Skip to content

Sakeus

huhtikuu 12, 2009
tags:

Jos koko ihmiskunta sokeutuu, hukkuvat kadut paskaan. Myös häveliäisyys katoaa, tai saa uusia muotoja visuaalisen kauneusfasismin kadotessa. Toisaalta lihavat tai "muut poikkeavat" tunnistaa edelleen käsikopelolta, jos muisto menneistä ihanteista ja niiden tunnosta riittää tuottamaan vastenmielisyyden. Siinä vaiheessa kysymys on jo jonkinlaisesta fantasiasta.

Sokeuden myötä palaavat myös läheisyys ja yhteisöllisyys, ainakin alkujärkytyksen jälkeen, kaiken nollautuessa. Toisaalta noista arvoista pääsevät nauttimaan vain harvat ja valitut, sillä alkukaaos ja opportunistien petomaisuus syövät monet. Fernando Meirellesin elokuvassa Blindness (pohjaa Saramagon romaaniin) päähenkilö (Julianne Moore) on ainoa, joka on immuuni sokeaksi tekevälle epidemialle. Sokeiden keskellä näkevä on luonnollisesti kuningatar ja elokuvassa oikeastaan edellytys sille, että päähenkilöryhmä voi pärjätä. Huomio fokusoituu väkisinkin, näkijärät pystyy pitämään huolta vain läheisistään ja hänen on keskityttävä näihin, jopa siinä määrin että hänen on pakko olla julman välinpitämätön ulkopuolisia kohtaan.

Tavallaan Mooren hahmo edustaa katsojaa: hän on ainoa joka näkee ja luo/tuo siten katseen elokuvan maailmaan, mahdollistaa meidän katseemme. Taudin aiheuttama sokeus on valkoista, oikeastaan puhkipalanutta kuvaa, mikä jokseenkin motivoi luoda elokuvaan digitaalisen valkoinen, hieman likainen mutta äärimmäisen kliininen värityssymboli, jota toisaalta käytetään sen verran paljon ja sen verran sattumanvaraisesti ja alleviivaavasti, että se lakkaa välittämästä yhtään mitään. Elokuvan ehkä kiinnostavin kohtaus on ohimenevä lyhyt leikkaus, jossa sokea poika törmää näennäisesti tyhjään, mutta törmäyshetkellä kuvaan aineellistuu pöytä. Jokin tällainen olisi pitänyt olla peruslähtökohta.

Mukana ovat myös pakolliset väkivaltaisuudet, pakokauhut ja alistamiset, kuten postapokalypsi-/suljetun tilan tarinoissa aina (sitä voisi kutsua kiintiösosiaalidarwinismiksi); ne ovat melko väsyttäviä ja itsestäänselviä motiiveja, joista on enää vaikea puristaa mitään kiinnostavaa, ne tasapäistävät elokuvan kuin elokuvan. Julman itsekkyyden ja kieroutuneen "selväjärkisen" hengissäpysymistekniikan kuvaaminen on tietenkin kaikkein helpoin keino luoda jännitteitä ja tapahtumia, jotka puutunut elokuvayleisö osaa ylipäänsä mieltää tapahtumiksi; puhun tietenkin kaikenlaisesta väkivallasta ja jännitteiden alleviivaamisesta. Sinänsä tämä taitaa olla pakollista mille hyvänsä keskisuuren budjetin elokuvalle, varsinkin kun aihe tuntuu olettavan tyylilajiksi jonkinlaisen trillerin, mikä taasen johtaa tiettyihin sääntöihin. Näiden sääntöjen rikkominen puolestaan nähdään heti metaelokuvallisena kikkailuna jne.

Mainiossa perusideassa olisi aineksia melkein mihin hyvänsä, mutta sovellukset jäävät välähdysten tasolle. Kehyksensä vuoksi elokuva onnistuu ajoittain jopa laahaamaan. Silti se on epäilemättä kiinnostava.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: