Skip to content

Warren Ellis – eli pitäisköhän mun harrastaa vaikka joogaa, ruoanlaittoa tai mielialakristalleja

tammikuu 13, 2009

Teemulla on aina hyvin huono vaikutus minuun ja niinpä olenkin lukenut muutaman päivän lähinnä Warren Ellisin sarjakuvia (no hyvä, olen lukenut myös Thomas Pynchonin Gravity’s Rainbow’ta, Cormac McCarthyn No Country for Old Meniä sekä Kobo Aben The Box Mania, mutta en lähellekään samanlaisella innolla ja vakaumuksella). Tietenkin olin lukenut Transmetropolitanin, Planetaryn, The Authorityn ja newuniversalin, mutta yli-inhimillisellä tahdilla käsikirjoituksia suoltavan Ellisin tuotannossa riittää paljon muutakin luettavaa, muutamaksi viikoksi nyt ainakin.

Parhaasta päästä ja helpoiten käsiisi saatavissa oleva on ilmainen (jos kohta internetissä kaikki on ilmaista, mon ami, erityisesti sarjakuvat, tiedät kyllä mitä tarkoitan), mukavan huojuvalla viivalla piirrety ja lunkki, viikottain kuusi sivua päivittyvä FreakAngels. Olen lukenut myös Gravelia, Doktor Sleeplessiä ja Black Summeria. Kaikissa näissä on kysymys supersankareista, tai ainakin vastaavia voimia omaavista hahmoista (Gravelissa taikuus, Doktor Sleeplessissä jonkinlainen cyberpunkki yhdistettynä itämaiseen henkitouhuun, Black Summerissa nanotekniikan avulla ihmisiin pultattu tuhovoima). "Miksi supersankareita?" on puolestaan niin tolkuttoman vaikea ja sen verran tarkkaa sormituntumaa kulttuurin peräaukkopulssiin vaativa kysymys, etten edes koeta vastata siihen tässä ja nyt, varsinkin kun unirytmini on taas päin helvettiä ja periaatteessa naputtelen yliajalla ja maitohapoilla, niin sanoakseni, aamuöisissä kilareissa. 

Älkää käsittäkö väärin: voisin kirjoittaa Chris Waren Jimmy Corriganista (itse asiassa taisin taannoin hieman kirjoittaakin; huomatkaa muuten miten Jimmy Corrigania kehuvat esim. ja nimenomaan juuri Zadie Smith ja Dave Eggers), mutta en tee niin, sillä se ei tunnu erityisen merkittävältä, usalaisen ja englantilaisen sarjiskulttuurin keskiössä ei todellakaan ole mitään muuta kuin supersankareita, varsinkaan massatasolla. Supersankareita tai spinoffeja näistä: kuten esimerkiksi Transmetropolitanin omnipotentilta vaikuttava, huumeita kaikissa muodoissa vetävä toimittaja Spider Jerusalem, joka vaikuttaa kokonaisen futuristisen metropolin aaltoihin pelkillä havainnoillaan ja kirjoituksillaan. Miten romanttinen ajatus. Oikeastaan Transmetropolitanissa kysymys on bloggaajasta supersankarina, minkä takia se minulle erityisen rakas onkin. Bloggaajasta, joka aina hetkisen vuorilla zen-huuruissa pyörittyään palaa inhoamansa sivilisaation pariin, seuraa hetken kaikkia taajuuksia ja pamauttaa sitten totuuksia eetteriin sellaisella voimalla, että kaikki hiljentyvät. Apatiassa mikään ei tietenkään toimi noin, eikä Transmetropolitankaan ole noin yksiselitteinen. Mutta kysymys onkin mustien sappipäiden puristelemisesta, varsinkin kun Jerusalem turvautuu hetkittäin myös silmittömään väkivaltaan. "Gratuitous acts of random violence are my forte", kuten eräs kaikkien rakastama (korjaan: pitäisi olla kaikkien rakastama) pieni jänöjussi sanoi. Nyt en edes hipaise kysymystä, miksi myös väkivalta on aina keskiössä ja miksi väkivallattomuus on vähän kuin nikotiinipurukumi tai sokerittomat karkit, ts. miksi, miten ja milloin se on päässyt sellaiselle/tällaiselle/tuollaiselle asteelle.

Lisäksi Ellis on kelpoa ja jotenkin kovin vaivattoman oloisesti synnytettyä scifiä. Tai spekulatiivista fiktiota. Tai mitä hyvänsä. "Spekulatiivinen fiktio" on omiaan toimimaan sarjakuvassa myös siksi, koska a) esimerkiksi scifikirjailijat eivät ole ikinä erityisen hyviä kirjailijoita, b) koska spekulatiivisen fiktion fanit ovat usein kaikkein tietoisimpia metavyöryistä ja vaihtoehtoisista maailmoista (ainakin heidän tulisi olla; takaisin netin ääreen siitä, friendo) ja ovat sinänsä kuin kotonaan sarjakuvan/tietokonepelien parissa sillä c) heitä ei usein edes kiinnosta vanha, hitaasti etenevä, kaikki väärät valinnat tekevä proosa, vaan nopeasti ja tyylitellysti luodut tilat, kuvat ja lyhyet toimintakaaret, mihin d) taasen sarjakuva, supersankarimuodossaan, perustuu. Ja koska internetkulttuuri on nopeasti sanailevaa ja pitkälti visuaalisuuteen perustuvaa, on kaiken intertekstualisoiminen mukaan tähän puuroon kovin helppoa. Siitä en tiedä onko se terveellistä, mutta mikään hyvä ei ole. Niskani on kuulemma kuin kivipelto ja takareiteni ovat niin jumissa että tätä menoa saan 35-vuotiaana selkävammoja (älkää huoliko, koetan tehdä minulle määrättyjä syvävenytyksiä [jotka muuten unohdin, tämän merkinnän vuoksi, tänään tehdä; nyt kuolen jälleen paria tuntia nuorempana]. tietenkin se tuntuu helvetiltä joka ikinen kerta ja yhtä omalta kuin rahan maksaminen siitä, että pääsee elämysmatkalla hieman pilkkomaan puita; luonnollinen liikkuminen on nykyään lähinnä turistibisnestä; vielä menee hetki ennen kuin miellän kuntosalit, sauvakävelyn, aerobicin ja lenkkeilyn luonnolliseksi liikunnaksi. toivottavasti en tässä elämässä. fysioterapeutti(ni, mutta jos genetiivi, niin kuulostan joltain woody allenin leffan hahmolta) sanoi, että tämä ei ole viikkojen, ei edes kuukausien projekti).

Mutta hei, tämä on tylsä ja kovin sietämätön maa(/ilma) ja näistä jutuista minä saan pienet iloni: sillä joka kerta kun astun ydinkeskustassa olevan penthouse-asuntoni ulkopuolelle, tällä hetkellä nykkiläisen abstraktin hip hopin soinnista ("suave! you’re one suave motherfucker!") ja näiden ihanien sarjakuvien äärestä, aina kun olen pakotettu lähtemään ja astumaan lahnaksi raiskattuun Jyväskylän keskustaan, kun näen suomalaisen rahvaan (lähinnä teinejä: lähellä on Forum [For’em], jossa nuoret tuhlaavat nuoruutensa [=vapaa-ajan], jota sitten vanhempana ja töissäkäyvänä, aivoonnussittuna vieterieläimenä ehkä osaa kaivata, tuskin edes sitä; suomalainen realistinen ihminen ottaa asian kerrallaan eikä turhia haahuile, paitsi öisin, paitsi suden hetkinä; se vierailee jokaisen luona, mikä antaa minulle suurta tyydytystä) haluan vain paeta yläkaupunkiin, jossa alkavat kulttuurikapakoiden (eli lähinnä loppuunajettujen juoppojen) ja yliopisto-opiskelijoiden palliatiiviset konstellaatiot.

Taisin kadottaa näköyhteyteni leivänmurusiin polulla tuossa muutama kappaleenvaihto sitten. Mutta olen miettinyt miksi kaikki menee niin herkästi tällaiseen "id vapaana" mellastamiseen. Enkä vielä edes alkanut puhua asioiden, kaiken mahdollisen, panemisesta. Vau. Onpas meillä nuorilla miehillä paljon käsittelemättömiä asioita ja niin vähän keinoja vapauttaa pieruäänin ilmaa venttiileistämme. Warren Ellisin tuotanto on yksi niistä keinoista. Ehkä se oli kaiken tämän jonkinlainen punainen lanka, jos haluatte sellaisen.

Päiväkirjaosastolta voin paljastaa sen verran, että Pågenin kaakaovaniljamuffinit eivät ole tarpeeksi ällöttäviä & höttöisiä ja uudelleenaloittamani pseudokasvisruokavalion myötä joudun luultavasti käymään kahdesti paskalla päivässä, mikä on toisaalta autuasta & toisaalta aiheuttaa muutamia ongelmia esimerkiksi lämpimän veden kulutuksen suhteen, varsinkin jos tietää muutamat hygienianeurooseiheni liittyvät seikat. 

Päivän lause oli ehdottomasti: "all the girls say that three drinks turn him into the octopus man, by the way".

Huvitin itseäni myös lukemalla clusterfuck-termin (ja sen lukuisien spin-offien) historiaa.
 

Advertisements
12 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    tammikuu 13, 2009 1:29 pm

    Toi kuvan kaljupää näyttää ihan Grant Morrisonin The Invisibles -sarjakuvan (josta mm. eka Matrix-elokuva pölli kaikki ideansa) King Mob -hahmolta. Eli suositellaan, jos et jo ole ehtinyt tutustua. Psykedeliaa, mystiikkaa, vastarintakulttuuria, paranoiaa ja supersankareita.

    • tammikuu 13, 2009 3:09 pm

      joo kiitos vinkistä, grantin tuotanto mun on tarkoitus ottaa myös haltuun jahka tässä ehdin.

    • tammikuu 13, 2009 3:09 pm

      joo kiitos vinkistä, grantin tuotanto mun on tarkoitus ottaa myös haltuun jahka tässä ehdin.

  2. Nimetön permalink
    tammikuu 13, 2009 1:29 pm

    Toi kuvan kaljupää näyttää ihan Grant Morrisonin The Invisibles -sarjakuvan (josta mm. eka Matrix-elokuva pölli kaikki ideansa) King Mob -hahmolta. Eli suositellaan, jos et jo ole ehtinyt tutustua. Psykedeliaa, mystiikkaa, vastarintakulttuuria, paranoiaa ja supersankareita.

  3. Nimetön permalink
    tammikuu 14, 2009 3:11 pm

    Morrisonilla myös varhaisemmassa tuotannossa samaa linjaa, kenties jopa paremmin kuin Invisiblesissä – mene ja tiedä. Zenith ja Animal Man ja Doom Patrol. Etenkin Doom Patrol: esim. supervihulaiset The Brotherhood of Dada, jeesuskristus. Kukaan ei vaan tunnu Morrisonin lisäksi ottavan Mooren Miraclemanin alkuperäistä haastetta vastaan. Ellis ja Millar molemmat tuntuu nyt suoltavan tuota ”mitäs jos post-humaneita olis niinq OIKEESTI” -krääsää, ja tuloksena on enemmänkin verta ja suolenpätkiä kuin sitä nerokasta ylhäiset ja alhaiset sekoittelevaa dekadenttia kuvarunoutta jota Morrison toteuttaa nyt, hassua kyllä, ”lapsellisen” DC:n Final Crisis -saagassa. Ei ehkä niin hyvin kuin aikoinaan, mutta kyllä se nyt yhden Marvelin Civil Warin päihittää.
    Teemu

    • tammikuu 14, 2009 3:16 pm

      Moore ja Morrison tuntuisi muutenkin kirjoittavan enemmän, tai siis M&M:n sarjikset on helvetin raskaita verrattuna Ellisiin.

      • Nimetön permalink
        tammikuu 15, 2009 9:27 pm

        Sitäpaitti mä en jaksa sitä Chris Warea yhtään, etenkään niitä Acme-archiveja…jos siitä poistaa ne kekkeroosit silmänvinksuttelu-kikkailut kuvalla siitä jää jäljelle usein tosi surkee stoori, ts. sellanen ällöpyllykliseinen dave-eggers-nyyhky jonathan-franzen-itsestäänselvä jenkkisaippuaoopperaironia. Moorelta tulee muuten uus League, vol.4 #1, ihan just. Suosittelen huomattavasti lämpimämmin. Lisäks, tuolla voi näemmä kysellä siltä kysymyksiä: http://forbiddenplanet.co.uk/blog/?p=11153
        Teeee

      • tammikuu 15, 2009 9:57 pm

        oho uutta leagueta on jo odoteltukin.

      • tammikuu 15, 2009 9:57 pm

        oho uutta leagueta on jo odoteltukin.

      • Nimetön permalink
        tammikuu 15, 2009 9:27 pm

        Sitäpaitti mä en jaksa sitä Chris Warea yhtään, etenkään niitä Acme-archiveja…jos siitä poistaa ne kekkeroosit silmänvinksuttelu-kikkailut kuvalla siitä jää jäljelle usein tosi surkee stoori, ts. sellanen ällöpyllykliseinen dave-eggers-nyyhky jonathan-franzen-itsestäänselvä jenkkisaippuaoopperaironia. Moorelta tulee muuten uus League, vol.4 #1, ihan just. Suosittelen huomattavasti lämpimämmin. Lisäks, tuolla voi näemmä kysellä siltä kysymyksiä: http://forbiddenplanet.co.uk/blog/?p=11153
        Teeee

    • tammikuu 14, 2009 3:16 pm

      Moore ja Morrison tuntuisi muutenkin kirjoittavan enemmän, tai siis M&M:n sarjikset on helvetin raskaita verrattuna Ellisiin.

  4. Nimetön permalink
    tammikuu 14, 2009 3:11 pm

    Morrisonilla myös varhaisemmassa tuotannossa samaa linjaa, kenties jopa paremmin kuin Invisiblesissä – mene ja tiedä. Zenith ja Animal Man ja Doom Patrol. Etenkin Doom Patrol: esim. supervihulaiset The Brotherhood of Dada, jeesuskristus. Kukaan ei vaan tunnu Morrisonin lisäksi ottavan Mooren Miraclemanin alkuperäistä haastetta vastaan. Ellis ja Millar molemmat tuntuu nyt suoltavan tuota ”mitäs jos post-humaneita olis niinq OIKEESTI” -krääsää, ja tuloksena on enemmänkin verta ja suolenpätkiä kuin sitä nerokasta ylhäiset ja alhaiset sekoittelevaa dekadenttia kuvarunoutta jota Morrison toteuttaa nyt, hassua kyllä, ”lapsellisen” DC:n Final Crisis -saagassa. Ei ehkä niin hyvin kuin aikoinaan, mutta kyllä se nyt yhden Marvelin Civil Warin päihittää.
    Teemu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: