Skip to content

Aivohikka

lokakuu 14, 2008

Koin tässä yhtenä päivänä pienen kiinnostavan shokin, kun aivan yhtäkkiä en osannutkaan enää soittaa lempikitarakuviotani[1]. Olen soittanut sitä kahdeksan vuotta enemmän tai vähemmän aina kun otan kitaran käteeni. Puolittain siksi koska se on mielestäni täydellinen kitarakuvio, puolittain siksi koska soitantani on hyvin maneristista; tunnun soittavan aina samat kuviot, silloinkin kun ”improvisoin”[2]. Lisäksi olen laiska opettelemaan mitään uutta, siinä ei tunnu nykyään olevan mitään mieltä. Vielä yläasteella ja lukiossa saatoin opetella biisejä tai kuvioita ihan vain näyttämisen ilosta.

Kysymyksessä on näppäilykuvio, joka perustuu lähinnä plektrakäden koordinaatiorataan. Luulisi sen kahdeksassa vuodessa nivoutuneen aika hyvin selkäytimeeni. Tuota unohdusta ennen olin soittanut kuviota sitä edellisenä päivänä jne. Mutta jonnekin se vain katosi; yhtäkkiä oikea käteni näppäili vääriä kieliä, teki mitä sattuu. Tällainen katkos on huvittava: tietää tarkalleen miten kuuluu soittaa ja mitä, mutta jokin rata onkin poikki. Kitarakuviot automatisoituvat soiton myötä muutenkin, niitä ei välttämättä osaa soittaa enää hitaasti ollenkaan, ts. niiden purkaminen osiin saattaa olla vaikeampaa kuin niiden soittaminen. Niinpä joudun nykyään katsomaan plektrakättäni ja ajattelemaan tulevaa ylös-alas –liikerataa. Periaatteessa opettelin kuvion uudelleen, soitan sitä nykyään lähes yhtä epävarmasti kuin kahdeksan vuotta sitten. Mitään muuta en tunnu unohtaneen; en osoitettani, en nimeäni, en muita pakkoliikkeisiä kitarakuvioitani.


[1] CMX:n Jatkuu niinkuin sade. Yksi niistä skitsofreenisistä kappaleista, joissa on täydellinen säe, mutta hieman yhdentekevä kertosäe (johon kuitenkin toiston myötä tottuu tai turtuu ja alkaa ajatella, että ehkä se on sittenkin kelvollinen). Jos minulta kysyttäisiin miksi soitan aina juuri tätä kuviota, vastaisin luultavasti jotain hölmöä kuten ”koska se on kuin uusklassinen, ruosteinen rintakuva syksyisen kirpeässä puutarhassa. Siinä on kaikki mitä kitarakuviossa täytyy olla. Hienoinen kylmyys aiheuttaa kuulautta, joka kirkastaa värit.”

[2] Asiasta kiinnostuneille voin kertoa harhailevani ikuisesti pentatonisen bluesasteikon labyrintissä; kaikki sooloni kuulostavat jonkinlaiselta mielikuvituksettomalta ja melodiattomalta bluesfunkilta. Paitsi jos jostain syystä soitan metallia, jolloin sotken sekaan harmoonista mollia tai jotain yläasteen progressiivisen metallin ajoilta periytyviä Dream Theater -maneereita. Kyllä, jätin musiikkiopiston kesken siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt alkaa opetella skaaloja.

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    lokakuu 14, 2008 7:05 pm

    Parhaimmat soolot (kuuntele: mielenkiintoisimmat) syntyvät kun soittaa bokseista ulos. Itse ymmärrän asian niin, että on hyvä opetella skaalat jotta niistä voi päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon ulos.

  2. Nimetön permalink
    lokakuu 14, 2008 7:05 pm

    Parhaimmat soolot (kuuntele: mielenkiintoisimmat) syntyvät kun soittaa bokseista ulos. Itse ymmärrän asian niin, että on hyvä opetella skaalat jotta niistä voi päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon ulos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: