja hyvin kuvattuun) väkivaltaan. Se myös loppua kohden muotoutuu jonkinlaiseksi kauhuelokuvaksi, mikä ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta poikkeuksellisen hienoja kuvia, tai oikeammin kohtauksia, joista hetkittäin näkee, miten Trier kokee ahdistuksensa ja kauhunsa. Nuo tilat eivät yleensäkään vastaa omia ahdistuksen ja kauhun tilojani, mikä on mielenkiintoista, sillä suoraa samastumista ei pääse syntymään, ainoastaan jonkinlainen ymmärryksen paralleeli. Tästä Elitisti.netin Jetro Suni kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti: 

Vaikka Antikristus on toiminut Trierin omien sanojen mukaan hänelle itseterapiana, se toimii hyvin myös eräänlaisena kaksisuuntaisena peilinä Trierin itsensä ja elokuvan katsojan välillä. Peilin valonläpäisytaso vaihtelee yksilökohtaisesti. Peili voi päästää läpi valoa katsojan nähdessä tällöin Trierin, tai heijastaa sen, jolloin katsoja näkee itsensä. Joidenkin yksilöiden kohdalla valo ei heijastu lainkaan, eikä katsoja näe yhtään mitään – kenties vain häivähdyksen jostain mielipuolisesta ja tarkoituksettomasta.

Antichristissä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta sitä ei rakenneta tarpeeksi rauhallisesti ja pitkään, Trier ei mene tarpeeksi syvälle. Väkivalta on, tässäkin tapauksessa, helpoin ratkaisu. Väkivalta ja paneminen. Jälkimmäistä käytetään melko huonosti ja itsestäänselvästi, ei kovinkaan kipeästi. Loppua kohden mukaan tulevat "Hyvä vs. Paha / saatana / antikristus / vuosituhantiset naisvainot" -motiivit eivät myöskään toimi ja onnistuvat olemaan banaaleja. Voi johtua siitä, että olen lukenut viime aikoina sen verran paljon Zizekiä, että olisin mieluummin nähnyt psykoanalyysiosaston suoritettavan ehdan toiseuspornon eikä typerien puolimytologisten kliseiden avulla. Mutta kuten virkkeessäni implikoituu, samanlaiseksi mytologiseksi puuroksi voidaan lukea myös Zizekin lacanilaisuus. Lopun "suuri kertomus" piinattujen/pahojen naisten sieluineen, kuten myös luonnollisen valinnan piinaamien eläinten haamut ovat jotenkin asian vierestä. Lars teki henkilökohtaisen valinnan. Minä olisin preferoinut toisin. Asiasta on loppujen lopuksi hyvin vähän varaa motkottaa.

Vaikka Darwin-motiivi onkin ankea ja loppuunpiiskattu, on puoliksi syntynyt varsa perseestään roikkuen metsässä kirmaava peura erityisen häiritsevä kuva. Myös ketunkolosta löytyvä, puolittain haudattu, koloon ryömineen piilopaikan helvetillisellä kaakatuksellaan paljastava lintu ja sen hengiltä hakkaaminen (tai yrittäminen) häiritsee. Oma lempikohtaukseni oli kuitenkin se, jossa Willem Dafoen esittämä mies nukahtaa käsi metsämökin ikkunasta ulkona. Hänen herätessään käsi on täynnä itsensä pulleaksi syöneitä punkkeja. Monia kymmeniä. Trier jakaa ilmeisesti sairaalloisen punkkifobiani. Ei yhtä, kahta tai edes viittä, vaan kymmeniä pulleita punkkeja. Niin monta, että järkevä symmetria ja sommittelu rikkoutuvat. Juuri siksi kohtaus on mahtava.  
 

Mainokset
5 kommenttia leave one →
  1. kesäkuu 26, 2009 2:55 pm

    Miten tollaiset eläinkidutuskohtaukset on tehty? Oliko ne oikeita eläimiä? Mä en kyllä aio tuota katsoa, hyvä että luin tämän, niin tiedän, että kaltaiselleni hippipenskalle se olisi varmasti liikaa.

    • kesäkuu 26, 2009 3:24 pm

      tietokone-efekteillä tai tarkasti vahdittuna, tietenkin. muistan lukeneeni leffan lopputeksteistä.

    • kesäkuu 26, 2009 3:24 pm

      tietokone-efekteillä tai tarkasti vahdittuna, tietenkin. muistan lukeneeni leffan lopputeksteistä.

  2. kesäkuu 26, 2009 2:55 pm

    Miten tollaiset eläinkidutuskohtaukset on tehty? Oliko ne oikeita eläimiä? Mä en kyllä aio tuota katsoa, hyvä että luin tämän, niin tiedän, että kaltaiselleni hippipenskalle se olisi varmasti liikaa.

Trackbacks

  1. Maaliskuun leffat | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: