Skip to content

”Vulgaarikritiikistä”

elokuu 30, 2008

Kaisa Neimalalla on hauskoja pointteja kirjallisuuskritiikistä Parnasson kolumnissaan (4/2008):

"Täällä ei nykyisin osata, haluta, viitsitä, uskalleta kehua kirjailijoita olan takaa. Varsinkin puuttuu halu kiittävän kirjallisuuskritiikin lukemiseen. Kun jotakuta ansiosta kiitetään, vaikka nyt keväällä Sofi Oksasta, niin kansakunnan älypäät yltyvät blogikommenteissa ja muussa julkikeskustelussa pilkkaamaan naurettavaa hypeä kirjailijan ympärillä."

Kontrastiksi Neimala siteeraa ylistäviä musiikki/elokuva/konserttiarvosteluja, joissa voi kehua aivan miten vuolaasti hyvänsä. Itse huomasin tämän silloin joskus kun Parnassoa ja muita kirjallisuuskritiikkejä aloin paremmin seurata (taisi olla samaan aikaan kun astuin "yliopistomaailmaan"); kirjakritiikeissä ei varsinaisesti sanota onko kirja hyvä vai, ei sanota onko se miten vahvasti vaikuttanut juuri tuon lukijan henkilökohtaiseen maailmaan. Tuolloin minulle eivät olleet vielä tuttuja Tekijän kuolema, dekonstruktio, viha biografismia kohtaan, rihmastot, intertekstit ja asioiden suhteellisuus*. Halusin arvosteluilta yksinkertaisesti tietoa siitä, kannattaako jokin kirja lukea vai ei. Kritiikit olivat kauan minulle keinoja säästää aikaani. Elokuvan ja musiikin kohdalla minulla ei ollut noihin aikoihin ongelmia löytää kriitikkoja, joiden maku vastaa omaani, joten saatoin seurata heitä. Nykyään en erityisemmin lue kritiikkejä, koska wannabe-ihmisen nahka on vihdoin luotu ja voin kulkea omia teitäni etsiessäni uusia tuttavuuksia. Lisäksi tietyssä pisteessä taiteenkokija alkaa olla niin syvällä omissa mieltymyksissään, että muilta saadut arvostelmat ovat usein varsin kaukana.

No niin, musiikki ja elokuva ovat tietenkin eri asia ja tekstuaalisen luonteensa ja sen tuoman volyymin vuoksi kirjallisuuteen liittyy aivan eri määrin mielikuvitusta ja yksilöllisyyttä ja muuttujia jokaisen lukijan kohdalla ja sitä rataa, mutta se ei silti selitä sitä älyllistä varovaisuutta, mikä kirjallisuuteen edelleen liitetään. En tiedä onko se 60-luvun perintöä vai onko se kirjallisen Euroopan fallista pönötyskulttuuriperimää vai mitä se on, miksi kirjallisuutta nyt ylipäänsä (ja oikeastaan aivan suotta) pidetään niin korkealentoisena (mitä se ei ole ollut enää vuosikymmeniin jos ikinä) ja miksi siihen liitetään niin paljon vakavuutta ja kuohahtavaa närkästystä. Ainakin se on vanhastaan laajin ala siinä mielessä, että kirjallisuuden tuntijoita tuntuisi olevan niin hel-ve-tisti ja jokaisella niistä on sanansa sanottavana.

Minulla on sellainen käsitys, että vaikkapa Yhdysvalloissa ja Englannissa kirjailijoita ylistetään paljon vuolaammin, joten piirre taitaa jossain määrin olla kansallinen. Suomi on ilmiselvästi jantelainen maa luihin ja ytimiin, tänne on loppujen lopuksi saatu iskostettua "neropelko" aivan helvetin hyvin. Varsinkin kirjallisuuden alalle. Siitä kertoo tämä uudehko, jatkuvasti virellä oleva kädenvääntö kirjoittajakoulutuksen oikeutuksesta tehdä ihmisistä sisällöntuottajia jo ennen kuin he pääsevät mahdollisesti kustannustoimittajien samaan tähtäävään käsittelyyn. Suomi tunnustaa jantelaisuuden lisäksi jantelaisuuden päivitettyä versiota, ironiaa. Konservatiivisempi aines on jantelaista, uudistusmielisempi ironista. Koska mikään ei ole vakavaa, koska mikään ei ole ylevää, koska mikään ei ole pyhää.

Ehkä samasta syystä meillä on jatkuvasti enemmän arkipäiväisiä rutiinikirjailijoita, jotka eivät pidä itseään minään, mutta jotka kovalla työllä ja lauseenviilauksella tekevät aina sen kirjansa sesonkia varten. Kuten Hannu Raittila joskus ihanan kärjistäen sanoi: "kirjailijat ovat tavattoman typeriä. Oikeasti älykkäistä ihmisistä tulee tutkijoita." Mielestäni tämä ei edes osu kovin kauas totuudesta. "Älyköt" hautautuvat yliopistoihin, blogeihin tai laitoshoitoon. Sama tapahtuu runoilijoille, maageille, mielipuolille. Pinnalle pääsevät ainoastaan harmainta arkea mimeettisesti jäljentävät jokamiehet, jotka eivät luule itsestään liikoja. Eikä siinä mitään, mutta painotus sanalla ainoastaan. Tietenkin kaikki tämä johtuu myös voittoa tavoittelevasta markkinasysteemistä, joka niin sanoakseni, kusee; kun tietty meemi tulee iskostetuksi lukijoihin ja julkaisukulttuuriin, on sitä aika vaikea siitä kuopasta kangeta, varsinkin ilman huomattavaa taloudellista menetystä.

Sama pätee muuten, enemmän tai vähemmän analogisesti, kotimaiseen elokuvaan. Samaisessa Parnassossa Antti Selkokari huomaa tämän: 

"Teattereihin saapuvat kotimaiset elokuvat tuntuvat turhan usein oudon pieniltä ja keskenään samankaltaisten ajatusten kanssa askaroivilta, ikään kuin niiden tekijät eivät uskaltaisi ajatella mitään suurta"

ja

"Myyteissä ja saduissa ei ole mitään naurettavaa. Kenties ne ovat päässeet unohtumaan siinä, kun kotimaisia elokuvantekijöitä on ajettu ruotuun pusertamaan itsestään lajityyppielokuvia multipleksien kaupallisesti menestyväksi tykinruoaksi. Nykyisellään elokuvantekijöiden kokeilunhalu voi elää vain lyhyt- ja dokumenttielokuvissa – ja niiltäkin on alettu edellyttää menestymistä festivaaleilla."

Mietiskelin tässä sellaista vähän banaalia analogiaa, että pitkä kotimainen elokuva vastaisi proosaa ja lyhytleffat vastaisivat runoutta. Oman havaintoni mukaan tällainen olisi tavallaan ihan toimivakin vertaus: ainoat hyvät kokemukset kotimaisesta kaunokirjallisuudesta olen nimittäin jo useamman vuoden ajan saanut runoudesta**. Sama koskee kotimaisia lyhytelokuvia, joita tosin olen nähnyt aivan liian vähän. Olen kuullut puhuttavan, että runoudellakin koetettaisiin nykyään tehdä voittoa.

Miten naurettava ajatus!
     

*Pelottavaa oli muuten myös havaita, miten nopeasti keskimääräinen kirjallisuudenopiskelija omaksuu kirjallisuuskritiikkikielen, eli oppii pyörittämään monimutkaisesti kieliapparaattia, joka ei tarkoita yhtään mitään, jonka hyödyllisyysarvo on plus-miinus-nolla, mutta joka edelleen tarttuu kuin meemi vaikutuksille alttiin nuoren lukijan mieleen, kuin Al Pacinon maneeri. Näin kritiikkikielen sukupuu on valmis.

**Ja on toki myönnettävä, että luen vuosittain vain muutamia kotimaisia proosakirjoja, yleensä juuri niitä "arvostelumenestyksiä" ja palkintokandidaatteja. Mutta kun meillä ei tosiaan ole proosassa marginaalia lainkaan! Ellei lasketa omakustanteita, joissa ei sitten keskimäärin ole tasoa lainkaan.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: