Skip to content

”Modern documentaries are as close to the truth as glaciers to farting.”

elokuu 15, 2008

Silloin joskus Grizzly Mania katsoessani mietin, että mitä Herzog yrittää saavuttaa kuvaamalla haastattelutilanteissa ihmisiä ”liian pitkään”, eli jatkamalla lokeroitua kysymys-vastaus -tilannetta yli sallitun rajan, jolloin syntyy profaani efekti, sietämätön tilanne. Haastateltavat jäävät tuijottamaan kameraan sanomista vailla, odottaen kysymystä, jota tuskin koskaan tulee. Tavallaan tämä on jonkinlaista televisiohaastatteluiden tabujen käsittelyä. Aivan kuin silloin kun uutisstudiosta ei heti siirretäkään lähetystä muualle ja kuuluttaja ei tiedä miten päin olla. Tätä on parodioinut esim. Studio Julmahuvi. Hieman samoista lähtökohdista toimii brittiläinen, purkitetun naurun hylännyt ja tilalle häpeälliset ja kestämättömät tilanteet omaksunut uusi tv-huumori tyyliin Office ja kaikki siitä lähteneet pierut. Jotain samaa olisi myös elokuvassa, joka jatkuu lopputeksteistä huolimatta. Antikliimaksi. (Lukekaa myös legendaariset antivitsit).

Grizzly Manissa tätä efektiä on käytetty melkolailla ad absurdum, tuloksena katsoja ei oikein tiedä katsooko dokumenttia, komediaa, vaiko lähinnä vittuilua. Fata Morganan tuotantonooteista luin, että Herzog pyrkisi tällä ”tekniikalla” jonkinlaiseen aitouteen. En ollut tullut ikinä ajatelleeksi sitä tuolta kantilta, sillä sen verran olen derridalainen, että parhaimmillaankin kysymys on vain fiktiivisestä aitoudesta: nämä ihmiset ovat joka tapauksessa kameran edessä, dokumentaarisessa mielessä, jolloin tilanne on lavastettu ja totaalisen epäaito, vaikka tekisi mitä. Mieleeni tulee surullisenhupaisa ja toisaalta elegantti Derrida-dokumentti Derrida, jossa Jacques ehtana dekonstruktionistina (näyttääkö Derrida muuten kenenkään muun mielestä hieman Columbolta?) lähinnä tuskailee sitä, miten koko tilanne on aivan mahdoton, ei hän ”oikeasti” ole tällainen ja ei, hän ei voi vastata tuohonkaan kysymykseen, ei, se on täysin mahdotonta.

Koska ranskalainen diskurssihelvetti lähtisi totaaliseen pyörteeseen juuri tästä (eihän Derrida ”oikeasti” ole mitään jne), voin vain myöntyä, että kieltämättä dokumentitkin ovat fiktiota, kysymys onkin jonkinlaisesta aste-erosta, ainakin määritelmän mukaan; jos vertaa vaikkapa elokuvaan, dokumentin tulisi olla ”lähempänä todellisuutta” (mitä se ikinä lieneekään jne). Tietenkin Herzog yrittää rikkoa tällaisia rajoja, tai ainakin tulee rikkoneeksi vähät välittämättä hienotunteisuudesta. Lähinnä Herzog kai tekee elokuvia ”palleillaan”, kuten Jodorowsky kuvasi omaa elokuvantekemistään.

Mieleeni tuli tietenkin heti (ja taas kerran) Bressonin ajatus amatöörinäyttelijöiden käyttämisestä ja otosten kertaamisesta niin useasti, että tunne ja merkitys (eli teatraalisuus ja kirjallisuus) katoavat, jolloin Bresson tunsi saavuttavansa jotain nimenomaan elokuvataiteelle ainutlaatuista. Ilmeisesti Herzogilla on hieman samankaltainen projekti käynnissä, jos kohta ihmisten saattaminen idioottimaisiin, varta vasten ”todellisuutta vastaaviksi” luotuihin tilanteisiin (luulisi näiden ihmisten ajattelevan edustavansa julkisia henkilöitään dokumentissa, ei fiktiivisiä henkilöhahmoja elokuvassa), paljastaa hahmoista lähinnä jonkinlaisia ”epäsuotuisia” piirteitä. Jos kohta se voi olla tarkoituskin, ainakin Grizzly Manin tapauksessa. Toisaalta Herzog on sydämellinen, toisaalta hän saattaa kuvaamansa ihmiset idioottien tasolle. Myötähäpeä ja sietämättömyys ovat tietenkin mielenkiintoisia tiloja, niiden syyt syvällä.

Toisaalta ehkä olisi syytä karsia myös Bressonin metodista ja Bressonista kaikki se ylimääräinen pyhyys hänen tekemisiinsä päässäni lisään (ja mitä elokuvan historia on siihen lisännyt); Bressonia pidetään pyhänä, kuulaana ja elokuvallisesti täydellisenä, Herzogia lähinnä mielipuolena ja sairautta edustavana poppamiehenä ja siten, kääntöpuolen ja antikulttuurin, ”hulluuden” kuvauksen kautta, nerokkaana.  

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    elokuu 16, 2008 8:38 pm

    Tosta hassusta Derrida-setästä, joka ei saa sanaa suustaan, tulee tietyllä tavalla mieleen David Lynch, joka on tainnut lähestyä tätä sanomattomuuden ja sanottavuuden ongelmaa intuitiivisemmalta kannalta. Tosin en tiedä paljoakaan intuition osuudesta Derridan ja muiden käsitteisiinsä kuristuneiden filosofihöppänöiden ajattelussa, mutta otaksun, että Derridan teoreettiset viitekehykset on toinen näkökulma samaan ongelmaan kuin Lynchin kokema tunne siitä, ettei voi haastattelussa sanoa mitään, koska kaikki sanottu on kuitenkin aivan väärin. Tosin Lynchkin on vanhemmiten oppinut vähän paremmin puhumaan, mutta Lynchin ongelmat puhumisen kanssa ovat saaneet uuden käänteen, kun hän on omaksunut TM-setien retoriikan sanoineen kuten ”bliss” ja ”unified field”, joita nykyään hokee rikkinäisen levysoittimen lailla aina kun häneltä kysellään luovuudesta tai muusta kivasta.
    Dokkarien autenttisuudesta taasen sanoakseni niin Paroni von Trieriin yhdistetään myös vähemmälle huomiolle jäänyt dogumentary-säännöstä dokkarin tekijöille. Säännöissä on mm. että leikkauskohdat pitää erottaa mustalla välähdyksellä ja että dokkarin kohteella tulee olla leffan lopussa puheenvuoro nähtyään valmiin elokuvan ynnä muuta manipuloinnin välttämiseksi ja saatettavaksi katsojain tietoisuuteen että nyt katsotaan järjestettyä todellisuutta. Onhan näitä pyrkimyksiä autenttisuuteen dokkareissa nähty ennenkin, mutta Herzog ymmärtääkseni myöntää kyllä itse manipuloivansa ja lavastavansa dokkareitaan. Hän kun etsii jotain ”ekstaattista totuutta”, kuten sitä itse kutsuu ja sanoo, että lavastettu ja aito tilanne voivat olla yhtä totuudenmukaisia.
    -nestori

  2. Nimetön permalink
    elokuu 16, 2008 8:38 pm

    Tosta hassusta Derrida-setästä, joka ei saa sanaa suustaan, tulee tietyllä tavalla mieleen David Lynch, joka on tainnut lähestyä tätä sanomattomuuden ja sanottavuuden ongelmaa intuitiivisemmalta kannalta. Tosin en tiedä paljoakaan intuition osuudesta Derridan ja muiden käsitteisiinsä kuristuneiden filosofihöppänöiden ajattelussa, mutta otaksun, että Derridan teoreettiset viitekehykset on toinen näkökulma samaan ongelmaan kuin Lynchin kokema tunne siitä, ettei voi haastattelussa sanoa mitään, koska kaikki sanottu on kuitenkin aivan väärin. Tosin Lynchkin on vanhemmiten oppinut vähän paremmin puhumaan, mutta Lynchin ongelmat puhumisen kanssa ovat saaneet uuden käänteen, kun hän on omaksunut TM-setien retoriikan sanoineen kuten ”bliss” ja ”unified field”, joita nykyään hokee rikkinäisen levysoittimen lailla aina kun häneltä kysellään luovuudesta tai muusta kivasta.
    Dokkarien autenttisuudesta taasen sanoakseni niin Paroni von Trieriin yhdistetään myös vähemmälle huomiolle jäänyt dogumentary-säännöstä dokkarin tekijöille. Säännöissä on mm. että leikkauskohdat pitää erottaa mustalla välähdyksellä ja että dokkarin kohteella tulee olla leffan lopussa puheenvuoro nähtyään valmiin elokuvan ynnä muuta manipuloinnin välttämiseksi ja saatettavaksi katsojain tietoisuuteen että nyt katsotaan järjestettyä todellisuutta. Onhan näitä pyrkimyksiä autenttisuuteen dokkareissa nähty ennenkin, mutta Herzog ymmärtääkseni myöntää kyllä itse manipuloivansa ja lavastavansa dokkareitaan. Hän kun etsii jotain ”ekstaattista totuutta”, kuten sitä itse kutsuu ja sanoo, että lavastettu ja aito tilanne voivat olla yhtä totuudenmukaisia.
    -nestori

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: