Skip to content

Kun vatkaa tarpeeksi kauan, ruiskuaa verta

marraskuu 14, 2008

Kirjoitus spoilaa There Will Be Bloodia.

Onko kukaan muu muuten pannut merkille, että There Will Be Bloodin Daniel Plainview on kuin ilmetty Don Rosan Roope Ankka? No okei, koko leffa on aika myyttinen per se ja arkkityyppi se on Roopekin, mutta silti.

Ensin tehdään opportunistisesti ja/mutta toisaalta niska limassa töitä pienen pesämunan eteen, minkä jälkeen kieltäydytään vetäytymästä markkinoilta ja kasvatetaan pesämunaa pesämunan vuoksi, halveksutaan kilpailijoita keinottelijoina ja laiskureina ja lopulta päädytään elämään yksin, katkerana ja kaikkea vihaavana suureen holviin. Tällainen eeppinen, vuosia tai vuosikymmeniä kattava elokuva tuntuisi olevan muutenkin se perinteisin "suuren" elokuvan muoto, jonka Hollywood taitaa ja johon on ilmeisesti ollut tarvetta; amerikkalaisen unelman pistäminen yhteen pakettiin. Citizen Kane, Raging Bull, Scarface, Catch Me If You Can, Godfather 1-3, Barry Lyndon (tämä ei sinänsä liity Amerikkaan, vaikka Kubrick onkin New Yorkista, mutta muoto on sama), Once Upon a Time in America, The Aviator, Goodfellas…Scorsese näitä tuntuu erityisesti harrastavan: Raging Bullin, The Aviatorin ja Goodfellasin lisäksi samankaltaisia aikajanarakenteiltaan ovat ainakin Casino ja The King of Comedy. Periodikuvauksia Scorsesen leffat ovat lähes poikkeuksetta.

No hyvä, There Will Be Blood edustaa siinä mielessä perinteisempää "pienen suuren miehen" kronologista elämäntarinaa (siis verrattuna Roope Ankkaan), että Plainview tuntuu ottavan osansa ylellisyydestä (mitä Roope ei yleensä tee); hän päätyy elämään suureen kaikuvaan kartanoon, jossa lähinnä enää hoitelee yrityksiään paperityön kautta, ryypiskelee, keilailee omalla keilaradallaan ja ampuilee huvikseen huonekalujaan. Vastaavanlaiseen tilanteeseen päätyvät nämä amerikkalaisen unelman ruumiilllistumat varsin usein, se on oikeastaan tuttu topologia, jopa klisee. Kuvaus on turhankin alleviivaavaa: mitään satunnaisuutta ja katkeraa yksinäisyyttä kummallisempaa ylimääräisellä rahalla ei tunnu saavan.

Usein tapahtuu kiinnostava paradigman notkahdus, niin myös There Will Be Bloodissa. Kysymyksessähän on aivan elokuvan loppu, jossa yhtäkkiä hypätään yli vuosikymmen eteenpäin (en muista tarkalleen) muistaakseni vuoteen 1927. Samalla siirrytään pois perinteisestä ja pölyisestä lännen öljynporausmaisemasta modernistisempaan kaupunkikartanoon palvelijoineen ja työpöytineen. Keilarata on niin ikään uusi elementti, sitä on jotenkin vaikea liittää Plainview’n hahmoon, saati elokuvan länkkärikuvastoon. Tämä on varmasti tarkoituskin; tuloksena voi syntyä vain vierauden kokemus ja toisaalta nykykatsojaa kiehtova hyppäys lähemmäs "meidän todellisuuttamme"; oma keilarata voisi olla nykyisestä mediakuvastostamme, verrattavissa julkkisten ökyhuviloihin. Tällaiset aikahypyt ovat perinteinen elämäkertaelokuvan keino ja sinänsä hieman halpamaisia: paino siirtyy elokuvallisuudesta jonkinlaisen historiallisuuden puolelle ja samalla voidaan helposti ja "perustellusti" muuttaa hahmoa ja tunnelmaa melkolailla. Toisaalta väliin jäävä "tyhjä" tila on kiinnostavaa täyttää itse.

Itse pidän keskimäärin laahaavan hitaasta ja vähän leikatusta elokuvasta, hallitun aikajatkumon kuvaamisesta, minkä vuoksi elämäkertaelokuvien aikahyppäykset synnyttävät minuun aina kylmiä pisteitä. Ne ovat toisaalta kiinnostavan vieraannuttavia, mutta toisaalta myös tarkoitushakuisia ja jotenkin predestinoituja: tälle kronologialle pitää saada jokin päätös ja loppukaneetti, tämä pitää saada nättiin pakettiin. Jo eeppinen muoto ja sen tyylivaatimukset edellyttävät sen. Yleensä lopussa on tietenkin vanhuus tai kuolema.

Koska Paul Thomas Anderson on mitä vaikuttavin käsikirjoittaja, on vain sopivaa, että Plainview’n hahmo on toisaalta myös jollain tavalla myytin ja historian ylittävä. Hän esimerkiksi tuntuu jollain tavalla tiedostavan kohtalonsa alusta saakka. Tämän lisäksi hän on jonkinlainen "sosiopaatti". Hän tiedostaa yhteiskunnan ja markkinoiden piirteet kuten myös ihmisten taipumukset ja käytöksen. Molempia hän kohtelee jonkinlaisena peliteoriana. Moni on varmasti toista mieltä, mutta minulle tuli tunto siitä, että Plainview on katsonut kaikki kortit (välittäminen, rakkaus, yhteisöllisyys, yksinäisyys, sydämettömyys, välinpitämättömyys), todennut kaikki vaihtoehdot yhtälailla samantekeviksi ja päätynyt tehokkaan kapitalismin inkarnaatioksi. Liikkuvia osia tässä yhtälössä ovat hänen katkera vihansa, epäluottamuksensa, "ahneutensa" ja rakkautensa poikaansa kohtaan. Tuon rakkauden Plainview lopussa uhraa rahanteon alttarilla, koska katsoo, tietyltä kannalta järkevästi, että markkinat ovat tuottavammat ja vakaammat kuin rakkaus. Huvittavaa onkin, että IMDb:n foorumeita selaillessa löytää kannanottoja, joiden mukaan There Will Be Blood olisi pro-kapitalistinen elokuva Omasta mielestäni se ei ole pro- mitään, vaan pikemminkin jonkinlainen Malickin The New Worldin sukulaissielu: se näyttää, taiteellisia vapauksia ja painotuksia toki ottaen ja tehden, miten yhteiskuntajärjestelmämme alkaa, miten se toimii ja mihin se väistämättä tuntuu päätyvän.

Plainview’n hahmon ehkä kiinnostavin piirre on se, mikä ajaa häntä. Mietin usein kokemukseen käypiä syitä "suurpahisten" motiiveille: yleensä en löydä mitään tyydyttävää. Miksi joku haluaisi valloittaa maailman? Mitä tekee perusturvan ylittävällä rahamäärällä (eli miksi joku haluaisi hallita ihmisiä)? Plainview haluaa tehdä paljon rahaa, jotta hän "pääsisi ihmisistä eroon". Ei siis jotta hän voisi saada kunniaa, sosiaalista statusta, naisia ja ystäviä tai saada nämä toimimaan haluamallaan tavalla. Vaan jotta pääsisi tuosta kaikesta eroon. Eroon yhteisöstä. Eroon toisista lihoista, joita katsellessa tuntee pelkästään inhoa ja vihaa. Jotta hän pääsisi eroon kilpailusta. Toisin sanoen (pun intended), jos vähän vulgaarihyväksikäytetään taas kerran tuota ici-ihanaa käsitettä, Plainview haluaisi paisuttaa itsestään niin suuren, ettei Toiselle jäisi mitään sijaa.

Asiaankuulumaton sivupolku 1: David Foster Wallacen Broom of the System -esikoisromaanin eräs sivuhenkilö, mafiapomomainen ja lihava Bombardini, haluaa syödä ja kasvattaa itsestään niin valtavan, että hänen massansa murskaisi alleen tai imeyttäisi muut ihmiset ja lopulta koko maailman itseensä. Romaanissa Bombardini muistaakseni sai aluksi terapeutiltaan/ravintoekspertiltään varsin psykoanalyyttiseltä puoskaroinnilta haiskahtavan tulkinnan siitä, että hänen lihavuutensa (ja lihavuus yleensä) liittyisivät ongelmiin kohdata Toinen, minkä vuoksi ihminen kasvattaa itseään, Itsen osuutta (tai jotain sellaista, muistan aina filosofiset dialektiikat todella huonosti). Joten sen sijaan että Bombardini laihduttaisi ja siten antaisi Toiselle tilaa päästä lähelleen, hän päättääkin täyttää kaiken Itsellään. No niin, sanomattakin on selvää että DFW oli tämän esikoisromaaninsa kirjoittamisensa aikoihin yliopistopiireissä ja vahvasti höpsöille filosofisille vaikutteille altis, mutta toisaalta jenkkimetafiktionistin kuuluu myös a) häväistä (USAssa tolkuttoman suosion saanutta) psykoanalyysiä sekä b) puhallella filosofisista kiistoista ilmapalloja ja päästää niitä piereskellen sinkoilemaan ympäri huonetta.

Palatakseni There Will Be Bloodiin, vielä muutama huomio. Esimerkiksi uskonto. Toisaalta hämmästyttävää, toisaalta tavanomaista miten tylysti elokuva suhtautuu siihen. Hämmästys johtuu kohdallani ehkä siitä, että ennakkohuminan perusteella elin siinä käsityksessä, että Paul Danon esittämä karismaattisaarnaaja Eli olisi elokuvassa jonkinlainen hyvis, se kliseinen hengen mies ja laupias samarialainen, se marttyyri jota poljetaan, mutta joka lopulta on oikeassa. Vaan niin ei olekaan. Eli paljastuu feikiksi, tai vastaavasti matkan varrella selkärankansa menettäneeksi pyrkyriksi, joka kaupallistaa touhunsa ja hommat lopulta kusevat kintuille pahemman kerran. Plainview kävelee suvereenina liikemiehenä hänen päältään kaikkina hetkinä; hän suhtautuu uskonnollisiin rituaaleihin spektaakkelina ja aikaavievänä leikkinä. Jopa aivan lopussa, Plainview’n ollessa jo vanha ja sairas, hän on pysäyttämätön; Eli paljastuukin pohjimmiltaan vain kauppamieheksi, jonka varallisuus katoaa suurta pörssiromahdusta ennakoivina vuosina ja hän päätyy kerjäämään Plainview’lta almuja. Mahtavassa loppukohtauksessa Plainview alistaa Elin kaikin paitsi seksuaalisin keinoin ja hakkaa lopulta tämän kallon paskaksi suurella keilalla. No okei, siitä saatiin se selkeimmin fallinen symbolikin mukaan.

Asiaankuulumaton sivupolku 2: Loppukohtaus on mahtava myös siksi, että siinä syödään. Yleisesti kammoksun syömistä ja kaikki keskeisimmät ongelmani pyörivät ravinnon ympärillä: sen lisäksi että ruokahaluni katoaa hyvin nopeasti ja olen syömisen suhteen täysin neuroottinen, en voi sietää muiden ihmisten syömisen katsomista. Painajaiseni on joku Liikunnan Pojista ™ täyden safkalastinsa kanssa opiskelijaravintolassa, harhaanjohdettua energiaa täynnä, päätään liian nopeasti kääntelemässä. Mutta elokuvissa tapahtuvan syömisen katseleminen on mahtavaa ja nautinnollista. Elokuva ei oikeastaan tarvitse mitään muuta, jos syöminen on toteutettu hyvin. Ehkä tämä peilaa haavettani suhtautua mutkattomasti ruokaan: joku lienee sanonut, että elokuva on sitä, mitä todellisuuden pitäisi olla. Myös ruoan läheisyys saattaa jo yksinään oikeuttaa elokuvia. Eli Wallach kaivamassa perunoita valtavasta kattilasta The Good, The Bad and the Uglyssä. Robert DeNiro kuorimassa kananmunaa Angel Heartissa. David Carradine tekemässä voileipää ja samalla lespaamassa jostain typerästä Kill Bill: Vol. 2:ssa. Riisikakkujen/riisin syöminen Kurosawan elokuvissa. Nuudelit Wong Kar Vailla. Ja ehkä hienoimpana Lars Rudolph syömässä tulikuumaa lihakeittoa ja leipää Werckmeister harmóniákissa. Ylittämätöntä on myös Hayao Miyazakin animaatioiden ruoanlaiton ja syömisen kuvaus.

Palatakseni vielä There Will Be Bloodiin osa 2: Toisaalta Plainview’n suhde uskontoon on varsin hämärä: ei ole selvää, onko hän ylipäänsä uskontoa vastaan, vai haistaako hän Elissä piilevän pyrkyrin ja halveksuu tämän valheellisuutta. Institutionalisoitunut uskontohan on, tavallaan myös tässä elokuvassa, paralleeli kapitalismille/öljybisnekselle: se alkaa viattomasti ja hyvää tarkoittavana, mutta päätyy hillittömään ja alistavaan kontrollijärjestelmään, joka lopultaa alkaa sekin noudattaa rahan lakeja. Toisaalta sekä Plainview’n että Elin motiivit eivät alun perinkään ole järin viattomia.

Toinen hassu juttu oli Paul Danon roolien skitsofreenisyys: Elillä on kaksoisveli Paul, joka alunperin käy vinkkaamassa Plainview’lle kotitilallaan olevasta öljystä, kertomatta perheelleen tai veljelleen mitään. Aivan elokuvan lopussa paljastuu, että saamaansa käteishyvitystä pesämunana käyttäen Paul perusti sittemmin varsin kukoistavan bisneksen. Plainview käyttää tätä faktaa morkatakseen Eliä: veljesi on aito bisnesmies, sinä et. Skitsous liittyy siihen, että luulin Paulin ja Elin olevan sama henkilö elokuvan loppuun saakka. Ajattelin, että Elillä on jokin pyhä skitsofrenia: hän on alkujaan Paul, mutta Pyhiä tarkoituksia varten Eli; tämän vuoksi hän ei mielessäni ollut tunnistavinaan Plainview’tä tavatessaan tämän "toista kertaa" (todellisuudessa siis vasta ensimmäistä kertaa). Kaikkia hupaisia lisämerkityksiä sitä tulee ympänneeksi elokuviin, jos katsoo huolettomasti. Jos kohta kaksoisolentomotiivi on noilta kohdin selkeä ilman väärinluentaanikin.                

Mainokset
6 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 8:25 am

    Arvostan piereskeleviä ilmapalloja
    Mulla oli muuten sama sekaannus Danon suhteen.
    Asiaan: olen ymmärtänyt, että Sinclairin kirja on paitsi eksplisiittinen kapitalismin kritiikki, myös yhtä avoin sosialismin ylistys. Tämän PTA on karsinut sovituksesta, ehkä ilmeisistä syistä. Samoin uskontokritiikkiin taisi liittyä jotain muutakin romskussa. En muista tarkkaan, mutta Slatessa oli perattu tuota aspektia tarkemmin.
    OlliS

  2. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 8:25 am

    Arvostan piereskeleviä ilmapalloja
    Mulla oli muuten sama sekaannus Danon suhteen.
    Asiaan: olen ymmärtänyt, että Sinclairin kirja on paitsi eksplisiittinen kapitalismin kritiikki, myös yhtä avoin sosialismin ylistys. Tämän PTA on karsinut sovituksesta, ehkä ilmeisistä syistä. Samoin uskontokritiikkiin taisi liittyä jotain muutakin romskussa. En muista tarkkaan, mutta Slatessa oli perattu tuota aspektia tarkemmin.
    OlliS

  3. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 3:00 pm

    Se mikä tuon Plainview’n erottaa muiden ns. suur(mies)elokuvien (en kyllä pidä There Will Be Bloodia suurelokuvana vaan sellaisen yritelmänä, pisteet kunnianhimosta kuitenkin) päähenkilöistä on draamallisen henkilökaaren puuttuminen. Plainview on melko nilkki alusta loppuun asti ja muuttuu vaan vittumaisemmaksi koko ajan, toisin kuin esim Kummisedässä Pacino tai kansalainen Kane, jotka on enempi jotain kunnianhimoisia idealisteja jotka lopuksi korruptoituu – tästä syystä TWBB:n lopusta puuttuu se riipaisevuus, joka näissä mainituissa muissa elokuvissa on. Barry Lyndon on ehkä lähempänä tätä, mutta siinäkin näkökulma on etäännytetty ja Barryn toilailuja tarkkaillaan etäältä, ehkä hivenen huvittuneena, ja samalla ahdistuneena Kubrickin ihmiskuvasta – tälle tasolle ei tässä mielestäni päästä.
    Ainakin perinteisen draamallisen ajattelun puitteissa tuo TWBB on aika kömpelö elokuva. Velipoika ilmestyy leffan puolivälissä palvelemaan tiettyä funktiota (Plainview pääsee sanomaan että vihaa ihmisiä ja sitte tappaa tämän). Ja koko tuo viritys sen papin välillä ja samoin se isä-poika -suhde on molemmat oudon onttoja yritelmiä. Ei ihan, vaikka sitten melkein. Monille tuntuu riittävän – kuten kriitikoiden yksimielisestä ylistyksestä voi huomata – tällaiset ”sinne päin” -elokuvat.

    • marraskuu 14, 2008 3:27 pm

      niin…
      minulta jäi sanomatta, että elokuvan paras kohtaus on kuitenkin se alun (kuinkakohan pitkä? 15 minuuttia?) vuorosanaton kohtaus, jossa plainview ähertää hopeakaivoksessa. siinä vaiheessa twbb oli vielä Elokuvaa ja aloin jo toivoa, että ehkä tämä todella on kaiken sen kehun arvoinen. vähitellen se sitten muuttuu perinteisemmäksi nykyelokuvaksi ja asettuu formaattiinsa, eli kuvitetuksi draamakäsikirjoitukseksi, leikatuksi moraalitutkielmaksi ja day-lewisin tour de forceksi. lisäksi tällainen suurelokuvaformaatti on estetiikaltaan vähän sellainen, että se on vain pikakelattua sukuromaania. on niitä yksi loistava, tarkovskin andrei rublev. mutta siinä painotus onkin aivan muussa kuin kronologisessa elämäntarinan suorittamisessa, millä saavutetaan se, että kysymys on jostain aivan muusta.
      suurmieselokuvat tuppaavat olemaan pöhöttyneitä ja kanonisoituja ja ne liikkuvat raskaasti. tuosta perinteisestä ”idealistista korruptioon” -kaaresta en ole (enää) kanssasi samaa mieltä, koska sellainen ei ole nykyään kirjallisesti vaikuttavaa. tämän tietää selkeästi myös paul thomas anderson: hänen kässärinsä on/pyrkii olemaan jonkinlaista korruptiomyytin dekonstruktiota. minun mielestäni plainview’n hahmo oli hyvinkin kiinnostava ja fatalistisuudessaan mukavan masentava. siinä mielessä täysin myyttinen: ikään kuin jo syntymästään lähtien ”paha”. mutta paino tosiaan sanalla ”kiinnostava”. sillä tavoin kuin no country for old men on ”kiinnostava” tai heath ledgerin jokeri on ”kiinnostava”.
      perusdraamallisista painotuksista olen kanssasi samaa mieltä: velipoikanovelli siellä välissä tuntui todella olevan mukana vain niitä muutamia plainview’n sanoja varten. tosin kohtaus jossa plainview ja velipoika istuvat hiekkarannalla onkin elokuvan parhaita, jos kohta ei dialogin vuoksi. samoin se danon hahmo on todella melko puolitiehen jäävä, jotenkin rammaksi jää myös plainview’n suhde omaan poikaansa (vaikka se olevinaan suljetaankin) jne. sellainen omituinen roikkumaan jääminenhän koko elokuvaa leimaa. sen voi lukea siten, että plainview on beckettläinen hahmo, joka vain jatkaa limbotilaansa (minun tulkintani, luultavasti liian kiltti ja kaukaa haettu) tai sitten siten, että käsikirjoitus on puolinainen.

    • marraskuu 14, 2008 3:27 pm

      niin…
      minulta jäi sanomatta, että elokuvan paras kohtaus on kuitenkin se alun (kuinkakohan pitkä? 15 minuuttia?) vuorosanaton kohtaus, jossa plainview ähertää hopeakaivoksessa. siinä vaiheessa twbb oli vielä Elokuvaa ja aloin jo toivoa, että ehkä tämä todella on kaiken sen kehun arvoinen. vähitellen se sitten muuttuu perinteisemmäksi nykyelokuvaksi ja asettuu formaattiinsa, eli kuvitetuksi draamakäsikirjoitukseksi, leikatuksi moraalitutkielmaksi ja day-lewisin tour de forceksi. lisäksi tällainen suurelokuvaformaatti on estetiikaltaan vähän sellainen, että se on vain pikakelattua sukuromaania. on niitä yksi loistava, tarkovskin andrei rublev. mutta siinä painotus onkin aivan muussa kuin kronologisessa elämäntarinan suorittamisessa, millä saavutetaan se, että kysymys on jostain aivan muusta.
      suurmieselokuvat tuppaavat olemaan pöhöttyneitä ja kanonisoituja ja ne liikkuvat raskaasti. tuosta perinteisestä ”idealistista korruptioon” -kaaresta en ole (enää) kanssasi samaa mieltä, koska sellainen ei ole nykyään kirjallisesti vaikuttavaa. tämän tietää selkeästi myös paul thomas anderson: hänen kässärinsä on/pyrkii olemaan jonkinlaista korruptiomyytin dekonstruktiota. minun mielestäni plainview’n hahmo oli hyvinkin kiinnostava ja fatalistisuudessaan mukavan masentava. siinä mielessä täysin myyttinen: ikään kuin jo syntymästään lähtien ”paha”. mutta paino tosiaan sanalla ”kiinnostava”. sillä tavoin kuin no country for old men on ”kiinnostava” tai heath ledgerin jokeri on ”kiinnostava”.
      perusdraamallisista painotuksista olen kanssasi samaa mieltä: velipoikanovelli siellä välissä tuntui todella olevan mukana vain niitä muutamia plainview’n sanoja varten. tosin kohtaus jossa plainview ja velipoika istuvat hiekkarannalla onkin elokuvan parhaita, jos kohta ei dialogin vuoksi. samoin se danon hahmo on todella melko puolitiehen jäävä, jotenkin rammaksi jää myös plainview’n suhde omaan poikaansa (vaikka se olevinaan suljetaankin) jne. sellainen omituinen roikkumaan jääminenhän koko elokuvaa leimaa. sen voi lukea siten, että plainview on beckettläinen hahmo, joka vain jatkaa limbotilaansa (minun tulkintani, luultavasti liian kiltti ja kaukaa haettu) tai sitten siten, että käsikirjoitus on puolinainen.

  4. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 3:00 pm

    Se mikä tuon Plainview’n erottaa muiden ns. suur(mies)elokuvien (en kyllä pidä There Will Be Bloodia suurelokuvana vaan sellaisen yritelmänä, pisteet kunnianhimosta kuitenkin) päähenkilöistä on draamallisen henkilökaaren puuttuminen. Plainview on melko nilkki alusta loppuun asti ja muuttuu vaan vittumaisemmaksi koko ajan, toisin kuin esim Kummisedässä Pacino tai kansalainen Kane, jotka on enempi jotain kunnianhimoisia idealisteja jotka lopuksi korruptoituu – tästä syystä TWBB:n lopusta puuttuu se riipaisevuus, joka näissä mainituissa muissa elokuvissa on. Barry Lyndon on ehkä lähempänä tätä, mutta siinäkin näkökulma on etäännytetty ja Barryn toilailuja tarkkaillaan etäältä, ehkä hivenen huvittuneena, ja samalla ahdistuneena Kubrickin ihmiskuvasta – tälle tasolle ei tässä mielestäni päästä.
    Ainakin perinteisen draamallisen ajattelun puitteissa tuo TWBB on aika kömpelö elokuva. Velipoika ilmestyy leffan puolivälissä palvelemaan tiettyä funktiota (Plainview pääsee sanomaan että vihaa ihmisiä ja sitte tappaa tämän). Ja koko tuo viritys sen papin välillä ja samoin se isä-poika -suhde on molemmat oudon onttoja yritelmiä. Ei ihan, vaikka sitten melkein. Monille tuntuu riittävän – kuten kriitikoiden yksimielisestä ylistyksestä voi huomata – tällaiset ”sinne päin” -elokuvat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: