Hajamietteitä Jokerista (spoilereita, jos uskoo niihin)

Pertti Avola sanoi Nyt-liitteen kritiikissään, että Heath Ledgerin on helppo tehdä Jokerista vaikuttava hahmo, koska Jokerin ei tarvitse välittää moraalista. Elokuva on kuitenkin niin tönkösti ohjattu, sen moraalinen kehys niin pateettinen ja mustavalkoinen, sen jokainen muu hahmo vaatehenkari ja kansakin typerää, että itse asiassa Jokeri on elokuvan ainoa moraalinen hahmo ja samalla kaikki mitä uusimmalla Batmanilla on annettavana.

Itse asiassa ihan mukavasti, sillä Jokeri on viimeinkin, tavallaan, ajattelevan nykyihmisen arvoinen arkkivihollinen; anarkian ja kaaoksen poeetta. Äärimmäisen sympaattinen hahmo, joka vain haluaisi nähdä maailman palavan. Toisin sanoen Jokeri on astetta kovempi entiteetti (hän ei ole mikään profeetta, sillä profetiat ovat banaaleja), niin pitkälle kellotettu individualisti, että hän on kadonnut kokonaan, eikä pysty ajattelemaan itseään lainkaan. ”Älykkäät” ihmiset eivät ole kiinnostuneita rahasta eli/ja/tai vallasta; hallinta on keskiluokkaista, miljonäärit ovat juntteja. Joten lopulta he eivät ole kiinnostuneita älystäkään. Jokeri on zen-munkki Peilimaassa. Jokeri ei halua mitään. Häntä ei voi pelotella, häntä ei voi kiduttaa, häntä ei voi uhkailla. Häntä ei alusteta mitenkään. Jokeri kertoo kaksi anekdoottia samasta tapahtumasta elämässään, molemmat ovat tietenkin erilaisia.

Silti hahmossa on hirveä ristiriita, koska hän on laskenut ja suunnitellut keskimäärin kaiken, omaa kiinnijäämistään (tai: molempia kiinnijäämisiään) myöten, etukäteen. Hän ei voi erehtyä eikä epäonnistua, ote naruista on suvereeni. Kaaos ja improvisaatio ovat siis  alistettu äärimmäisen determinismin kahleeseen. Tietenkin se on varsin luontevaa, koska tällaiset asiat tuppaavat olemaan ympyröitä. Jokerilla on myös jokin halu Batmaniin liittyen, tai niin hän ainakin väittää. Mutta lopulta paljastuu, että tuo halu kohdistuukin Harvey Dentin, kaupungin kirkasotsaisen sankarin langettamiseen. Varsin romanttista ja pateettista, mutta se hyväksyttäköön. Varsinkin kun Aaron Eckhartin Harvey Dent on se toinen syy katsoa elokuva. Batman on möreine ääninen ja naurettavine moraalisine angsteineen pelkkä statisti, jos kohta olen käsittänyt että se oli ohjaaja Nolanin tarkoituskin.

Minulla on muuten hypoteesi: on ilmiselvää (jos minulta kysytään), että metodinäytteleminen vie elokuvataiteen teatteritaiteen puolelle ja on sinänsä aina ongelmallinen juttu. Mutta väitän myös, että se tuottaa tarttuvia roolihahmoja, hahmoja joiden maneerit ja puhetapa jäävät katsojaan kiinni, joista tulee ikoneita. Al Pacino, Marlon Brando, Jack Nicholson…maneereista koostettuja karismamöykkyjä, jotka pyyhkivät varsinaisella elokuvalla herkästi perseensä, ellei se ole tarpeeksi vahva, jolloin se pystyy joten kuten tukemaan ja elämään näiden hahmojen rinnalla. Heath Ledgerin Jokeri on kaikin puolin tällainen, enkä edes koske siihen Ledger-mytologiaan, joka hänen kuolemansa ja Jokerin roolin myötä lähti käyntiin ja luultavasti satakertaisti tämänkin elokuvan lipputulot ja sinetöi sen maineen uutena klassikkona (vaikka sinänsä arvosanojen ja ylistyksen puolesta minä olen ilmeisesti katsonut aivan muun elokuvan kuin Internet Movie Databasen The Dark Knight -fanaatikot). Osasin odottaa, että itse elokuva on keskinkertainen(mitä se, hyvä jumala sentään, todella on) ja valmistauduin lähinnä katsomaan, mitä Jokerilla ja Ledgerillä on sanottavanaan.

Ledgerin roolissa on kuitenkin jotain ihastuttavan määrittelemätöntää ja ohikiitävää. Se on valovuosia kiinnostavampi kuin kylmän looginen Hannibal Lecter. Jokeri herättää minussa kiljuvaa ja iloista samastumista, kuin jälleennäkemistä. Hahmon on ilmeisesti tarkoitus olla pelottava ja monien mielestä varmaan onkin, mutta suurrikollisia luodessa syntyy aina tällaisia vuotoja, jotka vahingossa paljastavat paljon asioita ympäröivästä yhteiskunnasta. Onko järin rakentavaa tai lupaavaa toimintaa, jos katsojana olen pahiksen puolella ja lähinnä odotan, että millä tavalla se tappaa seuraavaksi ja ennen kaikkea miten tyylikkäästi ja sekopäisesti? Ainahan tätä on ollut ilmassa, mutta nyt vielä erityisen paljon. Hyvisten puolella ei ole ainakaan tässä leffassa yhtään mitään kiinnostavaa tarjottavaa. Virkamiehiä, rikollispomoja eli lisää virkamiehiä, poliiseja, lakimiehiä, lehdistöä, suurkaupunki, helposti manipuloitavissa olevia ihmisiä…palakoon. Näin vahva pahis syö oitis koko elokuvan.

Ystäväni kysyi eilen minulta, että eikö tunnu vähän typerältä olla osa sitä massaa, joka menee katsomaan miljoonia maksaneen elokuvan, jossa teurastetaan sitä samaista massaa ja nauttia siitä? Se oli varsin älykäs kysymys. Mutta joo, sehän on ihan hel-vetin kivaa. Jos aikoo uudestaansyntyä täytyy ensiksi kuolla, vaikka sitten symbolisesti.