Skip to content

Kokoelmallisuudesta runoudessa II (jatkoa edellisestä)

lokakuu 23, 2008
tags:

V

 

Viides osasto puolestaan poikkeaa kaikkein selkeimmin ruodusta siinä mielessä, että se käyttää enimmäkseen kuvastoa, joka voisi sijoittua minne tahansa. Mutta kokoelman kontekstin ja aiemmat tekstit tuntien lukija voi katsoa ensimmäisen runon lapsen ja merimiehet siperialaiseen maisemaan sijoittuviksi (43). Samoin osaston toisen runon sadonkorjuun, traktorit ja höyryävät työmiehet (44), tai kolmannen runon puistossa varjoaan ja varpusparvea ruokkiva mies (45). Neljäs runo on jo aiemmin mainittu lyhyt valokuvaruno: ”Joskus tämä mies haluaa olla negatiivi, valonarkakin, / joskus päästä taas albumiin, kuvaksi kuvien joukkoon.” (46) Runo sopii niin kokoelman valokuvataustaan kuin edellisen runon aurinko/varjo –asetteluun. Kysymys on dualismista, päinvastaisuudesta: filmin negatiivissa valoisuus ja värit ovat päinvastaiset kuin valmiissa kuvassa (positiivi), muotissa tai mallissa kohoumien paikalla on syväymät ja päinvastoin. Negatiivi on kuin varjo, se ei siedä valoa, kun taas valmiit kuvat ovat valossa kaikkien nähtävillä. Kaiken tämän ja ennen kaikkea lyhyytensä vuoksi tekisi mieli lukea runoa kokoelman jonkinlaisena kiintopisteenä; se poikkeaa lyhyytensä vuoksi radikaalisti kokoelman muista runoista, minkä lisäksi valokuvamotiivi nostaa päätään.

Osaston viides runo on toinen kokoelman kolmesta parisäkeisestä runosta:

 

Sitä oli rukoiltu, ja se saatiin. Ohut valkoinen huntu

peitti kasvot, sortuneet kulmat ja katkenneet hampaat.

 

Silmät peitti kalvo, joka oli kuin muovia.

Enää ei lentänyt sisään risuja tai muuta roinaa.

 

Rukoiltiin yhä, ja pakkanen katkoi sormia kuin

haurasta rautaa. Ilahduttiin ja sytytettiin nuotio.

 

Poltettiin tarpeettomaksi käyneet shortsit ja teepaidat,

annettiin savun nousta kohtisuoraan kuin luoti. (47)      

 

Tällä kertaa parisäe on hieman selkeämmin perusteltu, sillä jokainen säkeistö muodostaa oman selkeän toimintansa. Ilmaisu on tiivistä ja ne säkeistöt erotetaan pisteillä. Runon liittäminen Venäjä-kehykseen ei ole mitenkään itsestäänselvää, vaikka kuvasto valtaosiltaan vastaakin kokoelman arsenaalia: rukoileminen, huntu, sortuminen ja katkeaminen, roina, rukoileminen, pakkanen, rauta, nuotio. Tällaiset vanhat ja arkaaiset sanat ovat erityisen allergisia, ne liittyvät tämän kokoelman osalta nopeasti lukijan päässä jo olevaan jatkumoon.

 

Sellaisten sanojen kuten ”shortsit” ja ”teepaidat” kanssa sen sijaan tulee välittömästi ongelmia. Ne pomppaavat muusta kuvastosta esiin räikeydellään; vaikka molemmat ovat yleismaallisia vaatekappaleita, niihin liitetään välittömästi länsimainen kulttuuri ja helppous. Sanana ”shortsit” on peräisin englannin kielestä, teepaidan nopein konnotaatio nykyään on markkinointi ja lämpimät lomapäivät. Toki sanojen kuuluukin pompata, sillä ne todella ovat itse runonkin maailmassa tarpeettomia: shortsit ja teepaidat poltetaan tarpeettomina (jos kohta palaessaan pientä lämpöä antaen), sillä kylmyys on niin läpitunkevaa, ettei niille ole muuta käyttöä. Samalla ei voi välttyä vertauskuvallisuudesta: käytännöllinen, ankara, elämänmakuinen, kylmä Siperia vastaan nautinnonhaluinen, kepeä, lämmin, ylituotettu läntinen maailma.

 

Muuten runo yhdistää ruumiillisuuden ja kasvot rakennusmotiiviin. Kulmat (kulmakarvat tai rakennuksen kulmat) ovat ”sortuneet” ja hampaat ”katkenneet”. Sortuminen[6] yhdistetään yleensä rakennuksiin tai kiveen, katkeaminen puuhun tai puunkaltaiseen ainekseen, kuten luihin. Ruumis-talo (tai: minä-talo) –vertauskuvaa pyöritetään tässä oivaltavasti. Silmät (reiät) ”peitti kalvo joka oli kuin muovia. / Enää ei lentänyt sisään risuja tai muuta roinaa.” Muovipressu on yleinen suoja talojen reikiintymistä vastaan, mutta viittaako runon alun kasvot peittävä ”ohut valkoinen huntu” kenties lumeen tai kuuraan? Vai jonkinlaiseen hautajaisvaatteeseen? Tuskinpa sentään morsiushuntuun. Entä onko silmät peittävä kalvo kuoleman jähmettynyttä sumua (joka todella estää minkään pääsemisen sisään)?

 

Osion viimeisessä runossa on nimet ”Sergei, Igor ja Natalia ”(48). Muuta kokoelmallisuuden kannalta kiinnostavaa en sinänsä taitavasti lunta, kuunvaloa, kirjaimia ja metsää yhdistelevästä runosta löydä.


VI

 

Kuudes osasto merkitsee paluuta rautatieruotuun:

 

Jää vääntyy paasiksi rantaan. Maailman reuna, sanottiin,

mutta nyttemmin kuulee myös muuta. Voimalinjat surisevat

ja raidetta vedetään. Metsä kivettyy ja kansat kastetaan liittoon.

Puujumala risahtaa. Se poltetaan kansan torilla, sillä uusi jumala

on jo valittu. Maa kaapeloidaan ja valjastetaan, mutta kiitos

viimeisestä, paperi on vihreää, puu mustaa, mitä muuta

halusit tietää. Lumi kohisee. Vesi kolahtaa putkeen.

Eilen naapuri halkaisi lantun ja ojensi puolikkaan. Koversin sen.

Sydämen söimme. Itkin vain hiukan kun näin auringon. (51)    

   

Voimalinjat surisevat, samoin kuin ensimmäisen osaston ensimmäisessä runossa. Raidetta vedetään (juna), kansan tori tuo oitis mieleen Neuvostoliiton, maa valjastetaan kaapeleilla (riisto), paperi on vihreää rahapaperia, puu mustaa öljyä tai kuollutta, palanutta (kapitalismi). Naapurin ojentama lanttu muistuttaa ihmisen arjen pienuudesta (kotoisuus). Tällä kertaa ote on hieman proosarunollisempi, rivit pidempiä. Aivan kuin tekijäkin jo hieman kiirehtisi, sumputtaisi iänikuisia teemojansa yhteen. Huomattava on myös, että tämä runo on kokoelman takakansiruno. En varsinaisesti ole perillä ”virallisesta” takakansirunojen politiikasta: kuuluuko niiden edustaa kokoelmaa, kuuluuko niiden olla myyviä, ovatko ne kokoelmien ”parhaita” runoja, onko niillä jotenkin erityisen läheinen suhde ulkoasuun tai kokoelman nimeen? Entä onko tekijällä itsellään paljonkaan sanavaltaa kansien suhteen, onko takakansiruno hänelle henkilökohtaisesti tärkeä?

 

Kokoelman samankaltaisesti summaavia runoja olisi muutamia muitakin, mutta tämä lienee niistä sopivin, koska siinä on vahvaa henkilökohtaisuutta, mikä tekee lukijan samastumisesta helpompaa. Raportoiva silmä sulaa runon lopussa minäksi: ”Itkin vain hiukan kun näin auringon.” Samalla huomautetaan kokoelman nimessä olevasta aurinko-motiivista. Neljännen osaston viimeisessä runossa mainittiin toki koko nimi (”Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko” 39), mutta olisi aineistoa tuhlailevaa painattaa tuo runo heti takakanteen; nimimotiivi olkoon lukijan löydettävissä itse teoksesta. Samoin ei ehkä ole mielekästä painattaa takakanteen aivan kokoelman ensimmäisten runojen joukossa olevaa tekstiä. Kertautuminen niin nopeasti olisi banaalia, jos oletetaan että lukija lukee ensin takakannen ja vasta sitten itse sisällön.[7] Ja jos oletetaan, että lukija ensisijaisesti lukee kirjan ”järjestyksessä” kannesta kanteen. Tämä on varsin ilmeisesti nykyrunoteosten oletuslukutapa. Ellei ole, niin ainakin olisi suotavaa lukea osasto kerrallaan.

 

Osaston toinen ja kolmas runo ovat samankaltaisia kuin kolmannen osaston Sputnikia ja Laika-koiraa vilauttelevat kosmisemmat runot: kuvastossa ovat etualalla taivaallisuus ja avaruus. Kuu, tähdet, avaruuden laita, painovoima. Myös fossiilien kohina mainitaan, mikä sekä kertaa kokoelman öljymotiivin että kolmannen osaston ensimmäisen runon fossiilisen evoluutiokuvaston simpukoineen ja uurteisine kallioineen. (53, 25) Kolmannessa runossa myös Sputnik kertautuu ja kuvastossa pudotaan avaruuden halki, mietitään seitsemää miljardia valovuotta, tähdenlentoa. Neljäs runo jatkaa neuvostoliittolaista peltistä likaisuutta hitsausliekkeineen, tuhkineen, peltiin porattuine reikineen, öljyntahrimine työläisineen (54). Viides runo on proosaruno (reunoista tasattu) ja ilmaisu muuttuu heti vapaammaksi, lakonisen tiukkuuden tilalle tulee jutustelu ja tarinamaisuus. Kuvasto pysyy silti samana; kaupunginraati on purkanut uunin osiin ja piilottanut osat pahan päivän varalle ja nyt kukaan ei muista missä osat ovat. Tornissa kaupunkiin nälän ja kupan tuonut harakka kiljahtelee onnesta kun sulaa hopeaa valuu sen kurkkuun. (55) Edellinen on neuvostobyrokratian kritiikkiä, jälkimmäinen metafora riistolle.

 

Kokoelmallisuuden kannalta en näille muutamille proosarunoille keksi mitään erityistä funktiota: keskimäärin nekin olisi voitu rivittää kokoelman yleisellä, hakkaavalla ja tiivistetyllä tavalla. Ehkä ne siis ovat ”vain” runoja runojen joukossa tai ehkä ne tekijän mielestä toimivat paremmin proosamuodossa. Selvää on, että reunoiltaan tasattu, laatikkomainen proosamuoto muuttaa lukutapaa jonkin verran. Lisäksi runojen keskimääräinen, juuri rivityksestä ja tiiviydestä johtuva rytmitys on melko vahvaa, joten kenties kysymys on vain jonkinlaisista tauoista tai ilmeikkyyttä antavista poikkeamista. Koska tematiikka kuitenkin pysyttelee melko samana, näkisin proosarunojen tehtävän olevan lähinnä rikastaa teemojen valotusta ja samalla estää noiden samojen teemojen monotonisuutta.

 

Osaston viimeinen runo on proosaruno sekin, joskin kolmeen neljäriviseen säkeistöön jaettu. Siinä on osaston viimeiselle runolle sopiva lähdön tunnelma, sillä runon minä on saanut pestin laivapojaksi ja runo on täynnä merenkäyntikuvastoa.



VII & epilogi

 

Seitsemäs ja viimeinen osasto alkaa kokoelmalle perin tyypillisellä pitkällä, kokonaisen aluekulttuurin tiivistämään pyrkivällä runolla:

 

Öisin taivas kiiltää kuin hylkeen nahka,

johon kultaiset loiset nakertavat reittejään,

kunnes iho irtoaa liuskoina

kuin kuiva kääre. Niin paljastuvat

tehtaat ja laitokset, joissa työ tehdään

vapisevin sormin ja rohtunein huulin,

tämä perkaajien suomuinen työ.

Ja niin paljastuvat parakit,

joissa hiki syö patjaa ja huulipuna tahraa,

paljastuvat ydinsukellusveneet,

alusten moottorit ja rungot, jotka uppoavat

hitaasti satama-altaaseen.

Niin paljastuu Vladivostok,

kaupunki vailla viemäreitä,

joihin voisit huuhtoa unelmat

yhtä helposti kuin kasvoilta lian.

Mutta älä huoli, Igor, mutaan keitetty

kahvi kyllä aukaisee silmät ja mutristaa suun,

ärtsy borštš panee suolen toimimaan

ja vitamiini B pitää lopusta huolen. (59)

   

Läsnä ovat jälleen hakkaava rytmi, tiivis, pilkuin avustettu rivitys sekä tuttu kuvasto. Kertoja on kuin vikkelästi etenevä perkuuveitsi, joka kuorii kerroksia. Edellisen kuvan alta paljastuu seuraava. Samantyylinen on esimerkiksi kolmannen osaston ensimmäinen runo (25). Tässäkin tapauksessa runon kuvaston avaaminen tai selittäminen on lähes turhaa: viesti on ilmiselvä, kokoelman tässä vaiheessa tuttuakin tutumman kuvaston ulkopuolella syntyvät yhtymät lähes olemattomia. Jälleen kerran luonnollisuuden alta tai vierestä paljastuu tehtaita ja laitoksia, parakkeja, rohtumaa ja hikeä. Jälleen hylätty neuvostoteknologia jatkaa hajoamistaan, tällä kertaa ydinsukellusvene uppoaa satama-altaaseen. Lopuksi tämäkin runo tuodaan pienen ihmisen tasolle ruoan (kansallisruoka, kuinkas muuten) ja suolen toiminnan muodossa (vrt. 51).

 

Mainitsemisen arvoista lienee myös, että Heikkosen teoksen inspiroineen valokuvakirjan päätepysäkki, Vladivostok, on nyt saavutettu. Se on Venäjän laivaston Tyynenmeren kotisatama ja siten myös väylä muihin maihin. Osaston toisessa runossa sitä kuvaillaankin kaupungiksi, jota merituuli soittaa kuin tuubaa ja

 

tuuli tuo terveiset, hello from Hokkaido, this is the free world calling, merten takana

Frisco jo bailaa. (60)

 

Samaisessa runossa puhutellaan myös kasvotonta natiivia nimeltä, tällä kertaa hän on Natalia. Edellisessä runossa oli Igor (59), aiemmin Sergei[8] (10). Viidennen osaston viimeisessä runossa oli puu-motiivi: ”maailma luodaan / ja puille annetaan nimet, kuten Sergei, Igor ja Natalia. / Tai ehkä he ovat yksi puu, mutta oksia on kolme.” (48) Tämä ei tietenkään ole sattumaa, jos kohta en ole sen merkityksestä varma. Ehkä Sergei, Igor ja Natalia ovat vain arkkityyppisiä venäläisiä nimiä, jotka tämän puumotiivin myötä kuvastavat koko kansaa. Samalla ne ovat niin kliseisiä, että niiden löytäminen runoista, kaiken tämän orientalistisen venäjäkuvaston keskellä, aiheuttaa ainakin allekirjoittaneessa lähinnä huvitusta. On mahdollista lukea ne ironisina[9], mutta se ei vaikuta uskottavalta eikä perustellulta tässä kontektissa. Heikkosen runojen sävy ei ole ironinen, vaan pikemminkin synkän toteava. Runoissa on kenties aavistus mustaa huumoria ja tuimaa päättäväisyyttä, mutta ei ironiaa tai kyynisyyttä.

 

Osaston kolmas runo on proosaruno ja leppoisuudessaan varsin poikkeava:

 

On lokakuu, eikä helle lopu koskaan. Rungot hikoilevat. Luumut halkeavat

puihin. Kaupunginlahdelta tuuli tuo mädän kaislan löyhkää. Kuljen turut ja

torit. Ostan purjot ja sellerit, kaiken mitä mieleen juolahtaa. Löydän

ruosteisen samovaarin. Keitän siinä teetä, ja nyt istahdan puutarhaan. Katso,

kuinka lupiini rehottaa. Kerran lepotuoli rojahti syreenin tieltä, ja villiviini

kiristi leikkimökin hengiltä. Hörpin mansikkateetä. Luen Tsehovin novellia.

Annan sepaluksen repsottaa. (61)

 

Kolea tundrakuvasto on saanut kokoelmassa niin vahvan yliotteen, että yhtäkkinen kesäinen kuvaus tuntuu tulleen kuin vieraalta planeetalta. Yhtäkkiä puihin halkeilee hedemiä, kertoja ostaa torilta vihanneksia, hörppii lepotuolissa istuen puutarhassa mansikkateetä, antaa vielä sepaluksenkin repsottaa. Hauskana yksityiskohtana Tsehovin (venäläinen, tietenkin) novelli merkitsee tässä totaalista joutenoloa: kokoelman muussa kuvastossa ei ole ollut aikaa kirjallisuudelle. Runo on jaettu kahteen säkeistöön, joista toisessa kylmyys palaa:  

 

Kun talvi saapuu, se tapahtuu äkkiä. Linnut putoavat lennosta, ja meri rasahtaa

jääksi. Lumi peittää lautan, joka oli matkalla Bengaliin. Masto vain töröttää.

Valo kirveltää silmiä, ja kasvot puristuvat rypyksi. Tule silloin tänne, sulatetaan

jääpuikko rommitotiin. Maataan ahkiossa silkkisen taivaan alla. (61)

 

Vanha tuttu runomaailma palaa huminalla rasahtavine jäineen, lumineen, törröttävine mastoineen, kirveltävine valoineen. ”Talvikuvaston” ero ”kesäkuvastoon” on niin valtava, että on kuin säkeistöjen välissä vedettäisiin vaate silmiltä (tai silmille). Täytyy kuitenkin huomauttaa, että negatiivinen värinä on kesäkuvastossakin: hedemät halkeavat, helle ei lopu koskaan, rungot hikoilevat, tuuli löyhkää mädältä, villiviini kiristää leikkimökin hengiltä. Tämä on kokoelman parhaita ja piristävimpiä runoja juuri tämän kahleissa olevan kuvaston hetkellisen muuttamisen vuoksi.

 

Osaston kahdessa seuraavassa runossa on naismotiivi. Toinen runoista on viimeinen kaksisäkeisistä runoista. Runoissa nainen on jonkinlainen kitaraa soittava ja tanssiva äiti maa, elementaalinen olento, joka ”määrää tahdin ja pitää vuodenajat aloillaan” (62). Hänen kyntensä lyövät tulta ja hiustensa alla salamoi, hän tanssii kattoja pitkin (63). Runopari vaikuttaa kliseiseltä, miestekijälle tyypilliseltä naisen, toisen, romantisoinnilta. En keksikään näille runoille mitään järkevää funktiota, ellei tarkoitus sitten ole vain redusoida maan henki panteistiseksi naisjumaluudeksi, jonka avatara nyt tanssii pitkin kattoja ja pehmentää teosta loppua kohden.

 

Sillä osaston viimeinen runo päättää radan varsin selkeästi: ”Jonnekin radan oli loputtava, jonnekin matka täytyi päättää.” (64) Meri on tyyni, piraattituotteet ja pimeä rahti lastattu laivaan. Ja epilogirunossa ollaan jälleen tunneliin vingahtavassa luotijunassa; luoti-etuliite luo heti kuvan länsimaisesta huipputekniikasta ja siten palauttaa lukijan tehokkaasti ”sieltä” ”tänne”. Juna pelästyttää hirvet, jotka säntäävät juoksuun turkissaan savu ja kyyneleet, sorkissa tundra ja aro, silmissä heijastuu meri. Näin hirvimotiivi kertautuu (vrt. 36-37) ja samalla hirvien kehojen mukana koko koettu valtava manner. Hirvien huuto lyö kansat hajalle, mutta:

 

Et kuule sitä enää. Murennat ranskanleipää.

Nonparellit sipaiset leivoksen päältä. Ihosi hengittää

suodatettua ilmaa. Selkäsi on istuimen muotoinen.

Joko nukahdit. Luotijuna leijuu kuin höyhen. (67)    

 

Heikkosen viimeinen moralistinen näpäytys länsimaisen hyvinvointilukijan sormille. Ja samalla, tekijän tietämänä tai tietämättä, lopullinen itsekritiikki. Sillä kaiken tämän Heikkonen keitti kasaan nojatuolissaan unelmoiden, valokuvakirjaa lukien.


[1] Katso eri runovuosikymmenien linjauksista esim. Jouni Tossavainen: ”Uusia ääniä runon vuosikymmeniltä”.  http://www.lukukeskus.fi/ajankohtaista/uusia_aania_runon.html (linkki tarkistettu 9.10.2008)

[2] Orientalismi on itäimaisten kulttuurien vaikutusta tai imitaatiota länsimaisessa kirjallisuudessa, kuvataiteessa, arkkitehtuurissa jne. Vuonna 1978 kirjallisuusteoreetikko Edward Said antoi teoksessaan Orientalism termille uuden, kyseenalaistavan merkityksen. Said määritteli orientalismin länsimaailman ennakkoluulojen muovaamaksi ajatteluksi, joka sortaa ja vääristelee itäisiä kulttuureita. Said näki, että näillä romantisoiduilla käsityksillä itämaisista kulttuureista läntiset maat mm. perustelivat siirtomaavaltansa. (Wikipedia)

[3] Mahorkka on muuten siitäkin kiinnostava sana, että harva nykyään edes tietää miltä mahorkka haisee. Tavallaan se siis toimii lukijan päässä jotenkin seuraavankaltaisesti: ”se ryssälle ominainen vahva haju, jota en ole ikinä haistanut, mutta jos haistaisin, muistaisin loppuelämäni.”

[4] leili. Piimä-, viinal. (Suomen kielen perussanakirja, Edita Oyj, Helsinki 2001)

[5] (nykyinen Saha) on Venäjän valtioon kuuluva tasavalta Pohjois-Aasiassa ja Itä-Siperiassa.

[6] Rakennukset/rakennelmat saattavat myös luhistua, kuten ihmisetkin. Jos ihmiset sen sijaan sortuvat, kysymys onkin jo jostain aivan muusta: esimerkiksi ”uhkapelaamiseen tai ryyppäämiseen sortumisesta”.

[7] Entä miten tulisi suhtautua tähän kannet vs. sisältö -erotteluun? Miten elimellisesti kannet kuuluvat itse kokoelmaan/taideteokseen? Onko sillä mitään merkitystä? Varmaa on, että ainakin omaa lukukokemustani kannet värittävät. Ilmiö on sama äänilevyjen puolella. Esimerkiksi YUP:n Homo Sapiens -pitkäsoitto (PolyGram Finland, 1994) on mielessäni lähtemättömästi vihreän kellertävä, koska Ville Pirisen kansitaiteessa kuvataan oranssinkellertäviä hahmoja vihreällä taustalla. Myös piirrosjäljen rujous vaikuttaa musiikkiin liittämiini mielikuviin. Tuo sama rujous on puolestaan ominaista Ville Pirisen taiteelle yleensä, eli musiikin tekijyyteen sekoittuu kansitaiteen tekijyys. Jne.

[8] Eisenstein, kuten aiemmin todettiin. Eli ei niinkään kasvoton.

[9] Puhun metafiktiivisestä ironiasta, en klassisen määritelmän mukaisesta ironiasta tyyliä ”sanoa toista, tarkoittaa toista”.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: