Skip to content

Leegio

tammikuu 25, 2009

The End of Solitude, William Deresiewiczin näppärä kirjoitus yksinäisyydestä nettiaikana.

Huomaan nyökkäileväni: keskimääräinen netti-ihminen ei ole varsinaisesti koskaan "yksin". Yksinololla tässä tarkoitetaan jonkinlaista meditatiivista tilaa, todellista solipsistista eksisteerailua (munkki/nunnaluostarikortit tiskiin) vailla televisiota, kirjoja ja tietokonetta. Tekstissä mainitaan eräs nuori, joka lähettää 3000 tekstiviestiä kuukaudessa, mikä tarkoittaa keskimäärin yhtä viestiä kymmenessä minuutissa. Minulla on tietokone kämpilläni päällä keskimäärin aina. Jos kone on päällä, ovat auki myös IRC ja luultavasti Facebook*.

Itse asiassa: kun huomaan silloin tällöin kaipaavani yksinäisyyttä, kaipaan nimenomaan sitä yksinäisyyttä, joka koostuu tästä kotioleskelusta musiikin ja netin äärellä. Huvittuneena ja/tai kauhistuneena huomaan, että se on oikeastaan minun käsitykseni yksinäisyydestä ja tavallaan myös meditaatiosta; aivot toimivat koneella ollessa jatkuvasti ja kuitenkin tavallaan yksin. Eivät välttämättä kovinkaan levollisesti ja rakentavasti, mutta analyysiapparaatini matalataajuisen huminan erottaa jatkuvasti (tai ehkä se on pikemminkin sietämättömän korkeaa sirinää, joka ei varsinaisesti päästä mitään koskaan lepotilaan). Siinä mielessä spektaakkeli on lävistänyt minutkin, toden teolla, että minun on vaikea ottaa mitään asiaa itsenään tai sellaisenaan. Kuten usein sanon ystävilleni ja olen varmasti sanonut täälläkin: mietin rantahietikossakin kahlatessani, että miten tämän kokemuksen saisi välitettyä ihmisille tai tehtyä runoksi, miten siitä saisi tehtyä olemassa olevan. Tämä on tietenkin juuri sitä, minkä tekstikin mainitsee, mihin MySpace ja Facebook vastaavat (tai jonka tarpeen ne ovat luoneet): itsensä täydellinen kertominen ja paljastaminen kaikille, oleminen "julkisuuden" kautta: "If Lionel Trilling was right, if the property that grounded the self, in Romanticism, was sincerity, and in modernism it was authenticity, then in postmodernism it is visibility". Entä miten tämä avoimuus istuu aiemmin siteeraamaani Deleuze-pätkään?

Tähän "yksinäisyyteen" kaipaan yleensä tuskastuneena "tosielämän" (k)ankeuteen: mitään arvaamatonta ei tapahdu, ihmiset ovat tylsimyksiä, kaupunki on ruma, kaikki puhuvat latteuksia tai paskaa, kukaan ei osaa avata itseään muutoin kuin humalassa ja humalassa kukaan ei osaa enää puhua jne jne. No hyvä, tämä oli kärjistys ja klisee (ja kärjistys-sana tässä on myönnytys, ei se oikeasti ole kärjistys), keskimäärin tällaisia ongelmia tulee, jos käy liiaksi kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä ja puolijulkisissa tapahtumissa, kuten yliopistobileissä tai tapahtumissa tai baareissa jne. Keskustelu menee anekdooteiksi tai substanssittomaksi tuulenpieksännäksi heti, jos mukana on enemmän kuin neljä ihmistä. Jo kolmekin on usein ongelma. Oikeastaan haluaisin kasvotusten puhua vain kipeistä ja henkilökohtaisista asioista, sillä mikään muu ei tunnu enää kovin merkittävältä. Paitsi ehkä yhdessä hiljaa oleminen, mutta sekin vaatii tietynlaiset suhteet ja tietynlaiset ihmiset. Tällaisten kausien jälkeen en ole jostain syystä osannut enää edes ajatella, että esimerkiksi irkkaaminen tai artikkelien lukeminen netistä ei olisi meditatiivista yksinoloa. Kummallista, kummallista.

En osaa sanoa poikkeaako Thoreaun Waldenin lammella kalastelu enää "tässä vaiheessa" siitä kun minä pelaan koneella pasianssia. No hyvä, vielä tällä hetkellä se poikkeaa, tällä hetkellä ruumiilla ja sielulla on vielä sen verran yhteyttä esimodernistiseen luontoon, että voin vielä myöntää maaseudulla tapahtuvan loikoilun olevan puhdistavampaa kuin istuminen koneella. Mutta sitä en oikeasti tiedä alkaako kuvio kääntyä siihen, että koneesta tulee perustila ja "luonnontilasta" jokin, mitä pystyy harrastamaan vain muutamia tunteja päivässä, jos sitäkään. Paitsi että sitähän se jo on: ulkoileminen on lähinnä pakko, jota ei haluaisi tehdä. Ihan jo siksi, koska kaikkialla on tympeän näköisiä ihmisiä ja ankeaa, varsinkin verrattuna siihen fiktiivis-eskapistis-esteettis-moraaliseen todellisuuteen, jonka jokainen voi rakentaa omaan tietokonekammioonsa. Tai ihan vaikka huoneeseensa, ei siihen tarvitse liittyä edes mikään media. Minun huoneeni on vielä taatusti sieltä epäviihtyisämmästä päästä, mutta silti ovesta ulos astuminen on usein kuin tulisi alas vuoren huipulta BB-taloon. Tämä liittyy tietenkin erityisesti keskusta-asumiseen Jyväskylässä**.

*Facebook on minulle pohjattoman murheellisuuden mekka: pidän sitä jatkuvasti auki vain siinä toivossa, että joku alkaisi keskustella kanssani tai ottaisi vaikka jotenkin yhteyttä sisäänrakennetulla chat-työkalulla. Ja jos niin joskus tapahtuukin, on keskusteleminen hieman hankalaa, koska FB:n chat on paska. Asiaa ei myöskään helpota pätkivä nettiyhteyteni, joka tekee esimerkiksi Messengeristä keskimäärin käyttökelvottoman. Mutta en halua uutta ja parempaa yhteyttä; nautin keplottelusta ja purukumilla paikkaamisesta. Lisäksi ongelma joka ratkeaa suuremmalla rahallisella panostuksella on jo lähtökohtaisesti melko epäilyttävä ongelma, sanoo tietyissä asioissa omituisiin moraalisiin etiketteihin päätyvä aivoni. Mutta se mitä halusin sanoa: luultavasti varsin monella on samanlaisia toiveita Facebookin suhteen.

**Toisaalta myös muualle lähteminen/muuttaminen on minulle ongelma; pakenemista ja jotenkin…raukkamaista; voivatko kaikki muuttaa ja lähteä? Lisäksi me makaamme nyt tämän petimme lävitse; parannamme asiat tai tukehdumme ahdistukseemme. Sinänsä minkään kovin kouriintuntuva parantaminen on mahdotonta, joten kysymys on yksinkertaisesti valitusta ja hyväksytystä kärsimyksestä, kuolleen puunoksan kastelemisesta. Toisaalta mieluummin jumalan hulluudesta kuin vetäytyvänä erakkona elämisestä. Sen lisäksi yhteisöllisyydestä. Esimerkiksi kaukomatkailu on vain uusliberalismin ja individualismin jatketta; porataan otsonikerrokseen reikiä koska ei osata hoitaa asioita kotona, koska paetaan, koska juuri sinun/minun kuuluisi saada "ainutlaatuisia kokemuksia" toisista kulttuureista ja maista ja siellä elävistä ihmisistä. Käytän tässä yhteydessä vähän Deleuzea, tietysti väärin: "Kun Lawrence moittii Melvilleä, hän arvostelee tätä siitä, että tämä ottaa matkan liian vakavasti. Matkasta tulee paluu villien luo, ja tällainen paluu on taantuma. Matkalla on aina mahdollisuus territorialisoida itsensä uudestaan, matkan varrelta löytää aina uudestaan isänsä ja äitinsä (tai jotain vielä pahempaa). "Paluu villien luo teki Melvillen sairaammaksi kuin koskaan… Ja sittenkin kun hän on paennut, hän alkaa välittömästi huokailla ja kaivata ’paratiisia’, Koti ja Äiti ovat valaanmetsästyksen toinen ääripää." Fitzgerald sanoo sen vielä paremmin: "tämä johti minut ajatukseen, että ne, jotka ovat jääneet eloon, ovat tehneet jonkinlaisen todellisen paon. Tämä on suuri sana eikä sitä pidä verrata vankilapakoon, jossa päädytään todennäköisesti vain uuteen vankilaan tai sitten viedään takaisin vanhaan. Kuuluisa ’karkumatka’ tai ’kaiken jättäminen’ johtaa vain ansaan, silloinkin jos ansa koostuu Etelämerestä, joka on vain niitä varten, jotka haluavat purjehtia siellä tai maalata sen. Todellinen pako on jotain josta ei ole paluuta, siinä menneisyys lakkaa olemasta." (Gilles Deleuze: "Angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaisuudesta osa 1", Haastatteluja. Tutkijaliitto 2005, Helsinki.

Tämä kannattaa lukea myös aikamoisena defenssimekanismina ja peilauksena, koska en ole itse ikinä uskaltanut matkustella mihinkään suunnattoman ahdistukseni ja pelkoni vuoksi. Voi olla että olisin ensimmäisten joukossa flaneeraamassa kokemuksillani ja tuolloin kokemani häpeä olisi toisenlaista. Sekin iljettävä salaisuus on nyt pöydällä, jotta voimme unohtaa yhdentekevän motiivien kaivelun ja keskittyä "olennaiseen".

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    tammikuu 26, 2009 8:58 am

    Pysyminen on ihan saatanan tärkeää, eikä omaa pysymistä pidä vähätellä, etenkin koska syntyy sidos paikkaan ja sitä kautta myös kyky ja sisäinen tarve puolustaa sitä esimerkiksi Kauppakadulta ja lentäviltä kanssaihmisiltä. Hundertwasser ei suunnitellut maatiloja vaan kerrostaloja, jotka eksemplifoivat ja omalla tavallaan veivät eteenpäin sosiaalista muutosta. Oikeastaan kyse on lähinnä siitä, mikä on kullekin mielekkäin tapa antaa elämän rakentua järkevämmäksi kuin TÄMÄ. Jollekulle se on luontevampaa muualla. Sille, jolle kodilla on vielä merkitystä, lankeaa piinallisen vaikea tehtävä elää merkityksellisesti tässä ja nyt.
    -Noora

  2. Nimetön permalink
    tammikuu 26, 2009 8:58 am

    Pysyminen on ihan saatanan tärkeää, eikä omaa pysymistä pidä vähätellä, etenkin koska syntyy sidos paikkaan ja sitä kautta myös kyky ja sisäinen tarve puolustaa sitä esimerkiksi Kauppakadulta ja lentäviltä kanssaihmisiltä. Hundertwasser ei suunnitellut maatiloja vaan kerrostaloja, jotka eksemplifoivat ja omalla tavallaan veivät eteenpäin sosiaalista muutosta. Oikeastaan kyse on lähinnä siitä, mikä on kullekin mielekkäin tapa antaa elämän rakentua järkevämmäksi kuin TÄMÄ. Jollekulle se on luontevampaa muualla. Sille, jolle kodilla on vielä merkitystä, lankeaa piinallisen vaikea tehtävä elää merkityksellisesti tässä ja nyt.
    -Noora

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: