Skip to content

Kokoelmallisuudesta runoudessa I

lokakuu 23, 2008

(Kirjoitin graduani varten tällaisen kaikkia epätieteellisyyden ja epäluettavuuden lakeja noudattavan tekstin kokoelmallisuudesta Olli Heikkosen Jakutian auringossa. En tiedä tuleeko tämä varsinaiseen graduuni tässä muodossa, joten pistän sen tänne. Sillä pidän omien pierujeni hajusta ja tämä blogi on eräänlainen ensyklopedia muutenkin. Tämä on sitten helv-etin pitkä ja tulee kahdessa osasssa.)

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko (2000)

N

 

”Jakutian aurinko sai alkunsa kirjastosta lainatusta valokuvakirjasta, junamatkasta Moskovasta Vladivostokiin. Jakutian auringon johtoajatus oli maisema, johon yhdistyy samantyyppinen kuvasto” Olli Heikkonen Helsingin Sanomissa 17.11.2000

 

Jakutian auringon voisi katsoa merkitsevän jonkinlaista käännekohtaa kotimaisessa runoudessa. Vuonna 2000 julkaistu teos voitti Helsingin Sanomien esikoispalkinnon ja lopetti samalla 90-luvun, monessa mielessä. On tietenkin mahdotonta tarkasti ja lopullisesti sanoa missä vaiheessa 1990-luvun ”sukupolven”[1] tiiviiksi, filosofiseksi ja kielitietoiseksi kuvailtu muoto alkoi muuntua kohti 2000-luvun alun proosarunon voittokulkua ja entistäkin tiiviimpää runoteosten sisäistä yhtenäisyyttä, mutta Jakutian auringon menestys niin kriitikkojen, palkintoraatien kuin ostavan yleisönkin silmissä on varmasti ollut merkittävä tekijä. Jani Saxell tiivistää arviossaan melko hyvin 2000-luvun vaihteen tuntoja:

 

Teemakokoelma on terveellinen tuulahdus dieselinkatkuista ilmaa jossain määrin hermeettisyyteen taipuvaisessa, kielen ja todellisuuden suhdetta peilailevassa helsinkiläisessä runoilmastossa. (Kiiltomato.net, 20.06.2000)

 

Heikkosen kirja on muotovalio esimerkki sarjallisuudesta ja jopa kerronnallisuudesta: se on valokuvakirjaan perustuva, runojen keinoin kuvattu junamatka Venäjän lävitse. Voisi sanoa, että se koostuu jonkinlaisista runonkaltaisista kuvateksteistä. Koko kokoelmaa leimaavia piirteitä ovat junamatka ja Venäjä. Heikkonen itse sanoo:

 

”Haluan rakentaa konkreettisen runomaailman, jossa eri tasot risteilevät. Toivoisin, että runojani voisi lukea kuka tahansa. Konkretia tekee runot helpommiksi lähestyä. Lauseilla täytyy olla tartuntapintaa.” (HS 17.01.2000)  

 

Huomio ei ole siis kielessä, vaan ”konkreettisissa”, aistittavissa asioissa, joita Heikkonen kuvaa ja koettaa lisätä niihin runollista sisältöä. Tästä on sinänsä kysymys aivan kaikessa runoudessa, väkisinkin, mutta jonkinlaista platonismia seuraillen oletamme automaattisesti, että valokuvaan pohjaava runo on yhtä tasoa kauempana ”todellisuudesta” kuin elämään sinänsä pohjaava runo. Siksi teoksen taustat tuntevalle lukijalle tulee aloittaessa hieman banaali olo: ”luen tässä nyt jonkun nojatuolimatkailurunoja”. Sinänsä sen pitäisi yhdentekevää, mutta huomaamme, että jo kolmas yhtenäisyyden ja sarjallisuuden tai ”teoksellisuuden” indikoiva piirre on ilmaantunut: valokuva ja siihen liittyvä metatietoisuus. Hieman kontekstia tuntevalle lukijalle on siis jo, teosta avaamatta, muodostunut lukuasento, ennakko-oletus: valokuviin perustuva runokirja junumatkasta Venäjän halki Moskovasta Siperian perukoille, Vladivostokiin.

 

Valokuva jää kuitenkin lähinnä kontekstuaaliseksi kuriositeetiksi, sillä valokuvaan tai sen olemukseen ja keinoihin itse teoksessa viitataan ainoastaan kerran, viidennen osaston neljännessä runossa: ”Joskus tämä mies haluaa olla negatiivi, valonarkakin, / joskus taas päästä albumiin, kuvaksi kuvien joukkoon” (46). Toinen teoksessa mainittu filmi on elokuvafilmiä ja ainoa kamera elokuvakamera, molempia käyttelee eräässä runossa hahmona vilahtava ohjaajalegenda Sergei Eisenstein (10).

 

Kaikkein keskeisin teoksesta itsestään luettavissa oleva piirre onkin maisema. Luultavasti jokaisella Suomessa kasvaneella lukijalla on päässään jonkinlainen kuva Siperian aavoista aroista, siellä elävistä alkuasukaskansoista sekä öljyteollisuudesta. Tämä kuva meille on muodostunut dokumenteista, elokuvista, valokuvista ja tarinoista. Vaikka se ei luultavasti olekaan yhtä vahva kuin kuvamme villistä lännestä, on kysymys kuitenkin jonkinlaisesta puolittain myyttisestä alueesta. Tuosta valmiista maiseman ja mytologian sammiosta Heikkosen on helppo ammentaa vangitsevaa kuvastoa. Kysymys on itse asiassa jonkinasteisesta orientalismista, vaikka aivan arabimaailmassa ei liikutakaan[2].

 

Tähän valmiiseen toiseuden ja toisaalta tuttuuden suhteeseen pohjaten kokoelman teemaksi voisi tulkita läntisen maailman (sieluttoman teknologian, kehityksen ja massakulttuurin) tunkeutumisen Siperian perinteikkääseen yhteisöllisyyteen ja elämään (alkuperäisyyden, identiteetin, luonnon, puhtauden katoaminen). Tärkeämpää on kuitenkin se, miten kokoelma rakantuu, miten tuohon lopputulemaan päästään.

 

Kokoelma on jaettu seitsemään osioon, joissa kaikissa paitsi yhdessä on kuusi runoa. Tuossa, neljännessä, osiossa runoja on seitsemän. Lisäksi osastojen ulkopuolella on yksi runo sekä kokoelman alussa että lopussa. Niitä voisin kutsua vaikka prologiksi ja epilogiksi.

 

Astu vaunuun,

astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.

Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali,

tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget. (5)

 

Prologi alkaa samastumiskehotuksella. Tällainen suostutteleva puhetapa liittyy mielikuvitusta vaativiin tilanteisiin, silmien sulkemiseen: hypnoosi, kuunnelmat, tarinat. Jo ensimmäisestä runosta lähtien implikoidaan, että kysymys on kokoelmanpituisesta junamatkasta. Venäjä saadaan puolestaan mukaan jo neljännellä, konnotaatioidensa vuoksi varsin ilmaisuvoimaisella sanalla, mahorkalla[3]. Hajuaistin perään kehotetaan käyttämään tuntoaistia. Vahvoja kirjallisia keinoja. ”Loputtomien öljyisten hankien” tunteminen on luonnollisesti jo abstraktimpi ilmaus, jonka voi lukea yleiseksi ”sielläolon” kehotukseksi tai muistutukseksi siitä, että myös mahorkka ja koneen iskut ovat tässä tapauksessa tekstuaalisia, joten tekstiapparaatin sisällä voisimme aivan yhtä hyvin ”tuntea” myös öljyiset hanget.

 

Prologi toimii eräänlaisena tiivistelmänä kokoelmasta myös siten, että mytologista venäläisyyttä luovien sanojen lisäksi esitellään myös yhteiskunnallinen eetos:

 

Baarivaunu keinahtelee. Kuka itkee,

itkeekö kukaan.

Kyllä kansa saa mitä tilaa,

kaksitoista miljoonaa politrukkia ja yhden herran,

metsätraktorit satoa korjaamaan. Taukopaikoille vodkarekat,

ämpäreittäin kirkasta verta

se saa vaikkei tilaa. (5)

 

Mukaan saadaan siis jo kokoelmaa yleisesti kuvaava järjestelmän kritiikki, tässä tapauksessa vittaus Venäjän valtaapitävien taipumukseen myydä kansalle halpaa viinaa, jotta nämä eivät tekisi vastarintaa ja ajaisi oikeuksiaan. ”Yksi herra” viitannee tässä viinaan, vaikka historiankirjoituksen tuntien tekisikin mieli lukea se poliittisen johdon diktatuuriksi.



I & II

 

Kokoelman mittaan junamotiivi hälvenee taustalle. Siitä muistutetaan silloin tällöin, kuin mainoskatkosta tai asennon korjaamisesta. Esimerkiksi ensimmäisessä osastossa junatematiikkaan ei viitata suoranaisesti lainkaan, ainoastaan marginaalisesti liikkumisen ja kelluvan silmän kaltaisen tarkkailemisen kautta. On kuin kirjoittaja olisi junan mukana kulkeva henki, joka tekee sukelluksia maisemaan ja kulttuuriin. Ensimmäisen osion ensimmäinen runo on sekin kattava kuvaus kokoelman keinoista:

 

Krasnojarskin Voima pyöräyttää turbiinin käyntiin.

Pectopahin seinällä sammenrahka heilahtaa. Ostjakki nukkuu

toinen silmä auki. Älä juo vettä. Älä juo, hyvä tavaton.

Peltimuki kilkkaa ja saapasnahka soi, sillä nyt on joulu,

nyt on hanat auki. Sähkö surahtaa voimalinjaa pitkin

halki tundran ja metsien, mantereen halki Euroopan sydämeen.

Helsinki, Varsova, Bryssel. Siellä väki toimii kuten käsketään.

Sytytä valo. Leikkaa paperi sieviin paloihin ja riihikuivaa palat.

Somista toimisto. Tästä lähtien nukut yöt sen pöydällä. (9)

 

Nopeita leikkauksia ja pitkiä maantieteellisiä hyppäyksiä, mutta samalla jälleen selkeästi ”venäläistä” sanastoa. Ilmiselvimpiä ovat Krasnojarsk (kaupunki), Pectopah (esimerkiksi ruokala) ja ostjakki (nyk. hanti-kansaan kuuluva henkilö). Sammenrahka, peltimukin kilkkaaminen ja saapasnahka ovat ”vanhempaa” tai ”maalaisempaa” kuvastoa, jollaiseen voisi odottaa törmäävänsä 1900-luvun alkupuolta kuvaavassa fiktiossa. Toisaalta taas turbiini surauttaa sähköä voimalinjaa pitkin; kun kuvasto modernisoituu, myös vauhti kasvaa ja mantereet ylittyvät. Tärkeässä asemassa on öljyteollisuuden ohessa ränsistyvä neuvostoteknologia Sputnikeineen ja ydinsukellusveneineen. Peltiä, hitsausliekkiä ja tuhkaa, paikoilleen ruostuvaa metallia. Tämä on lähes yhtä vahvaa ja alitajunnassamme jo valmiiksi olevaa kuvastoa kuin tundrakin. Lopulta päästään Euroopan suurkaupunkeihin, joissa väki toimii kuten käsketään ja oravanpyörä on niin tiivis, että toimiston pöydille jäädään nukkumaan.

 

Oikeastaan iso osa kokoelmasta perustuu näiden kolmen (venäjämythos – nostalgia/pieni ihminen – modernisaation syöpä) rekisterin yhdistelemiseen. Venäjämytologia ja siihen yhdistyvä, vähän vanhahtava kuvasto luovat pääosin ”sielläolon” tunteen. Tähän liittyvät myös karu luontokuvasto tundrineen ja ruostuva koneisto. Vastaavasti modernimman kuvaston käyttö tuo muuassaan välittömästi kehityksen ja kapitalismin, yhteiskunnallisuuden ja moralismin. Samalla kotoisuus haihtuu ja tilalle tulee negatiivinen vaikuttavuus, närkästys. Liikkeen ja matkantekemisen tunnetta jatketaan puolestaan esimerkiksi siten, että ensimmäisen osion päättävässä runossa matkataan

 

Kauas länteen,

Appalakkien taakse, yhä kauemmas

viivasuoraan horisonttiin.

Sitten itään

yli Uralin, halki öljynmustan lumen, veripellon halki (14)

 

Toinen osio puolestaan alkaa:

 

Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa

kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti. (17)

 

Näin lukijaa kuljetetaan vaunun mukana. Toisen osaston toinen runo:

 

Hei vaan. Täällä maisema ei vaihdu.

Täällä vanha filmi pyörii. Sama rahina

aamusta iltaan. Täällä hammas kasvaa

vinoon, ja niin rakennukset kopioivat toisiaan. (18)

 

Monotoninen maisema yhdistyy filmin toistuvuuteen. Osaston neljäs runo käsittelee Tomskia,  viides Irkutskia. Molemmissa on onomatopoeettinen väre:

 

Siis tämäkö on Tomsk,

kaupunki, kun se putoaa lumoon. (20)

 

ja

 

Irsk. Ääni ratapihan yllä

kuin hampaiden kirskunta. Juna vaihtaa raidetta

kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.

Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa.

Irkutsk. (21)

   

Jälkimmäinen runo liittyy tietenkin junateemaan vielä vahvemmin, koska irskunta ja kirskunta ovat myös raiteiden ääniä.



III & IV

 

Vaikka juna ei jokaisessa runossa olekaan läsnä, on venäläisyys läsnä poikkeuksetta. Kolmannen osion aloittava ”Oi, Sputnik, rautatähti” (25) on eräänlainen evoluutiokertomus, jossa Sputnikin galaktisen suojeluksen alla käydään lävitse molekyyliketjujen muodostuminen, kallioiden muokkautuminen, pilvien repeäminen ja päädytään popcornin ja hattaran tuoksuun. Kolmannessa runossa muistetaan Laika-koira ja neljännessä keisaria. Osion viimeinen runo sisältää jälleen ”…mutta matka jatkuu” –motiivin. Jos kaksi ensimmäistä osiota ovat tulkittavissa matkustamiseksi, on kolmas osio hieman historiallisempi, kosmisempi. Samalla Sputnik toimii – rautateitä ja öljyputkia paremmin, onhan se maan ainutlaatuinen symboli – neuvostoaikaisen rappeutuneen koneiston ja teknologian merkkinä.

 

Neljäs osio alkaa muodon puolesta poikkeavasti, sillä aiempien säemuotoisten runojen sijasta se on tasareunainen proosaruno, itse asiassa kirje. Se alkaa puhuttelulla (”Hyvää huomenta”) ja loppuu allekirjoitukseen (Sinun…). Siinä puhutaan leiristä, kylästä, hiihtämisestä. Yhtäkkiä ei ollakaan junassa. Osion toinen runo jatkaa yhteisöteemaa:

 

Siis suunta kohti kylää, hääjuhliin, täydenkuun juhliin,

joissa halkaistaan lekkeri ja kaadetaan polttava juoma

 

janoisiin kurkkuihin ja jäiseen nieluun. Tämä seutu

on pyhä, tämä seutu on ihmisen oma, kuuletko

 

ääneni täältä. Täällä kivimetsä humisee, ja kopisee

jäinen taivas, täällä morsian ojentaa nilkkaa,

 

nakkelee niskojaan, mutta haluaa jokaisen,

ja juhlakansa tanssii, täällä se vaan tanssii. (34)

 

Kyläyhteisö, täydenkuun juhla, lekkeri[4], polttava juoma, kivimetsä,  juhlakansa: kaikki vanhahtavia ja agraarissävytteisiä sanoja, jotka vahvistavat kokoelmassa meneillään olevaa, Venäjän aromaiden kielipeliä. Lukijan ei tule mieleenkään vaihtaa kontekstia tekstien välillä, niin vahvasti tämä sävy on Heikkosen kielessä läsnä.   

 

Samalla myös säemuodon poikkeuma jatkuu: runo on ensimmäinen kokoelman kolmesta parisäkeistä muotoa käyttävistä runoista. Tässä parisäettä käytetään lähinnä säkeenylityksin (”kuuletko / ääneni täältä”), mikä luo jatkuvuutta säkeistöjen välille. Osion seuraava, kolmas runo on proosaruno, lainausmerkkeihin kirjoitettu ja siten olevinaan sitaatti:

 

”olen alasin nyt kun jylisee taivas kun sammuvat metalli-

tähdet olen alasin nyt kun puhaltaa viima kun korskuva

routa ei lopu olen alasin nyt kun piiskaavat sateet kun

vyöryävät kiviset pellot olen alasin nyt kun jähmettyy

joki kun jäätyvät multaiset penkat olen alasin nyt kun

taotaan rautaa kun lastataan rekkoihin metsä olen alasin” (35)

 

Sen lisäksi että runo on lainausmerkeissä, se alkaa pienellä alkukirjaimella, eikä siinä ole välimerkkejä. Tämän ja kokoelmassa sijoittumisensa valossa se voisi olla jonkinlainen laulu edellisen runon juhlissa. Samalla se on jonkinlainen ”vaikka maailma menee menojaan, minä pysyn” –litania, hieman kansanrunomainen, teollistumista unohtamatta (lastataan rekkoihin metsä). Jonkinlaiseksi lauluksi sen mieltäisin, muussa tapauksessa runon mukanaolo ei ole kovin perusteltua, sen verran jähmeäksi kokoelman kehys on ehtinyt jo muokkautua. Miksi siis yhtäkkiä kaikki nämä muotopoikeamat? Kenties osaston kahdella ensimmäisellä runolla, jotka nekin poikkeavat muodoltaan aiemmista, koetetaan lieventää tätä muodon vaihdoksen iskua. Kenties näitä muotopoikkeamia kasataan lähekkäin juuri keskinäisen jatkuvuuden vuoksi.

 

Seuraava, osaston neljäs runo alkaa:

 

Avaa verho.

Avaa näkymä metsään, joka on kaadettu.

Hirvi juoksee aukion poikki

hampaissaan kuu, sorkissaan narskuva hanki.

Hirvi juoksee runkojen taakse,

ja kuuluu tasainen kalkatus, junan ääni. (36)

 

Verhon avaaminen voisi viitata yön, pimeyden tai unen päättymiseen: ehkä osaston edelliset runot kuvasivat jonkinlaista Venäjän innostamaa unitilaa, josta kertoja nyt herää, avaa verhon ja tarkkailee jälleen maisemia, kaadetussa metsässä juoksevaa hirveä. Viides runo jatkaa tätä hirviteemaa, jossa ”kruunupää katselee maailmaa”; hirvestä tulee jonkinlainen toteemieläin, joka seuraa miten metsät raiskataan ja valtatiet leviävät routaan. Toisaalta ”kruunupää” on perinteisimpiä metonymioita hallitsijalle, kuninkaalle. Hirven voi nähdä jonkinlaisena maan sieluna (37). Täten siis hieman ruodusta poikkeavatkin runot paljastuvat teemaa palveleviksi.

Osaston viimeisessä runossa Jakutian aurinko nousee, mikä tietenkin herättää lukijan, koska samalla mainitaan kokoelman nimi. Luultavasti nimikkorunossa on jotain relevanssia koko kokoelman kannalta. Ja onhan sillä, se kertaa jälleen johtoajatukset:

 

Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,

tuo natiseva, ruosteinen kuula.

Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa

pumpataan, sammenmätiä purkitetaan

kaksin käsin, kolmessa vuorossa

ruokitaan nälkäinen suu.

Ja kaukana täältä, kaukana vuorten takana,

jokainen sementtiin valettu

asunnonmuotoinen kolo,

jossa kardemumma tuoksuu, jossa vastapaahdettu kahvi,

jossa loisteputki sirisee, jossa solarium

antaa valon ja lämmön,

ja jokainen asukki, jokainen tärkättyjen kaulusten

pingottama hymy

valmistautuu arkeen, tilintarkastuksiin, liikunnallisiin

iltapäiviin, pitkiin ja kosteisiin lounaisiin. (39) 

 

Jakutia[5] (Siperia), teollisuus (öljy, metsätalous, kalastus), köyhyys, kaukana tästä kaikesta hyötyvä länsimaiden oravanpyörä. Kuvat ovat ehkä uudet, mutta jälleen kerran Heikkonen kertaa samat ajatukset. Tyylikin pysyy samana runosta toiseen, melko vähin variaatioin. Kieli on iskevää ja tiivistettyä, selkeyteen pyrkivää. Rivinvaihdoksilla korostetaan yksittäisiä kuvia, luodaan rytmiä ja erotetaan monimerkityksellisyyksiä. Esimerkiksi säkeet ”sammenmätiä purkitetaan / kaksin käsin, kolmessa vuorossa / ruokitaan nälkäinen suu” voi lukea siten, että sammenmätiä purkitetaan kaksin käsin kolmessa vuorossa tai nälkäinen suu ruokitaan kaksin käsin kolmessa vuorossa. Samalla runo on myös osaston seitsemäs, mikä puolestaan poikkeaa jokaisesta muusta osastosta kuusine runoineen. Ehkä se kuvastaa tätä muotonsa puolesta muutenkin hieman poikkeavaa osastoa.

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 1:28 pm

    Ääneen lausuttuna
    Täällä on Olli Heikkosta kanssa: http://www.lyrikline.org/index.php?id=59&L=1&author=oh00&cHash=74501fe379

  2. Nimetön permalink
    marraskuu 14, 2008 1:28 pm

    Ääneen lausuttuna
    Täällä on Olli Heikkosta kanssa: http://www.lyrikline.org/index.php?id=59&L=1&author=oh00&cHash=74501fe379

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: