Skip to content

elokuu 18, 2008
tags:

Yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen hän on täällä, haistan sen, yhä korkealla. Aavistus kaksikymmentävuotiaan saavuttamattomuudesta. Näin korkealta katsoen se voisi olla jäätikkö tai Miami; tarpeeksi korkealta voi nähdä menneisyyteen. Rauniot merkitsevät onnea, sanat esineitä, lähempänä ne katoavat, minä, katoavat. Kuiteista ja tositteista näen missä olen ollut. Painaumia, olen painanut pääni maata vasten rukoillessani tai muistellessani; hänen ruumiiltaan ajettiin parta, se paloi kirkkaalla liekillä ja intensiivisesti, tuhka oli lumivalkoista. Edelleen hän yllättää minut pesuhuoneessa tuijottamassa itseäni silmiin, henkäillen hiljaa. Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava, hän sanoo. Muistat vain miltä se näyttää, et miltä se tuntuu, tai toisin päin. Kaikki

näyttää

pienoismalleilta, jokin on nyrjähtänyt, tämä talo on rakennettu taivaaseen tai helvettiin. Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani. Hänen ihonsa näyttää olevan liikkeessä, kuin tuuli dyynien yllä. Muistan syyllisyyden, ääni tuottaa sen, siirrän vaistomaisesti jalkani leviävän verilammikon tieltä. Kasvot ja kädet aina lähikuvissa, siksi leijonat syövät kasvoja ja käsiä, käsien peseminen verestä, hypnoottista. Löysin uusia maisemia kun ajelin pääni, uusia muotoja. Mehiläiset keittävät hunajaa kylkiluiden katoksessa, raadot katseen paikkoja. Katso! hän huudahtaa ylpeänä. Tein sen omista hiuksistani.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: