Skip to content

Järkyttävän aliarvostettu

lokakuu 17, 2008

Terrence Malickin The New Worldia katsoessa haluan, muutamina tiivistyneinä hetkinä, paeta sisäänpäin ja puristua vedeksi. Malick on toivoton romantikko ja hyvin pateettinen, mutta toisaalta tiivistää samalla minkä tahansa kehittyvän sivilisaation väistämättömän tragedian niin kauniisti ja vailla banaalin pelkoa, että katsojan tekee mieli lähinnä hävetä ja kuolla.

Miten upeasti (ja toisaalta miten tarkan ohjatusti ja manipuloivasti) John Smithin initoiminen intiaanielämään ja sieltä sivilisaation pariin palaaminen toteutetaan. Miten hän on ensin yksi meistä, uuteen maailmaan saapuva eurooppalainen, vielä jokseenkin yhtä tämän uuden luonnon kanssa (vanhan tuhoamisen hän on jo pannut alulle); ensikohtaaminen on harvoin saastunut. Ja miten intiaanien vangitessa hänet hän ensin kokee olevansa suuren, hämärän heimoteltan kätköissä, kieltä vailla, Toiseuden helvetissä; sitten vähitellen hän oppii elämään sarkasmia, ironiaa ja kataluutta tuntemattomien intiaanien sekä intiaaniprinsessa Pocahontasin kanssa maanpäällisessä, luonnonmukaisessa taivaassa. He leikkivät kuin pienet lapset, he opettavat toisilleen kieltä käsielein, he viljelevät intiaanimaissia ja metsästävät.

Ja nyt, kun Smith palaa linnoitukseen, on muurien sisäpuolella vain sairauden, nälänhädän ja nestehukan lääryinen mutaerämää. Lautahökkeleitä, marmatusta, varastelua ja kapinointia. Brittiaksentteja, kuikeloita kasvoja harmaan karvan peitossa, käskytysketjun täysin irrationaalista soveltamista.

Tässä elokuvan tahti muuttuu: Smith lähtee toivottoman rakkauden riuduttamana (sillä Romeo ja Julia tämäkin on, tai Romeo ja Julia on tämä) tutkimaan ja löytämään muita maita, Pocahontas karkotetaan valkoista miestä suosivana luopiona isänsä hallitsemasta yhteisöstä. Hän päätyy eurooppalaisten vähitellen kehittyvään siirtokuntaan, hänestä tehdään lady (oma naispuolinen opettajatar/palvelijatar, kaiken A ja O), hän menee naimisiin, hän vierailee Englannissa. Intensiteetti tavallaan häviää. Tai ei häviä, se vain muuttaa muotoaan; mitään muuta ei voi tapahtua siinä vaiheessa, kun eurooppalainen sivilisaatio astuu kuvaan. Kuka haluaa nähdä karuja Englannin hökkeleitä, mukulakiviteitä tai geometrisen tarkkoja palatsipuutarhoja kaiken sen luonnollisen kauneuden jälkeen? Juuri siksi nämä kohtaukset tietenkin elokuvassa ovatkin. Opechancanoughin (Hollywoodin kiintiöintiaani, ikoninen Wes Studi) harhailut kuninkaallisissa vihreissä labyrinteissä ovat sydäntä kylmääviä, hänen turkis- ja nahkariepaleista koostuva asunsa uudessa ympäristössä naurettava ja yksinäinen.

Pocahontasia näyttelevä Q’orianka Kilcher (uskomaton, kuin jonkinlainen hengetär, päivänsäde) oli roolinsa aikoihin vain 14-vuotias, mutta intiaaniasussaan hän on, vaikka tietenkin nuori ja "liian" kaunis ja täydellinen, silti tavallaan iätön. Hän ei ole seksuaalinen vaan luonnollinen. Englantilaisen hienon naisen puvussa hänen ikänsä on oitis selkeämpi: hänen iällensä ja sukupuolellensa asennetaan oitis merkitys, meidän tuntemamme merkitys. Hän lonksuttaa korkeakorkoisilla kengillään mukukivikaduilla, hiukset palmikolla. Kansansa prinsessa on kaukana kotoa.

Kaikki tämä on Malickilta vähän höperöä, vähän imelää, vähän mustavalkoista, vähän stereotyyppistä, vähän mutkia suoristavaa, mutta myös pakahduttavaa ja – voi hyvä jumala  – miten todelta ja oikealta tuntuvaa. The New World on yksi niistä muutamista aidoista elokuvista, joita Hollywoodissa on viime vuosikymmenien aikana tehty. Nimenmaan Hollywoodista ja kaikesta sen aiheuttamasta ohivuodosta huolimatta.

Mainokset
12 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    lokakuu 17, 2008 8:14 pm

    Kysymys
    Minkä version katsoit?
    OlliS

    • lokakuu 17, 2008 10:51 pm

      Re: Kysymys
      kyllä tää on ihan se perusversio jota saa anttilasta parilla eurolla.

      • Nimetön permalink
        lokakuu 18, 2008 5:13 am

        Re: Kysymys
        Yhtyisin kyllä tuohon täydennykseen ”voi hyvä jumala”. Kaikki muu tulee sitten.
        Mutta mitä on tämä puhe versioista?
        sn

      • lokakuu 18, 2008 10:12 am

        Re: Kysymys
        Siitä on näköjään joku 40 minuuttia pidempi ohjaajan versio, jota ei tunnu saavan mistään.

      • lokakuu 18, 2008 10:12 am

        Re: Kysymys
        Siitä on näköjään joku 40 minuuttia pidempi ohjaajan versio, jota ei tunnu saavan mistään.

      • Nimetön permalink
        lokakuu 18, 2008 5:13 am

        Re: Kysymys
        Yhtyisin kyllä tuohon täydennykseen ”voi hyvä jumala”. Kaikki muu tulee sitten.
        Mutta mitä on tämä puhe versioista?
        sn

    • lokakuu 17, 2008 10:51 pm

      Re: Kysymys
      kyllä tää on ihan se perusversio jota saa anttilasta parilla eurolla.

  2. Nimetön permalink
    lokakuu 17, 2008 8:14 pm

    Kysymys
    Minkä version katsoit?
    OlliS

  3. Nimetön permalink
    lokakuu 19, 2008 2:38 am

    Kuinka erikoista
    Luulin olevani ainoa, joka oikeasti vaikuttui tästä elokuvasta. Suurin osa tuttavapiiristäni ei ole elokuvasta koskaan kuullutkaan tai kuittaa sen olankohautuksella. En tajua, miksi he eivät kokeneet elokuvan outoa (ja jotenkin vetoavaa) vilpittömyyttä ja taiten tehtyjen kontrastien vaikutusta. Olemmeko jo niin kyynisiä, että vähäeleinen tai sanoisinko hienovarainen draama ei enää tee mitään vaikutusta? Ehkä.
    Mutta: Sanoit jo kaiken mitä olisin voinut sanoa. Kiitos siitä.
    Minna / Wilhelmiina
    (Joka kirjoittaa mm. täällä: http://minavon.blogspot.com )

    • Nimetön permalink
      lokakuu 19, 2008 9:37 am

      Re: Kuinka erikoista
      Minäkin pidin Uudesta maailmasta.
      Se mistä myös pidin oli Malickin tapa tuoda esille kohtaamisen outous molemmin puolin. ”Kriittiseksi” heittäytyvän ohjaajan perusratkaisu olisi ollut kuvata tilanne täysin intiaanien näkökulmasta ja tehdä itsestäänselvä pamfletti kolonialistien julmuudesta.
      Malick onnistuu välittämään sen kauhun hetken, kun eurooppalainen ihminen kohtaa vieraassa ympäristössä jotain, johon ei oikeasti osaa suhtautua. Hän ei lähde siitä oletuksesta, että Kolumbuksen aikalaisten olisi pitänyt tuntea postkolonialistista teoriaa.
      Täytyy tosin tunnustaa, että Days of Heaven ja Badlands tuntuvat edelleen olevan paremmin uudelleenkatsomisia kestäviä.

    • Nimetön permalink
      lokakuu 19, 2008 9:37 am

      Re: Kuinka erikoista
      Minäkin pidin Uudesta maailmasta.
      Se mistä myös pidin oli Malickin tapa tuoda esille kohtaamisen outous molemmin puolin. ”Kriittiseksi” heittäytyvän ohjaajan perusratkaisu olisi ollut kuvata tilanne täysin intiaanien näkökulmasta ja tehdä itsestäänselvä pamfletti kolonialistien julmuudesta.
      Malick onnistuu välittämään sen kauhun hetken, kun eurooppalainen ihminen kohtaa vieraassa ympäristössä jotain, johon ei oikeasti osaa suhtautua. Hän ei lähde siitä oletuksesta, että Kolumbuksen aikalaisten olisi pitänyt tuntea postkolonialistista teoriaa.
      Täytyy tosin tunnustaa, että Days of Heaven ja Badlands tuntuvat edelleen olevan paremmin uudelleenkatsomisia kestäviä.

  4. Nimetön permalink
    lokakuu 19, 2008 2:38 am

    Kuinka erikoista
    Luulin olevani ainoa, joka oikeasti vaikuttui tästä elokuvasta. Suurin osa tuttavapiiristäni ei ole elokuvasta koskaan kuullutkaan tai kuittaa sen olankohautuksella. En tajua, miksi he eivät kokeneet elokuvan outoa (ja jotenkin vetoavaa) vilpittömyyttä ja taiten tehtyjen kontrastien vaikutusta. Olemmeko jo niin kyynisiä, että vähäeleinen tai sanoisinko hienovarainen draama ei enää tee mitään vaikutusta? Ehkä.
    Mutta: Sanoit jo kaiken mitä olisin voinut sanoa. Kiitos siitä.
    Minna / Wilhelmiina
    (Joka kirjoittaa mm. täällä: http://minavon.blogspot.com )

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: