Skip to content

Tiestä

syyskuu 9, 2008

En ole ollut pitkään aikaan niin vaikuttunut minkään romaanin äärellä kuin lukiessani Cormac McCarthyn Tietä (The Road).

Ideassa ei sinänsä ole mitään uutta: ydinsodan/katastrofin x jälkeinen autioitunut Yhdysvallat, jota muutamat eloonjääneet kiertävät. Elokuvissa, kirjallisuudessa ja peleissä aihetta ovat käsitelleet iänikuisten Mad Maxien lisäksi vaikkapa Dawn of the Dead, 28 Days Later, A Boy and His Dog, Waterworld, I Am Legend, The Postman, The Stand, The Dark Tower 1-7, Fallout 1-3 jne jne, joten aihe on tuttuakin tutumpi. Erityisen keskeistä kuvastoa raunioitunut post-apokalyptinen joutomaa on ollut jenkkiläiselle viihdeteollisuudelle. Hieman huvittavasti McCarthynkin kirja on tavallaan genreromaani, halusi eli ei.

Tällaisessa skenaariossa päästään tietenkin oitis melko perustavanlaatuisten filosofisen ja moraalisten kysymysten äärelle, kun elämä ja yhteiskunta on todellakin pelkistetty alkutekijöihinsä. McCarthyn romaanin henkilöt (isä ja pieni poika) etsivät lähinnä ruokaa, vettä ja lämpöä siinä missä tietokonepeleissä ja elokuvissa etsitään yleensä ensisijaisesti aseita ja ammuksia (tai polttoainetta, kuten allegorisessa Mad Maxissa). Toki aseita ja ammuksia etsitään myös Tiessä, mutta minimaalisen vähän löytäen. Väkivaltaa pyritään viimeiseen asti välttämään, kun taas vaikkapa tietokonepeleissä väkivalta on yleensä koko touhun syy; sitä silmälläpitäen etsitään varusteita.

Pelkistetyimmissä (ja useassa vähän vaativammassakin) tietokoneroolipeleissä onkin kysymys lähinnä tehokkaasta tappamisesta ja ryöstelystä; pelit ovat nykyajan rosvokoplasimulaatioita (joskin ilman kylän naisten raiskaamista). Aluksi yleensä ryöstellään kaikki mahdollinen kun rahaa on vähän ja hahmo on heikko, myöhemmässä vaiheessa hahmon ja rahavarojen kasvaessa teurastetaan kiinnostuneena enää lähinnä vahvoilta näyttävät hahmot, sillä niillä on taatusti jotain hyödyllistä rompetta mukana. McCarthyn romaanissa konfrontaatioita vältetään viimeiseen asti, isä ja poika piiloutuvat ja välttelevät näkyviä paikkoja, ovat jatkuvasti varuillaan. Luotejakin on vain muutama. Ja poika tietenkin jankuttaa jatkuvasti, että eihän me tapeta noita isä, eihän me syödä noita isä. McCarthyn maailmassa kannibalismi on merkittävä toimeentulokeino.

Romaanin rakenne on jännä, kirja koostuu oikeastaan vain vaelluksen kuvauksesta ja kaksikon löytöretkistä hylättyihin taloihin ja kaupunkeihin. On jotenkin tavattoman tyydyttävää lukea ja seurata, mitä mahdollisesti hyödyllistä seuraavaksi löytyy, mikä tästä sivilisaatiosta on oikeasti merkittävää tuollaisessa erikoistilanteessa. Luettuani kirjaa pystyin kaduilla kävellessäni vain miettimään sitä, mikä kaikki on vain tulevaa rauniota, mikä tarpeellista tavaraa ja mikä roskaa. McCarthyn kirjassa "tuhosta" on vajaa kymmenen vuotta (veikkaisin, ei sitä tarkasti kerrota ikinä), joten maastosta löytyvä syötäväksi kelpaava ruoka on lähinnä säilykkeitä tai jauhoja ja jyviä. Lelut ja reliikit (kuten upeasti valmistettu sekstantti) ovat peruskuvastoa, mutta hyvin koskettavia osuessaan kohdalle. Se taas johtuu McCarthyn millintarkasta ja peräänantamattomasta tyylistä. Kirjassa on jotain yhtä vavahduttavan perusasioihin pureutuvaa kuin Kobo Aben loistavassa Hiekkakirjassa; kerronnallinen ja symbolinen taso ovat niin kristallisoituneita, että ne tuntuvat kattavan aivan kaiken mahdollisen ilman että asialle tarvitsee uhrata analysoivia ajatuksia. Toki McCarthyn romaani taipuu myös tarkempaan analyysiin, siitä löytyy tasoja tasojen perään.

Myös kieli vääjäämättä rappeutuu sitä mukaa kun maailma katoaa: käytänteet, ammatit, filosofia, kirjallisuus. Hyödyllisiä sanoja on kourallinen, muille on käyttöä ainoastaan tarinoissa ja muistoissa, tai menneen maailman esineitä löydettäessä. Hahmot ovat tavallaan sokeutuneita, voivat vain muistella sitä mikä oli. Poika puolestaan syntyi tuhon aattona, joten hänellä on kokemuksia vain "uudesta" maailmasta. Niinpä isän kertomukset ja muistelot vanhasta ovat tuplasti fiktiivisiä, eikä pojalla oikeastaan ole mitään syytä uskoa niihin. Isän unet ovat vahvin jäänne menneestä maailmasta (käänteinen paratiisi: ei edessä, vaan takana), niistä hänen on epämieluisaa herätä.

Sillä kauttaaltaan aistittavissa ei ole jälleenrakentamista, lajin jatkamista, uuden paremman järjestelmän synnyttämistä, yhteisön perustamista. Ainoastaan raahustamista eteenpäin. Siksikin McCarthyn kirja on tavattoman ahdistava: ihmiset haravoivat vaivalloisesti mannerta uudestaan ja uudestaan, jos löytäisivät vielä jotain hyödynnettäväksi kelpaavaa. Mitään pysyvää on mahdotonta rakentaa tilanteessa, jossa harvat vastaantulijat haluavat ottaa sinut hengiltä ja ryöstää tavarasi. Siksi isä ja poika eivät voi asettua aloilleen muutamaa päivää pidemmäksi aikaa, sillä jos jokin paikka on mukava tai suojaisa, sinne tulee ennen pitkää myös joku toinen. Nopeita silmäyksiä luodaan ohimarssiviin, nuijin aseistautuneihin joukkoihin, jotka raahaavat ketjuissa orjia, luultavasti syömistä varten. Ohimennen mainitaan, että yhteisön huomaa barrikadeista. Mihinkään tuollaiseen isä ei kuitenkaan luota, vaan he vaeltavat kahdestaan.

Tiestä, kuten myös McCarthyn Blood Meridianista ja Outer Darkista, on tulossa elokuva. Kieltämättä ainakin Tie sopii oivallisesti filmatisoitavaksi; dialogiltaan vähäinen, romuinen joutomaa on omiaan toteutettavaksi elokuvan keinoin. Olettaen ettei ohjaaja ala sooloilla. Ilmeisen hyvin kääntyi leffaksi myös No Country for Old Men, vaikken ole kirjaa lukenutkaan. Blood Meridianin (joka onkin sitten käsittääkseni hieman monimutkaisempi homma kääntää leffaksi) ohjaa Todd Field, joka on tehnyt ihan siedettäviä moderneja jenkkidraamoja kuten In the Bedroom ja Little Children, The Roadin puolestaan John Hillcoat, joka teki estetiikaltaan samantuntuisen Nick Cave -westernin The Proposition. Paskemmatkin ohjaajat voisi olla, mutta tuskin näistäkään mitään kovin suurta syntyy.

Cormac McCarthyn muut romaanit sen sijaan aion lukea. Tien lisäksi on käännetty ainoastaan Menetetty Maa (No Country for Old Men) ja Matka toiseen maailmaan (The Crossing), joka on sekin The Border -trilogian keskimmäinen osa. Sinänsä ainakin Tie on kieleltään äärimmäisen pelkistettyä ja helppoa, joten eiköhän näitä tule alkukielellä hankittua.

[Edit: Jukka Petäjä mainitsee Menetetty maa -romaaniarvostelussaan Terrence Malickin. Nimenomaan! Malick olisi TÄYDELLINEN ohjaaja siirtämään McCarthyn kirjoja valkokankaalle.] 

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    syyskuu 9, 2008 8:16 pm

    Hanekehan onnistui tekemään tuollaisesta apokalypsin jälkeisestä selviytymistarinasta melkoisen pitkäveteisen elokuvan Suden aika.
    Se on muuten aika mainio ja tunnelmallinen se Hillcoatin ja Caven aiempi vankilaelokuva.

    • syyskuu 9, 2008 8:51 pm

      joo, sinänsä haneke olisi viimeinen kaveri jonka päästäisin tekemään elokuvaa yhtään mistään, mihin ei liity moralismi ja tyylitelty saksalainen tv-estetiikka.

Trackbacks

  1. Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 9 « Alussa oli sana
  2. The Walking Dead, eli Kuolleena kävelevä darwinismi vaiko interpassiivinen kaiho pelimaailmaan? « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: