Sananen jokaisesta tänä vuonna katsomastani elokuvasta

Urban Legend (Jamie Blanks) ”Perushyvin” tehtyä teinikauhua, eli nättejä nuoria ihmisiä kotoisassa college-ympäristössä. Eli täysi turhake. Jokaisessa slasherissa tulee olla twisti, sellainen on myös tässä. Helvetin huono sellainen. Paskenee armotta loppua kohden.Sin Eater (Brian Helgeland) Heath on kiva nähdä hengissä, mutta aikamoista pakasteturskaahan tämä muuten on. Halvan oloinen. Siitä hämmentävä kauhuleffa, että periaatteessa pahista ei ole. Shannyn Sossamon on läähky.

Batman Begins (Christopher Nolan) Parempi kuin muistin, mikä ei ole vielä paljon. Raskassoutuista ja epäeleganttia velliähän nämä uudet Batmanit ovat.

For da Love of Money (Pierre Edwards, Mike Williams) En osaa perustella miksi katsoin tämän ghettoparodian. Varmaankin hillittömän alhaisen Imdb-arvosanan vuoksi. Vitun löysää ja neitimäistä touhua.

 

Querelle (Rainer Werner Fassbinder) Fassun räikeä homopornofiilistely tarjoaa limakarvaisen kolonsa Kenneth Angerin suuntaan. Aika huuruista matskua. Taitaa olla samalla paras katsomani Fassbinder, kerrankin jotain mikä ei ole niin viriteltyä.

 

Shadow of a Doubt (Alfred Hitchcock) Perushyvä Hitchcock. En muista mitään mainitsemisen arvoista.

 

The Wrestler (Darren Aronofsky) Eihän tässä mitään muuta ole kuin Rourke. Tällainen ”realistinen” kuvaustapa ei ole kovinkaan kiinnostavaa, hahmon se tietysti nostaa tapetille. Tekemällä Rourken myytin ja rujouden varaan tehty. Tarinakin on lopulta kaikkien urheiluleffakliseiden mukainen.

 

Chung Hing sam lam (Wong Kar Wai) Kyllä minä Wain leffoista tunnun diggaavan, vaikka niiden ylisanaiset kritiikit ovatkin aina ällöttäviä ja vääristä lähtökohdista. Näillä saa satavarmasti sen ärsyttävän (ei minkään) kaihon päälle, jos on sen onnistunut jostain syystä karistamaan.

Bande à part (Jean-Luc Godard) Joissain Godardin elokuvissa kiinnostavaa on lähinnä henkilöiden huoleton oleminen maailmassa, niin tässäkin. Muutoin onkin sitten aikamoista ruiskimista. Tanssikohtaus on siisti.

 

Chicken Little (Mark Dindal) Katsoin tämän suomeksi dubattuna. Perustietskarianimaatiokomediaa koko perheelle. Ei näistä voi oikein sanoa mitään.

 

Shi gan (Kim Ki-duk) Kimi on hyvä jätkä. Ei tämä niin hyvä ole kuin Saari tai Viisi vuodenaikaa tai edes Rautakolmonen, mutta ihan kivaa matskua. Lopuksi menee, kuten Ki-dukilla aina, liiaksi räpläämiseksi.

 

Hellboy 2: The Golden Army (Guillermo del Toro) Yhdentekevähkö. Liikaa tilpehööriä. Sarjisleffat ovat jo hyvän aikaa uponneet krumeluurimeemiin, jolla lienee jo oma puhelinnumero ja Facebook-tili.

 

Le Souffle au Coeur (Louis Malle) Viehättävä ja vähän räväyttäväkin, Proustin Kadonneen ajan Balbec-jaksolle kumarteleva oidipaalikompleksi.

 

Un condamné à mort s’est échappé ou Le vent souffle où il veut (Robert Bresson) Bressonin hiottu kone uusintakatsannossa. Ei se huonokaan ole, mutta ei siitä voi mitään ulosmitatakaan; ei minkäänlaista haavaa.

 

The Fall (Tarsem) Kyllä Tarsem visuaalit osaa ja aluksi näyttääkin hyvältä, mutta sekoilua on aivan liian vähän ja leffa vähän lässähtää. Silti ihan mukava pieni fantasialeffa; tällaisia mielikuvitusmarsseja leffateattereissa katseltaisiin CGI-myllyjen sijasta, jos maailma olisi…tai no, ei se niin erikoinen tämäkään ole. Sain muistaakseni päänsärkyä, jos kohta se lieni jo latenttina läsnä.

 

Night of the Creeps (Fred Dekker) Paska kulttikauhuleffa ei ole oikealla tavalla paska.

 

Rock School (Don Argott) Dokkari aidosta School of Rockista. Vetäjä Paul Green on selkestä kaheli ja infantiili, eikä oikein vaikuta että mitenkään hyvällä tavalla. Silti on sympaattista nähdä teinejä soittamassa helvetin hankalia Zappan biisejä Zappa-festivaaleilla.

 

Stranger Than Fiction (Marc Forster) Ihan symppis metailuleffa (päähenkilö huomaa olevansa kirjan päähenkilö), joka tosin ajautuu loppua kohden sellaiseen pisteeseen, ettei voi päättyä tyydyttävästi. Turhakehan tämäkin on, kasattu liimaisen carpe diem -kliseen varaan. Oikeastaan aika helvetin ällöttävää. Emma Thompson vetää muuten (sinänsä umpikliseisen kirjailijahahmonsa) hyvin.

 

Liikkumavara (Annika Grof) Joo, ei siellä Suomen eduskunnan ja hallituksen työryhmissä mitään kovin suuria sieluja leiju. Armottoman puolueellinen, sinänäsä, tavallaan, siihen suuntaan mihin kuuluukin, vaikka se ei olisi edes tarpeellista; nämä tyypit hautaavat kyllä itsensä. Katsoja muuten laitetaan samastumaan itkevään SDP-naiseen ja siihen, että toivo on menetetty. Ei mitenkään järin rakentava tulokulma näinä loppuasutuksen aikoina.

La Moustache (Emmanuel Carrère) Carrèren Kafka-pastissi oli jo kirjana tylsää paskaa. Ranskalaiset osaavat kyllä nämä kliiniset, vähän ”levottomuutta herättävät” turhakkeet. Kuin nielisi sideharsoa, tosin sillä erolla että sideharson nieleminen aiheuttaa jonkin reaktion.

 

Watchmen (Zack Snyder) Mooren sarjiksen pornoversiosta olen kirjoitellut jo liikaakin.

 

Deux hommes dans Manhattan (Jean-Pierre Melville) Kepoinen välityö. Sellaiselta se ainakin tuntuu. Uuden Aallon aikaan tehtiin kyllä aika paljon aika helvetin turhaa ja keinottelevaa kamaa. Eihän näitä oikein mikään oikeuta. Tylsää, pikkunäppärää, merkityksetöntä.

 

V for Vendetta (James McTeigue) Melko Orwelliksi menee, tässähän on jopa The Wall -sävyjä. Hauskaa, miten tuo sävy tulee heti, kun brittiläisyys on enemmän läsnä. Tosin niitä sävyjä oli jo sarjiksessakin, en muista enää, siitä alkaa olla aikaa. Hyvä sarjisleffa, mahdollisesti paras. Kyllä: keskinkertaisuus tuhotaan nimenomaan räjäyttämällä asioita. Pitää yksinkertaisesti räjäyttää tarpeeksi.

 

Martyrs (Pascal Laugier) Laugierin väkivaltapornokohuleffa on melko tyhjä ja kolkko, lopulta omituisen valistuksellinen. Loppua kohden väkivallasta tehdään kliininen ele ja se institutionalisoidaan, mikä on tavallaan oikein, mutta vain jonkinlaisen kankean vertauskuvallisuuden kautta. Lopputwisti ja koko touhun perustelu ei toimi lainkaan, tyylitajuttomuudessa mennään melko harmaalle alueelle. Periaatteessahan tämä on vastaliike kaaokselle. Juuri se ei toimi. Ei minkäänlaista haavaumaa, ei mitään kipeää, ainoastaan yläastetasoisia mystishakuisia ajatuksia.

 

Quantum of Solace (Marc Forster) Viimeisin Bondi hajoaa loppua kohden täysin ja on muutenkin huseeraten ja sekavasti ohjattu. Casino Royalen kipeyden jälkeen tämä on tyylitajuton, löysä ja fokusoimaton.

 

Zeitgeist: Addendum (Peter Joseph) Tästäkin kirjoitin aiemmin. Armotonta propagandaa, mutta niin sen tulee ollakin.

 

A londoni férfi (Béla Tarr) Tarrin uusin on paha pettymys ja itse asiassa aika yhdentekevä leffa.

Sanshô dayû (Kenji Mizoguchi) Pateettista, mutta toimii silti. Joitain vuosia sitten olisin pitänyt kuin hullu puurosta.

 

Les Amants (Louis Malle) Vähän liikaa tässäkin on yhdentekevää ranskalaista vatkaamista, mutta seassa on hienoja kohtauksia.

 

Csillagosok, katonák (Miklós Jancsó) Teknisesti perhanan siisti sotaleffa. Vähän jää etäiseksi ja ensimmäisen kohtauksen asettama lupaus ei oikein ikinä lunastu. Tästäkin olisin pitänyt nuorempana enemmän.

 

Ivanono detstvo (Andrei Tarkovski) Tarkkiksen ensimmäinen täyspitkä uusintakatsannossa. Ei kyllä enää tämäkään mitenkään ylenpalttisesti putoile. Vähän ikävää huomata, että ainakin nämä vähän heikommat Tarkovskit tuntuvat olevan tietyn kehitysasteen juttuja.

 

Sayat Nova (Sergei Paradjanov) Granaattiomenoiden aika on niin överisti symbolistista, että se voi olla enää vain siistiä. Hyvää matskuahan tämä on, saisi olla vielä intensiivisempää. Syön hattuni jos Tarsem ei ole katsonut Paradjanovia.

 

Lawrence of Arabia (David Lean) Itse asiassa aika helvetin hyvä ja vinokin leffa. Tosin alkuteoksesta tuskin voi paskaa tehdäkään. Onhan leffa tietysti ihan saatanan pitkä, mutta pituuskin toimii hyvin: jälkipuoliskolla langetaan ja meininki löystyy, kuten asiaan pitkissä spektaakkeleissa kuuluu.

 

The Bridge on the River Kwai (David Lean) Lean taisi olla aika uniikki ohjaaja. Nämähän ovat aivan suvereenia viihdeseikkailutaidetta.

 

Ordet (Carl Theodor Dreyer) Ihan vitun pateettinen ja jopa mystisen saarnaava, mutta intensiivisesti tehty.

 

Les quatre cents coups (François Truffaut) Ties kuinka monetta kertaa Truffautin kepposet. Kyllä se hyvä leffa on, edelleen.

 

Lola (Jacques Demy) Aika löysää Uutta Aaltoa. Eihän näissä tarinoissa ole mitään mielenkiintoa. Vitun ranskalainen pseudoköyhästely. Ällöttävää. En olisi arvannut, että Anouk Aiméesta on mahdollista saada näin…epäviehättävä (tahattomasti, tietenkin).

 

Der Blaue Engel (Josef von Sternberg) Helvetin hyvä, yksi niistä harvoista tänä vuonna katsomistani leffoista, jotka tulivat vielä jotenkin läpi.

 

Scorpio Rising (Kenneth Anger) Angerin tuhnuinen nahkaprätkälyhäri väistää määrittelyä. No hyvä on: nykykatsannossa yhdentekevää.

 

Monsieur Verdoux (Charles Chaplin) Itse asiassa varsin hyvä. Ei niin liisterinen kuin Limelight, toinen myöhäistuotannon leffa. Chaplinin asema ikonina on tietenkin ainutlaatuinen ja eihän siinä voi kun herkistyä, kun kommunistivainojen aikaan ilmestynyt leffa vertauskuvallisesti näyttää, miten Amerikka junttiutensa tähden hylkäsi rakastetuimman hahmonsa.

 

Öszi almanach (Béla Tarr) Täysin erilaista Tarria kasarien alkupuolelta. Värillinen, muutamassa huoneessa tapahtuva keskusteluleffa. Itse asiassa aika kiinnostava, pidin.

 

Blindness (Fernando Meirelles) Hyvä idea (Saramagolta peräisin, ihmiskunta menettää näkökykynsä) hassataaan kliinisen tarkastitehtyyn henkiinjääntitrilleriin. Lienee systeemin vaatimus.

 

Monsters vs. Aliens (Conrad Vernon, Rob Letterman) Ensimmäinen näkemäni 3D-leffa. Efekti on hyperkolmiulotteisuudessaan (sillä eiväthän ihmiset näe tuossa mielessä kolmiulotteisesti) ihan hauska, leffa aika luuska.

 

Rachel Getting Married (Jonathan Demme) Anne Hathaway on tässä aika kuuma. En voi kuin sympata leffoja, joiden päähenkilöt ovat mielenterveysongelmista kärsiviä mustia lampaita. Ihan symppis pieni draama, hauska huomata, että Hollywoodin laitamilla voi edelleen tehda pienimuotoisia, melko juonettomia boheemidraamoja keskimääräisesti helkutin hyvin (rahallisesti) toimeentulevien ihmisten elintaso-ongelmista. Jos on pakko katsoa/tehdä treffileffoja, niin tällaisia niiden tulisi olla. Tunde Adebimpe vetaa siistin version Neil Youngin Unknown Legendista.

La Grande illusion (Jean Renoir) Hyvin toimii. Katsannon valopilkkuja.

 

Nightbreed (Clive Barker) Hirveää paskaa.

 

Pulp Fiction (Quentin Tarantino) Kyllähän ne dialogit hauskoja ovat edelleen. ”Vanhoihin” Tarantinoihin on aika hankala muodostaa suhdetta, ne olivat niin tärkeitä juttuja silloin teininä.

 

Limelight (Charles Chaplin) Pidin Ritari Siniparrasta enemmän. Chaplin on myöhäistuotannossaan armottoman pateettinen (mykkäleffoissa se ei näy niin hyvin) ja Diktaattori on selkeästi viimeinen suuri Chaplin-leffa. Ei tämäkään silti huono ole.

 

Der Baader Meinhof Komplex (Uli Edel) Äh, nämä uudet saksalaiset lähihistorialliset elokuvat (Perikato, Toisten elämät) ovat loppujen lopuksi melko tylsiä ja samantekeviä. RAFista en tosin tiennyt juuri mitään, joten kyllä tämä historiallisena pikakurssina menee.

 

The Devil’s Rejects (Rob Zombie) Zombien friikkijunttiperhekauhu on yllättävän toimivaa.

 

För att inte tala om alla dessa kvinnor (Ingmar Bergman) Bergmanin välityöosastoa. Kokeellinen ja flaneeraava komediasekoilu. Kiinnostavia juttuja, mahdollisesti juuri siksi, koska poikkeaa melko paljon muusta tuotannosta.

 

Garfield (Peter Hewitt) Joo-o.

 

The Dark Knight (Christopher Nolan) Toisella katsomisellakin raskas ja ylipitkä. Kaikki muu on skeidaa paitsi Jokeri. Aivan kuin Jokerin olisi käsikirjoittanutkin joku toinen. Ehkä kaikkien muiden hahmojen moraalin infantiilius on mukana vastapainoksi. Eckhart vetää myös hyvin; kiinnostavaa nähdä miten Two-Face nousee lentoon, jos jatko-osa Eckhartin kanssa joskus tehdään.

 

Jackie Brown (Quentin Tarantino) Sympaattinen pikku leffa (tavallaanhan tämä on indieleffa), jonka tunnen Tarantinon tuotannosta heikoiten (ellei Death Proofia lasketa, sen olen katsonut vain kerran), vaikka tämä oli ainakin kolmas katsomiskerta. Grierin ja erityisesti Forsterin hahmoissa on jotain ihastuttavasti elämään asettuvaa.

 

À bout de soufflé (Jean-Luc Godard) Hyvin tämäkin skulaa edelleen.

 

Une femme est une femme (Jean-Luc Godard) Varsin yllättäen Nainen on aina nainen taitaa olla paras näkemäni Godard.

 

Le Samouraï (Jean-Pierre Melville) Kirjoitin aiemmin jotain pientä Melvillen nappiosumasta. Tämä on kuin Bressonia kipeydellä vahvistettuna. Hieno leffa.

Bringing Up Baby (Howard Hawks) Parhaita komedioita koskaan minunkin mielestäni. Katharine Hepburn on oudon vastustamaton.

 

Il Grande Silenzio (Sergio Corbucci) Moukarilla päähän lyövällä lopetuksella varustettu spagettilänkkäri ei pärjää teknisesti eikä ennen kaikkea tilallis-fyysisesti Leonelle, mutta moraalisaralla tapahtuu varsin kiinnostavia asioita.

 

The Island (Michael Bay) Kyllä Bay osaa tällaiset vauhdikkaat scifirävellykset. Ihan näppärä idea (henkilökohtaisesti räätälöityjä ihmisklooneja kasvatetaan elinsiirtovarastoiksi, niitä/heitä hallitaan lumetodellisuudella), loppujen lopuksi melko turha leffa.

 

Mindhunters (Renny Harlin) Kyllä minä Rennyn suljetun tilan kikkailuleffan parissa viihdyin, vaikka onhan se armottoman typerä.

 

Star Trek (J.J. Abrams) Nörttiscifin uudestaanlämmittely pelastaa sen vähän mitä pelastettavissa on (juoni on aika uskomatonta paskaa) huumorilla.

 

Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution (Jean-Luc Godard) Godardin 60-luvun tuotannon tylsin ja tekotaiteellisin leffa uudestaankatsannossa, ei erityisemmin potkinut vieläkään. Tekoälyn hinkuvasti koriseva kurkkuääni (näyttelijä oli ilmeisesti kurkkusyöpää sairastava, äänirasialla puhuva mies) siteeraamassa Paul Eluardia on leffan harvoja hyviä juttuja.

 

Pirates of the Caribbean: Dead Man’s Chest (Gore Verbinski) Siinä on swashbucklingia, joten ei se voi olla täysin huono. Ensimmäinen osa oli yllättävänkin hyvä, tämä toinen jo sekavampi ja raskaampi ja kolmas on muistaakseni jo aikamoista turskaa. Muutamia hyviä toimintakohtauksia, silti, varsinkin se viidakossa tapahtuva vesimyllypyöräakrobaatteilu. Ja Davy Jones on hikkaa sairastavine lonkeroineen siisti hahmo.

 

Snakes on a Plane (David R. Ellis) Paskahan se on. Toimintakohtauksissa ei ole missään vaiheessa mitään järkeä. Meininki on jopa ihan hyvää siihen asti kunnes ne vitun käärmeet on pakko päästää irti.

 

Event Horizon (Paul W.S. Anderson) Katsoin tämän jo kolmanteen kertaan, joten jotain vetoavaa scifikauhuleffassa on. Okei, helvetin typerästi ja löysästi kässäröityhän se on, mutta ”helvetistä” palaneella avaruusaluksella on omat hetkensä; muutamia aika häiritseviä kidutuspornonäkymiä Hellraiserin tyyliin. Ne tosin pitää katsoa pysäytyksellä kuva kerrallaan, norminopeudella saa vain hämärän aavistuksen. Myös Sam Neilin madonreiässä vähän hassuja ajatuksia saavalle kipujeesushahmolle olisi suonut enemmän kurlutustilaa. Paljon hukattua potentiaalia. Mukavan synkeä ja väkivaltainen silti. Event Horizonilla on erityinen paikka sydämessäni. Sniff.

 

The Day the Earth Stood Still (Scott Derrickson) Ihan susipaskaa jeesusteluscifiä, jossa on lopulta tehty kaikki ihan vitun väärin. Jennifer Connelly vakuuttaa (ihan hervottoman epävakuuttavasti) keralla huippuärsyttävän adoptiokersansa hevonvitusta saapuneen maailmantuhoajan (Keanu Reeves, joka näyttää koko roolinsa ajan halvaantuneelta Matti Nykäseltä) siitä, että ”kyllä ihmiset pystyvät sisäiseen parannukseen nyt, suuren katastrofin, kynnyksellä”. Keanulla kun on palanut käämi siihen, miten me pistämme pallon paskaksi. Mitään ei pistetä edes kunnolla paskaksi. Scifileffien uusin meemi, ”suuri tuhoajapilvi”, saa sentään vähän uusintakäsittelyä, kun se koostuu myriadeista pienistä robottikuoriaisista (?), jotka jaakantuvat eksponentiaalisesti ja syövät infrastruktuurin ja ihmiset. Söisivät. Ei, se ei ole ruudulta läheskään yhtä kiinnostavaa kuin näytöltä luettuna.