Skip to content

Touko 10, 2009
tags:

Vanhojen elokuvien toimintakohtaukset, eryisesti nopea räjähtävä väkivalta, ovat tunnetusti huvittavaa katsottavaa. Syy niiden kankeuteen lienee nykykatsojan näkökulmasta väkivallan arkipäiväistymisessä ja virtaviivaistumisessa, ylenpalttisessa tehokkuudessa ja tottumuksessa; nykyään väkivalta on perusyksikkö. Vanhoissa elokuvissa (myös ja erityisesti "taide-elokuvissa") väkivalta on sen sijaan yleensä haparoivaa ja paakkuista ja hyvin epäuskottavaa; kuin yhtäkkinen takauma mykkäfilmille ominaiseen ylinäyttelemiseen ja -korostamiseen. Samalla tuollainen estetiikka on nykykatsannossa vierasta, mikä luo "vanhalle" väkivallalle joko huvittavuuden tai toiseuden leiman. Sanoisin että edellinen saattaa ajan saatossa liudentua jälkimmäiseksi.

Kaikki tuollainen rakentaa väkivallan päälle symbolismia ja painolastia; ennen kuin elokuvaväkivallasta tuli inflatorista perusvaluuttaa, se oli käännekohta tai tabu. Tämä kertoo myös esteettisen moraalikäsityksen muovautumisesta, mutta se ei ole niinkään kiinnostavaa. Voisi ajatella, että nykyelokuvaväkivallan "realismiin" tottuneena vanhojen elokuvien väkivalta on fantasiaa toiseen potenssiin, jopa vertauskuvallista, yhtäkkisen (yli)näyteltyä toimintaa. Kuin jokin tunne, jota kuvataan omalakisella tanssikoreografialla.

Jossain mielessä samasta asiasta on kysymys elokuvasuudelman kehityksessä. Tunnemme ns. Hollywood-suudelman; jähmettyneen ja kalamaisen aktin, jossa kaksi onkaloa painetaan vastakkain, kuin luoden jokin ilmatasku.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: