Skip to content

Nykykauhusta

lokakuu 5, 2008

Viihdeteollisuus ei vieläkään oikein tiedä, miten käsitellä sanoinkuvaamatonta nykykauhussa. Tarkoitan toisaalta pimeän pelkoa, eli kauhun keskeistä elementtiä, sitä mitä ei näytetä, mitä ei tiedetä, mikä on jotain käsittämätöntä. Eli kaikki se psykologinen karvojennostatus ennen kliimaksia, joka yleensä on pettymys ja profaani, mutta jonka ihminen keskimäärin silti haluaa raivossaan ottaa kaikesta selvää (miten vaikkapa Twin Peaks pilattiin sillä, että murhaaja paljastettiin). Nyttemmin tähän liittyvät, tai tietenkin ovat aina liittyneet, mutta erityisesti tietokonepelien myötä, biologiset friikit, kauhun molekulaariset, vääntyneet ruumiillistumat.

Siis Frankensteinin hirviön postmoderni muoto: biologinen, solutason mutaatio tai vastaavasti painajaisten, alitajunnan, rinnakkaisen peiliulottuvuuden puoli-inhimilliset olennot, joita jokainen kauhupeli/elokuva on nykyään pullollaan. Mutta vaikkapa Silent Hill -sarjan (kauhupelien parhaimmistoa, oikeasti pelottavaa matskua) ongelma on se, että näiden olentojen "tappaminen" väkivalloin on hyvin banalisoivaa ja epätyydyttävää. Se riistää kauhulta ylevyyden ja tekee siitä ilmiselvää. Oikeastaan se on verrattavissa taidekokemuksen pelkistämiseen viestiksi tai sanomaksi, eli tehokkuusajattelua.

Nyt lonkalta heitän*, että kauhuelokuvassa/peleissä on kolme tasoa (kirjallisuus on vielä hieman eri juttu): jo kuvailemani "pimeän pelko", se ihokarvat pystyyn nostava kokemus ennen kuin mitään varsinaisesti on vielä tapahtunut. Tämä on oikeastaan sellaisenaan välitettävissä olevan kauhun puhtain olemus; kollektiivinen kauhu. Kaikki muu on olemassa vain subjektiivisella tasolla, henkilökohtaisissa (epä)pyhissä painajaisissa, joiden välittämisyrityksistä viihdetasolla seuraa vain tyhjiä sanoja. Kuten Lovecraftilla kirjallisuudessa: Cthulhu on niin kauhistuttava, että aivosi menevät solmuun, järki ja todellisuus eivät riitä. Tietenkään lukiessa aivosi eivät mene solmuun, mielikuvituksesikaan ei pysty siihen (muutoin tässäkin olisi tuloksena singulariteetti jne). Sinun on vain uskottava kirjailijan sanaa. Jos zen-munkki sanoo, että kukkien lehtien liike on zen; jos sitä ei itse koe, sitä ei ole olemassa eikä siitä oikeastaan voi edes puhua.

Seuraava aste on visuaalinen kontakti tuohon Toiseen, jolloin tuntuisimme olevan sitä kauhistuneempia, mitä enemmän inhimillisiä piirteitä Toisessa on havaittavissa. Varsinkin nykyisin, kun olemme saaneet yliannostuksen kauhukuvastoa. Lohikäärmeet eivät enää kauhistuta meitä; mutaatiot kauhistuttavat. Pimeät puolet, samuus Toisessa. Tämä on hauska piirre, jonka huomaa "älyköissä" ja kulttuurintutkijoissa (joilta tietenkin kähvellän edellä käyttämäni termitkin ja alan olla itsekin "yksi heistä/meistä" jne): heitä/meitä kauhistuttaa eli "kiinnostaa" vain, kärjistetysti sanottuna, psykoanalyyttinen, ihmisen mielen ongelmiin ja siten koko järjestelmään liittyvä (tästä pääsemme samalla kapitalismin kritiikkiin). "Tällaiset ihmiset" näkevät siis kaiken inhimillisen tai yhteiskunnallisen tilan vertauskuvina. Eskapismi tai sadunhimokin on vain peilausta jostain ongelmasta subjektin tai yhteisön identiteetissä jne. Tämä kaikki on mielestäni aina ollut hieman huvittavaa, sillä en usko tiettyjen primaarikokemusten liittyvän mitenkään yhteiskuntaan, enkä varsinkaan siitä kehitettyihin älyllisiin apparaattiliikesarjoihin. Kysymys on tutkijan initaatioriitistä, halusta olla aikuinen ja uskomuksesta, että tieteellisen maailmankuvan mukana tuo aikuisuus saavutetaan (näin lainatakseni samankaltaisia ajatuksenentuottoprosesseja).

Mutta lavertelen. Siis visuaalinen kontakti. Tähän liittyy, päivä päivältä enemmän, edellä esitetyn peiliteorian lisäksi, myös Tyyli. Siis estetiikka. Koska hirviöt ja Toiset ovat jatkuvasti kauhistuttavampia, saavat designerit käyttää monsterigeneraattoreitaan jo aika yliteholla. On paljon mahdollista, että Tyyli on peiliteorian tiivistetty, intuitiivinen muoto. Joka tapauksessa visuaalinen kontakti on jo selkeä notkahdus, sillä nyt kysymys ei ole enää pimeästä eli siten mielikuvituksesta; ainoastaan visuaalisesta tunnistamisesta. Tämäkin on kuitenkin usein vielä varsin toimivaa kauhua; kun kasvoton Toinen laahaa sinua lähemmäs, on mukana vielä aimo annos odotuksen tuomaa kauhua ja järjenvastaista pelkoa, epävarmuutta tulevaisuudesta.

Kolmas ja alin aste on sitten fyysinen kontakti, toisin sanoen väkivalta. Mitä etäännytetympää, sen banaalimpaa. Luotien pumppaaminen Toiseen on tehdasratkaisu, armoton klisee, heikosta ja syövyttävästä moraalista puhumattakaan. Nyrkkitappelu Toisen kanssa on hieman kauhistuttavampaa: mukaan tulee myös oma fyysisyys, ruumiiden kohtaaminen. Mutta ongelma on pohjimmiltaan siinä, että tässä vaiheessa kysymys on enää darwinismista tai kapitalismista; yksinkertaisuudessaan ja täydessä aineellisuudessaan tehokkaimmasta keinosta jäädä henkiin, tai vastaavasti viihdyttävimmästä tavasta tappaa. Se on helpoin tie ulos, ongelmien jättäminen tutkimatta, ratkaisemisesta puhumattakaan. Se on massakulttuuria.

*Olen lukenut kauhuelokuvasta/viihteestä yhden akateemisen tason artikkelin (josta en muista mitään), joten pahoitteluni jos ja kun keksin polkupyörää uudelleen.   

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: