Skip to content

Kuin olisin lukiossa jälleen

marraskuu 14, 2008

Tämä on jonkinlainen vastaus Svenin kommenttiin ja liian pitkä kommenttiosastoon, joten pistän tähän. Aiempi merkintä ja vastaus täällä

Joo, meritokratian kyllä allekirjoitan ja sinänsä hyvä runous taatusti tässä aktiivisessa yhteisössä löytää lukijansa vaikka vessan seinältä jne. Tekstini oli lähinnä henkilökohtaista mustan sapen ja oman epävarmuuteni purkamista (minkä lisäksi olin melko masentunut) ja siksi minua vähän nolottaa, että vastaat siihen jotain oikeasti älykästä tai analysoivaa. Mutta pari riitaa haastavaa ajatusta:

En ole ikinä erityisemmin ymmärtänyt historian siteeraamista tai kiinnostunut siitä, miten historian kirjoista kaivetaan paralleeleja ja siirretään ne nykypäivään väittäen, että ei tämä mitään uutta ole, näin on ennenkin tapahtunut. Aivan kuin siihen tyhjenisi jotain (tätä samaahan käyttävät "avantgarden" vastustajat sanoen, että "tuo kaikki tehtiin jo 60-luvulla" jne. Siteeratakseni Julma-Henriä: "Mitä vittua sitten?"). Mutta ei se poista ahdistusta, pelkoa tai kyvyttömyyttä. Eikä se ole relevanttia. Historiaan katsominen vesityskorttien toivossa on lopultakin analogista 2. maailmansodan hävittäjien teknisten tietojen runkkaamisen kanssa; miehinen käsitys moraalisesta ja vaarattomasta harrastuksesta, joka perustuu ekologisiin liikeratoihin ja rasvattuun koneeseen pikemminkin kuin ahdistuksen kohtaamiseen.

En osaa oikein  sanoa… Toisaalta menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat varmasti yksi mitä tulee kokemiseen, mutta toisaalta joku Herodotos ei elänyt multionationaalisessa kapitalismissa, uskontona ei ollut vielä ironia ja ihmiset eivät olleet halukoneita tms. Tuollainen historia on vähän…ei sitä ole kuin kirjoituksena ja meemijäänteinä. Sen relevanssia on hankala kokea. Jokainen hetki on aina toinen.

Runojeni kohdalla kysymys ei tietenkään ole missään vaiheessa ollut eikä tule olemaan massoista, vaan niistä marginaali-ihmisistä. Ja tässä "kyseisessä tapauksessa" kysymys on nimenomaan siitä, että minulla on tai oli tunne että edes toiset runoilijat (tai vastaavanlaiset "kulttuuri-ihmiset") eivät enää välitä runoudesta. Tai oikeammin: en kykene uskomaan että heillä olisi mitään mahdollisuuksia siihen. Tuollaisen kokemuksen mahdollistava elin on tavallaan surkastunut pois. Kysymys on ehkä omasta ahdistuksestani tai takaraivossani asuvasta masennuksesta, joku kaunis sielu tullee korjaamaan väärinkäsitykseni. Ehkä se johtuu ylipäänsä omituisesta suhteestani runouteen: että vaikka elokuva on vaikuttavampaa runoutta kuin runous. Tai usein jopa proosa. "Runous". Ihmeellinen kategorisointi.

Ja niin edelleen.

Ajatukseni taustalla oli myös jotain sellaista, että ne jotka enää kykenevät kokemaan taidetta muodostavat jonkinlaisen eliittijoukkion, jonka jäsenet potevat huonoa omatuntoa siitä, että käyttävät elämänsä sellaisen taiteen ja kulttuurin edistämiseen, joka tuntuu katoavan, vieläpä heidän elinaikaan. Näin ei välttämättä faktisesti käy, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä TUNNE on sellainen, hyvin voimakkaana. He(me?) ovat kuin ydinsodan jälkeisessä bunkkerissa – suojatussa, ylellisessä ja idyllisessä – eläviä ihmisiä, joilla on vuosi elinaikaa eikä mahdollisuuksia saada kontaktia ulkomaailmaan. Tai jotka ovat mahoja. Tai jotka eivät tarvitse lainkaan ravintoa. Tai jotain vastaava. Koko muu henkiinjäänyt ihmiskunta nääntyy nälkään ja kuolee säteilyyn. Kirjoittavatko bunkkerissa olevat siinä tilanteessa runoja toisilleen? Ehkä he kirjoittavat.

Tämä oli nyt siitä paska vertaus, että tuossa skenaariossa ei olisi enää mitään muita vaihtoehtoja, jolloin tietenkin kirjoitettaisiin ylevästi runoja. Samalla tuli kuva, että olisin/olisimme jokin "valittu" joukkio, mistä tietenkään ei ole kysymys. Mutta tarkoituksena oli välittää, että vaihtoehtoja olisi, jos kohta ne eivät olisi kovin mielekkäitä tai vastaavasti ne olisivat mielettömiä. Tarkovski tai joku (minkä tahansa uskonnon) pyhimys kontraisi tähän, että kaikki mitä ihminen voi tehdä ja kaikki mitä hänen pitää tehdä on kastella sitä kuivunutta puuta.

Kysymys oli alunperin siitä, että kasteleeko sitä puuta muutaman lisävuoden vai hirttäytyykö yhteen oksista. Siinä vaiheessa yhteiskunnalla, moraalilla tai kulttuurilla on hyvin vähän, jos mitään, merkitystä.

Lopuksi lyhyesti oman kokoelmani tilanteesta: itsestään selvää lienee jo se, että debyyttini (miten typerä sana) tulee todennäköisesti joltain book-on-demand -kustantamolta. Muutamalla "suurella" kustantamolla on ollut ja on vielä mahdollisuutensa. Näiden "suurten" vuoksi julkaiseminen on viivästynyt jo ainakin vuoden ja tulee viivästymään vielä hetkisen. Lähinnä kokoelman tekeminen kaikkinensa on ollut itsetuhoista, hieman huvittavaa, kirjallisuuden ylevyyden myytit purkavaa ja omista teksteistään vieraannuttavaa. Ilmeisesti se kuuluu asiaan.

Advertisements
12 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 12:56 pm

    Sven Laakso
    …elokuva on vaikuttavampaa runoutta kuin runous.
    – Minusta runous (konkreettisena toimintana) on vaikuttavampaa kuin elokuva siinä mielessä, että runouden vaatimat materiaaliset resurssit ovat vaikuttavan vähäiset. Mitä ekonomisempaa ja helpompaa taide on tehdä, sen vaikuttavampaa se on (tekijän kannalta). ”Runous” (kielikuvana) on vain jotain ideoiden esittämisen ydinmehua mikä ilmenee eri välineillä eri muodoissa. Tuo ”runous” on aina jotenkin kollektiivista, mutta en tiedä onko se sosiaalista. Kollektiivi voi muodostua esimerkiksi eri aikoina eläneiden ihmisten välille, jonkun nyt elävän kokoavan voimakeskittymän kautta. Kollektiivilla on vain yksi päämäärä: erottaa ego sielusta. Kollektiivin päätarkoitus on koota yksi täydellisesti liikkuva metasielu, joka pystyy oraakkelinkaltaisuuteen. Yksi oraakkeli on aina monta tehokkaassa yhteistyössä toimivaa ihmistä, usein pelkkä traditio, tietenkin sinänsä ennaltarajoittamaton. ”Runouden” yhteisöllisyyden tarkoitus on oraakkelin kokoaminen. Sellaisella yhteisöllisyydellä, joko on poliittista kavereiden ja lähipiirin suosimista ja joka pyrkii sulkemaan ja rikkomaan kollektiivioraakkelin energioiden virtaukset, voi tietysti olla vain kulttuuria tuhoavana voimana historiaan jäävä merkitys. Ihmiset ovat keskenään tuttuja hyvin monien vaikuttimien takia, joista ”runous” on varmasti yksi harvinaislaatuisimmista. Niiden, jotka haluavat oraakkelilta tietoja, olisi kuitenkin tunnustettava jokin aito kollektiivi, joka oraakkelin muodostaa, vaikka monet muut henkilöt olisivatkin heidän hyviä ystäviään. Epäaito oraakkeli ei toimi: se ei ole täysinliikkuva metasielu, eikä se ole sielu lainkaan. Mielenkiinto runouteen vähenee dramaattisesti niiden keskuudessa, jotka etsivät vain oraakkelitietoa, jos he saavat huomata, että oraakkeli ei toimi.
    *
    Ajatukseni taustalla oli myös jotain sellaista, että ne jotka enää kykenevät kokemaan taidetta muodostavat jonkinlaisen eliittijoukkion, jonka jäsenet potevat huonoa omatuntoa siitä, että käyttävät elämänsä sellaisen taiteen ja kulttuurin edistämiseen, joka tuntuu katoavan, vieläpä heidän elinaikaan. Näin ei välttämättä faktisesti käy, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä TUNNE on sellainen, hyvin voimakkaana.
    – Tuo tunne on varmasti oikea. Mutta sanoisin niin, että taide ja kulttuuri eivät katoa. Vain sellaiset kansat katoavat, jotka hukkaavat taiteensa ja kulttuurinsa. Onko se nyt sitten suuri menetys? Kannattaa jo nyt tehdä selkeä pesäero sellaisiin kansoihin, lakata olemasta sellaisten kansojen edustaja ja liittyä tuleviin kansoihin.
    He(me?) ovat kuin ydinsodan jälkeisessä bunkkerissa …Kirjoittavatko bunkkerissa olevat siinä tilanteessa runoja toisilleen?
    *
    – ”Runous” , eli aito oraakkelitieto on tuossa tilanteessa, sitä ennen ja sen jälkeen, ainoa mahdollisuus. ”Runoudella” ylipäätään voi olla vain maailmanhistoriallista merkitystä. Tuo merkitys on elämän ulkopuolista ja aina epäajankohtaista. Runouden ensimmäinen idea on se, että oraakkeli työskentelee. Toinen idea on se, että oraakkeli antaa tiedon. Gurdjieff esimerkiksi keskittyy pelkästään tuohon työskentelyyn. Hän kieltää kanssatyöskentelijöitään julkaisemasta työn hedelmiä. Tämä kielto voidaan ymmärtää kun on jo oraakkeli, eli ryhmä, jonka onnistuu työskennellä. Kaikki hajottavat voimat (joita saa huomata olevan kyllä erikoisen paljon) käyvät ryhmän kimppuun ja yrittävät hajottaa sen (tässä konkretisoituu se uskonto: ironia. Ei esimerkiksi orfilaisuus). Mutta jos ryhmä salaa toimintansa tulokset, sen kimppuun on vaikeampi käydä muuten kuin tiimalasin ja pääkallon provokaatioilla, minkä nämä ”voimat” kyllä nerokkaasti hallitsevat.

    • Nimetön permalink
      marraskuu 14, 2008 12:57 pm

      Re: Sven Laakso
      Siteeratakseni Julma-Henriä: ”Mitä vittua sitten?”
      – Heittoni hävettää vähän itseänikin. Yritän nyt jälkikäteen selittää tarkoittaneeni, että olennaista ei ole yksittäisten tai vastaavie tai analogisten asioiden toistuminen. Vaan se, että parikymmentä ihmissukupolvea on jossain mielessä aika lyhyt aika. Historia opettaa lähinnä kai sen, että paikallisille tai ajankohtaisille houreille ei pitäisi antaa täysin periksi. Olisi vain tyynesti tyydyttävä olemaan yksin oikeassa silloin kun 5 miljoonaa tai miljardia ovat väärässä.
      mutta toisaalta joku Herodotos ei elänyt multionationaalisessa kapitalismissa, uskontona ei ollut vielä ironia ja ihmiset eivät olleet halukoneita tms.
      – Erään asiantuntijan lausuntoa mukaillen: Herodotos eli multinationaalisessa kapitalismissa (valtioiden selviytyminen ja menestyminen perustui sotaretkien lisäksi kansainväliseen kauppaan, josta ihmiskauppa oli yksi normaali osa). Uskontona siihen aikaan oli ironia. Ihmiset olivat halukoneita.
      *

    • Nimetön permalink
      marraskuu 14, 2008 12:57 pm

      Re: Sven Laakso
      Siteeratakseni Julma-Henriä: ”Mitä vittua sitten?”
      – Heittoni hävettää vähän itseänikin. Yritän nyt jälkikäteen selittää tarkoittaneeni, että olennaista ei ole yksittäisten tai vastaavie tai analogisten asioiden toistuminen. Vaan se, että parikymmentä ihmissukupolvea on jossain mielessä aika lyhyt aika. Historia opettaa lähinnä kai sen, että paikallisille tai ajankohtaisille houreille ei pitäisi antaa täysin periksi. Olisi vain tyynesti tyydyttävä olemaan yksin oikeassa silloin kun 5 miljoonaa tai miljardia ovat väärässä.
      mutta toisaalta joku Herodotos ei elänyt multionationaalisessa kapitalismissa, uskontona ei ollut vielä ironia ja ihmiset eivät olleet halukoneita tms.
      – Erään asiantuntijan lausuntoa mukaillen: Herodotos eli multinationaalisessa kapitalismissa (valtioiden selviytyminen ja menestyminen perustui sotaretkien lisäksi kansainväliseen kauppaan, josta ihmiskauppa oli yksi normaali osa). Uskontona siihen aikaan oli ironia. Ihmiset olivat halukoneita.
      *

    • marraskuu 14, 2008 2:29 pm

      Re: Sven Laakso
      joo, kyllä elokuvan suurin ongelma on nimenomaan se miten hirvittävästi se vie resursseja; siinä mielessä se on todella melko moraalitonta toimintaa. ja miten vaivalloista ja koneistoa vaativaa sen tekeminen on (no hyvä, indie/amatööritasolla kaikkea tätä voi vähentää drastisesti, mutta siltikin), miten tarkoin vartioitu pääsy elokuvia tekemään on, puhumattakaan niiden levityksestä jne. tämä on tietenkin yksi niistä syistä, miksi minäkin kirjoitan enkä tee elokuvia.
      runoudesta olet oikeassa, hyvin kirjoitettu, kiitos. voin taas hieman paremmin muutenkin.
      taiteen ”salassapitäminen” on todellakin kiinnostava juttu, ylipäänsä se miten taiteesta ajan saatossa tuli yhteisölle ja jumaluuksille suunnatun anonyymin kunnianosoituksen sijasta yksilölliseen lihaan leimattu jatke. se suhde, millä meritokratian taiteilija tasapainottelee: päästänkö tämän teokseni julkisuuteen jotta sielunveljeni löytäisivät sen, vai päästänkö tämän teokseni julkisuuteen jotta olisin olemassa spektaakkelissa.

    • marraskuu 14, 2008 2:29 pm

      Re: Sven Laakso
      joo, kyllä elokuvan suurin ongelma on nimenomaan se miten hirvittävästi se vie resursseja; siinä mielessä se on todella melko moraalitonta toimintaa. ja miten vaivalloista ja koneistoa vaativaa sen tekeminen on (no hyvä, indie/amatööritasolla kaikkea tätä voi vähentää drastisesti, mutta siltikin), miten tarkoin vartioitu pääsy elokuvia tekemään on, puhumattakaan niiden levityksestä jne. tämä on tietenkin yksi niistä syistä, miksi minäkin kirjoitan enkä tee elokuvia.
      runoudesta olet oikeassa, hyvin kirjoitettu, kiitos. voin taas hieman paremmin muutenkin.
      taiteen ”salassapitäminen” on todellakin kiinnostava juttu, ylipäänsä se miten taiteesta ajan saatossa tuli yhteisölle ja jumaluuksille suunnatun anonyymin kunnianosoituksen sijasta yksilölliseen lihaan leimattu jatke. se suhde, millä meritokratian taiteilija tasapainottelee: päästänkö tämän teokseni julkisuuteen jotta sielunveljeni löytäisivät sen, vai päästänkö tämän teokseni julkisuuteen jotta olisin olemassa spektaakkelissa.

  2. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 12:56 pm

    Sven Laakso
    …elokuva on vaikuttavampaa runoutta kuin runous.
    – Minusta runous (konkreettisena toimintana) on vaikuttavampaa kuin elokuva siinä mielessä, että runouden vaatimat materiaaliset resurssit ovat vaikuttavan vähäiset. Mitä ekonomisempaa ja helpompaa taide on tehdä, sen vaikuttavampaa se on (tekijän kannalta). ”Runous” (kielikuvana) on vain jotain ideoiden esittämisen ydinmehua mikä ilmenee eri välineillä eri muodoissa. Tuo ”runous” on aina jotenkin kollektiivista, mutta en tiedä onko se sosiaalista. Kollektiivi voi muodostua esimerkiksi eri aikoina eläneiden ihmisten välille, jonkun nyt elävän kokoavan voimakeskittymän kautta. Kollektiivilla on vain yksi päämäärä: erottaa ego sielusta. Kollektiivin päätarkoitus on koota yksi täydellisesti liikkuva metasielu, joka pystyy oraakkelinkaltaisuuteen. Yksi oraakkeli on aina monta tehokkaassa yhteistyössä toimivaa ihmistä, usein pelkkä traditio, tietenkin sinänsä ennaltarajoittamaton. ”Runouden” yhteisöllisyyden tarkoitus on oraakkelin kokoaminen. Sellaisella yhteisöllisyydellä, joko on poliittista kavereiden ja lähipiirin suosimista ja joka pyrkii sulkemaan ja rikkomaan kollektiivioraakkelin energioiden virtaukset, voi tietysti olla vain kulttuuria tuhoavana voimana historiaan jäävä merkitys. Ihmiset ovat keskenään tuttuja hyvin monien vaikuttimien takia, joista ”runous” on varmasti yksi harvinaislaatuisimmista. Niiden, jotka haluavat oraakkelilta tietoja, olisi kuitenkin tunnustettava jokin aito kollektiivi, joka oraakkelin muodostaa, vaikka monet muut henkilöt olisivatkin heidän hyviä ystäviään. Epäaito oraakkeli ei toimi: se ei ole täysinliikkuva metasielu, eikä se ole sielu lainkaan. Mielenkiinto runouteen vähenee dramaattisesti niiden keskuudessa, jotka etsivät vain oraakkelitietoa, jos he saavat huomata, että oraakkeli ei toimi.
    *
    Ajatukseni taustalla oli myös jotain sellaista, että ne jotka enää kykenevät kokemaan taidetta muodostavat jonkinlaisen eliittijoukkion, jonka jäsenet potevat huonoa omatuntoa siitä, että käyttävät elämänsä sellaisen taiteen ja kulttuurin edistämiseen, joka tuntuu katoavan, vieläpä heidän elinaikaan. Näin ei välttämättä faktisesti käy, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä TUNNE on sellainen, hyvin voimakkaana.
    – Tuo tunne on varmasti oikea. Mutta sanoisin niin, että taide ja kulttuuri eivät katoa. Vain sellaiset kansat katoavat, jotka hukkaavat taiteensa ja kulttuurinsa. Onko se nyt sitten suuri menetys? Kannattaa jo nyt tehdä selkeä pesäero sellaisiin kansoihin, lakata olemasta sellaisten kansojen edustaja ja liittyä tuleviin kansoihin.
    He(me?) ovat kuin ydinsodan jälkeisessä bunkkerissa …Kirjoittavatko bunkkerissa olevat siinä tilanteessa runoja toisilleen?
    *
    – ”Runous” , eli aito oraakkelitieto on tuossa tilanteessa, sitä ennen ja sen jälkeen, ainoa mahdollisuus. ”Runoudella” ylipäätään voi olla vain maailmanhistoriallista merkitystä. Tuo merkitys on elämän ulkopuolista ja aina epäajankohtaista. Runouden ensimmäinen idea on se, että oraakkeli työskentelee. Toinen idea on se, että oraakkeli antaa tiedon. Gurdjieff esimerkiksi keskittyy pelkästään tuohon työskentelyyn. Hän kieltää kanssatyöskentelijöitään julkaisemasta työn hedelmiä. Tämä kielto voidaan ymmärtää kun on jo oraakkeli, eli ryhmä, jonka onnistuu työskennellä. Kaikki hajottavat voimat (joita saa huomata olevan kyllä erikoisen paljon) käyvät ryhmän kimppuun ja yrittävät hajottaa sen (tässä konkretisoituu se uskonto: ironia. Ei esimerkiksi orfilaisuus). Mutta jos ryhmä salaa toimintansa tulokset, sen kimppuun on vaikeampi käydä muuten kuin tiimalasin ja pääkallon provokaatioilla, minkä nämä ”voimat” kyllä nerokkaasti hallitsevat.

  3. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 8:47 pm

    En usko, että itsetuhoisuus kuuluu kirjantekemiseen. Ja teksteistä vieraantuminenkin vain siinä mielessä, että ne alkavat viimein elää omaa elämäänsä, kirjoittajasta riippumatta. Se on julkaisemisessa kenties kiinnostavinta: lukijat luovat kirjoituksen uudelleen, moninkertaisina muotoina.
    Ja tietenkin tuossa mainoksessa tekstisi jälkeen lukee: ”Tauko tekee terää”…
    jonimatti

    • marraskuu 14, 2008 9:07 pm

      no joo, lähinnä ne negatiiviset jutut liittyvät tuohon ikuiseen odottamiseen ja sen huomaamiseen, että mitään ei tunnu tapahtuvan. tämä liittyy tietenkin suuriin kustantamoihin. varsinaiset runot olen tietenkin kirjoittanut aikaa sitten, en osaa välttämättä mieltää itse runokokoelman tekemistä enää edes osaksi taiteellista prosessia.
      juuri tuo runojen järjesteleminen ”kokonaisuudeksi” ahdistaa; näen sen oikeastaan lähinnä lukijaa palvelevana seikkana ja siihen tarvitaan melkein joku välikäsi toimimaan tulkkina. ehkä asia olisi eri, jos olisin jotenkin alusta asti pyrkinyt selkeään sarjallisuuteen.
      vieraantumisella tarkoitan sitä, että jokseenkin tiiviin kyhäämisen ja järjestelyn jälkeen tekstini lakkasivat merkitsemästä minulle mitään. ehkä se on väliaikaista sokeutumista. tai ehkä se on merkki siitä, että ne ovat jo pois minusta.

      • Nimetön permalink
        marraskuu 15, 2008 8:14 am

        ”… jo pois minusta.” Voi olla, ja se on varmaan hyvä lähtökohta mahdolliselle lukijapalautteelle, jota toivottavasti saat kun kirjasi tulee julki.
        jm

      • Nimetön permalink
        marraskuu 15, 2008 8:14 am

        ”… jo pois minusta.” Voi olla, ja se on varmaan hyvä lähtökohta mahdolliselle lukijapalautteelle, jota toivottavasti saat kun kirjasi tulee julki.
        jm

    • marraskuu 14, 2008 9:07 pm

      no joo, lähinnä ne negatiiviset jutut liittyvät tuohon ikuiseen odottamiseen ja sen huomaamiseen, että mitään ei tunnu tapahtuvan. tämä liittyy tietenkin suuriin kustantamoihin. varsinaiset runot olen tietenkin kirjoittanut aikaa sitten, en osaa välttämättä mieltää itse runokokoelman tekemistä enää edes osaksi taiteellista prosessia.
      juuri tuo runojen järjesteleminen ”kokonaisuudeksi” ahdistaa; näen sen oikeastaan lähinnä lukijaa palvelevana seikkana ja siihen tarvitaan melkein joku välikäsi toimimaan tulkkina. ehkä asia olisi eri, jos olisin jotenkin alusta asti pyrkinyt selkeään sarjallisuuteen.
      vieraantumisella tarkoitan sitä, että jokseenkin tiiviin kyhäämisen ja järjestelyn jälkeen tekstini lakkasivat merkitsemästä minulle mitään. ehkä se on väliaikaista sokeutumista. tai ehkä se on merkki siitä, että ne ovat jo pois minusta.

  4. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 8:47 pm

    En usko, että itsetuhoisuus kuuluu kirjantekemiseen. Ja teksteistä vieraantuminenkin vain siinä mielessä, että ne alkavat viimein elää omaa elämäänsä, kirjoittajasta riippumatta. Se on julkaisemisessa kenties kiinnostavinta: lukijat luovat kirjoituksen uudelleen, moninkertaisina muotoina.
    Ja tietenkin tuossa mainoksessa tekstisi jälkeen lukee: ”Tauko tekee terää”…
    jonimatti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: