Skip to content

Taas ammutaan hevosia

syyskuu 23, 2008

En muista kirjoitinko Jokelan surmista mitään. Luultavasti koin sen epämieluisaksi, koska olen usein aivan liian syvällä kliseehaarniskani sisällä kirjoittaakseni asioista, joista koko kansa puhuu, erityisesti Suomen kansa. Koen hyvin hankalaksi liiallisen keskustelun määrän, koska suuri osa keskustelusta on typerää ja pinnallista "minun kannaltani", juuri siksi koska en siedä mitään "tyylitöntä" eli typerää tai jotain, minkä olen jo itse ajatellut ja käsitellyt. Jne. Helposti unohtuu, että ikinä se ei ole typerää keskustelijoiden itsensä kannalta, varsinkaan tällaisissa tilanteissa, joissa aito suru ja kuolema saattavat kerrankin onnistua läpäisemään sen mustan huumorin ja välinpitämättömyyden kalvon, joka suomalaista nuorisoa tuntuu ympäröivän.

Tuskinpa sentään.

Siksikin minun olisi tärkeää kirjoittaa juuri tämänkaltaisista tapahtumista; antautuakseni banaalille. Antautuisin mielihyvin myös sentimentaalisuudelle ja surulle, jos kykenisin siihen. En tiedä onko länsimaisessa kulttuurissa enää mahdollista olla surullinen julkisesti (ehkä surun pitäisi ylipäänsä olla yksityistä, vähän kuin tupakoimisen ja rukoilemisen). Lopputulos on yleensä vain patetiaa tai spektaakkelia. Ja nimenomaan päässämme olevien rakenteiden takia. Tietenkin ne ovat kulttuurin ja median rakentamia, mutta vaikka pakenisin Lappiin, ajattelisin silti noin 30 metatasolla vuoripuroja ja miettisin, miten tuon kokemuksen voisi tuoda mukanaan ja raportoida / kirjoittaa runoksi. Kaiken tämän vuoksi David Foster Wallacen kuolema kosketti minua varsin paljon, sillä nämä asiat olivat hänen tuotantonsa ydin. Olin hyvilläni ja yllättynyt siitä, miten mietteliääksi se minut veti. Mutta eksyn taas liiaksi pääni sisään.

Olen pahoillani siitä, että olen varmasti toitottanut jo aiemmin terminaalikehoäänihuuleni käheäksi siitä, miten suomalaiset ovat maailman yhdysvaltalaisin kansa, ehkä yhdysvaltalaisten itsensä jälkeen. Saastuttavassa ironiassamme ja välinpitämättömyydessämme olemme jenkkienkin edellä, sillä olen huomaavinani, että Jenkeissä nuorilla ihmisillä saattaa olla vielä jäljellä vakaumuksia, arvoja tai uskoa johonkin. Meillä ei.

Nyt pitää muistaa, että kaikki tästä mututuntumasta on median ja taiteen/popin luomaa: en ole käynyt ikinä Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa olen elänyt koko elämäni ja silti olen aikalailla toivoni menettänyt. Joko siis suomalainen lehdistö on vielä yhdysvaltalaista lehdistöäkin saastunempaa (ja hyvin mahdollisesti onkin, mikä on jo aikamoinen saavutus) ja siten myös jatkuvasti enemmän ja enemmän arjessa ja sen muokkauksessa läsnä, tai suomalaiset ovat myös "tosielämässä" turtia. Tietenkin on hyvin vähän mahdollisuuksia olla muuta. Silloin tällöin kotona omien ajatustensa kanssa, silloin tällöin henkilökohtaisissa keskusteluissa, joskus hyvillä keikoilla, joskus jonkun taideteoksen äärellä. Niin ja ehkä rakkauden. Mutta se vasta ongelmallista onkin. Ja niin edelleen.

Minulla on jo useamman vuoden ajan ollut syvällinen tunne siitä, että tämä kansa leijuu ilmassa, aivan kuin meillä ei olisi minkäänlaista merkityksellistä suhdetta yhtään mihinkään. Voi olla että tämä on spektaakkelin ja yhteiskuntakritiikin perusmatskua ja tietysti onkin, mutta en pysty sanomaan ovatko ihmiset yhtä yössä ja yhtä pihalla muissakin maissa (koska en ole matkustellut käytännössä lainkaan). Kirjoitin viime vuoden Suomen Idolsista, että kilpailijat tuntuvat olevan mukana lähinnä vitsillä ja tuomareilla ei ole minkäänlaista auktoriteettiä: Ari Koivunen haukkuu Remu Aaltosen ja näyttelee keskisormea. Ja tietenkin voittaa silti tai juuri siksi. Onko tämä huono analogia? Suhtaudumme viihteeseenkin kuin viihteeseen. Se on itse asiassa hyvin pelottavaa.

Opettaja-isäni oli sitä mieltä, että kunnioittamattomuus ja välinpitämättömyys näkyy vuosi vuodelta enemmän yläasteikäisissä. Hänellä luulisi olevan asiasta kokemusta: hän jää pian eläkkeelle työstään, jota on tehnyt samassa koulussa vuosikymmeniä. En jaksa uskoa, että hänen tarkoittamansa kunnioittamattomuus on sitä uusvasemmiston ja anarkistien toivomaa "hyvää" tottelemattomuutta. Ei suomalaisissa yläasteikäisissä. Tai kun ei se ole enää edes tottelemattomuutta. Se on apatiaa, tottelemattomuudessaankin kaoottista. Sitten lopulta asioista aletaan huolestua vasta siinä vaiheessa, kun alkaa olla ansiotyö ja omat veroeurot pelissä. Siinä vaiheessa ihmiset kyllä "aikuistuvat", mutta he aikuistuvat porvareiksi. Valmiiksi kaiken tietäviksi, kylmiksi ja pseudorationaalisiksi tappajakyborgeiksi, jotka tukkivat keskustelupalstat jokamiehen moraalillaan. Kunpa se olisi edes kunnolla liberalistista ja kapitalistista, mutta kun se on vain keskinkertaista, banaalia, masentavaa ja hyvin pelottavaa. 

Ripottelin tekstiini muutamia hyviä kirjoituksia aiheen tiimoilta. Tässä on vielä yksi, maanläheisyydessään ehkä paras. Myönnän ja pahoittelen, että ne kaikki ovat älykköjen kirjoittamia.

Advertisements
4 kommenttia leave one →
  1. syyskuu 24, 2008 11:11 am

    älykköjen?
    ihanko nuo suomen kansankin kirjoittamat…

  2. syyskuu 24, 2008 11:11 am

    älykköjen?
    ihanko nuo suomen kansankin kirjoittamat…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: